XIV LUKU

Sää märkä, maisema kalju — taas vain lokaa harmaata halo! Toki elää ja helaa mun hengessäin: "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Runon vanhan loppukertaus, jota ammani ennen lauloi — "Suur' aurinko, syyttävä valo!" se mun kuin paimentorvi pauloi.

Puhe lauluss' on murhamiehestä — hän iloss' elää ja hekkumassa, kunis kerran riippuvan tavataan pajun harmaan haarukassa.

Oli murhaajan tuomio kyljessä puun, sen todisti sankka salo; se työt' oli Fehmen kostajain — "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Oli aurinko syyttäjä, murhaajan oli saattanut ilmi sen palo. Ottilia huutanut kuollessaan: "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Ja laulua muistaissa muistan myös tuon hoitajamummoni hyvän, näen jälleen ruskeat kasvot nuo, joka rypyn ja kurtun syvän.

Hän Münsterin mailt' oli syntyisin, ja julmat kummitusjutut ja kansanlaulut ja tarinat ne kaikk' oli hälle tutut.

Miten tykytti sydän, kun kertoi hän, kuinka kuninkaantytär nuori kedoll' autioll' istui itsekseen ja kultakutreja suori.

Hän hanhipaimenna hanhineen siell' olla sai, ja kun illoin piti karja portista ajaa taas, hän surren seisahti silloin.

Näet portin päälle naulittu oli hevon pää, hepo-raukan, joka häntä maalle vieraalle oli viemään lähtenyt laukan.

Tytär kuninkaan kovin huokasi: "Oi Falada, missä sun nään nyt!" Hevon pää se vastahan valitti: "Voi, ettet kotia jäänyt!"

Tytär kuninkaan kovin huokasi: "Tään äiti jos aavistaisit!" Hevon pää se vastahan valitti: "Sydän raukalta ratkeaisi!"

Vedin henkeä tuskin, kun sopottain niin vakaana kertomusta Punaparrasta, keisaristamme hän sai sanelemaan salatusta.

Ei ole hän kuollut, vaikk' oppineet niin uskoo, vakuutti muori, hänet sotureineen on suojaansa vain kätkenyt lumottu vuori.

Kyffhäuser nimi sen vuoren on, joka heidät luolaansa salaa; saliholvien laessa lamput ne niin valoll' aavemaisella palaa.

Hevostalli niist' etumainen on, monta tuhatta hevosta missä näet seimien ääressä seisovan sa valjaissa välkkyvissä.

Ne on satuloidut ja suitsitetut, vaan nuo monet tuhannet ratsaat ei hirnahda, ei heilahda, ovat hiljaa kuin rautaiset patsaat.

Sotamiehiä salissa toisessa tuhatt' on monen monituista, kuve kupeessa oljilla permannon, on urosta partasuista.

Ovat aseissa kiireestä kantahan, mut urosten uljas rivi ei hievahda, ei hiiskahda, he nukkuvat kuin kivi.

Sotakirvestä, keihästä, miekkaa täys sali kolmas on koston hankkein, teräs-, hopeasopaa ja kypärää, tuliaseita muinaisfrankkein.

Ei tykkejä paljon, mut parhaiksi aseryhmää varten sentään. Sen keskeltä musta-puna-kultainen ylös lippu ylpeä lentää.

Itse keisari neljänness' istuvi jo vuosisatojen takaa kivituolilla, kivipöydässä, pää kätten varassa vakaa.

Alas aaltoova parta on punainen kuin tulenliekkien huima, välin silmäluomi se rävähtää, käy ryppyyn monesti kulma.

Uness' onko vai ajatuksissaan? sit' et arvaa tarkasti aivan; mut oikea hetki kun kerran saa, ylös näät hänen ponnahtaivan.

"Ylös, ratsuille, urhot!" hän huudahtaa ja viittaa oivin viirein. Asekalskeella väkensä varteva ylös kimpoo unesta kiirein.

Kaikk' istuu jo raisuilla ratsuillaan, ne kuopivat, korahtelevat. Läpi raikuvan maan ajo ankara käy, ja torvet ne torahtelevat.

Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat, ovat maanneet halunsa täyden. Kovin kostaa keisari, murhaajain kera tuimalle tilille käyden —

salamurhaajani, joilta surmansa sai kerran ihana, jalo, kultakutrinen neitsyt Germania — "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Monen ilkkuin istujan linnassaan, joka luuli vastuusta vapaa olevansa, silloin kostava köys, viha Barbarossan tapaa! — — —

Oi mummoni vienoine virsines, oi taruinen syntymätalo! Sydän taikauskoinen riemusta soi "Suur' aurinko, syyttävä valo!"