XVII LUKU.

Kera keisarin unissa kinastelin, niin, unissa, ei toki muuta, — kera ruhtinasten me valveill' ei niin käytetä suoraa suuta.

Unen ihannehaavehissa vain mies Saksan saksaksi julki heille mielensä tuo, min uskollinen sydän syvimpähänsä sulki.

Ohi metsän menossa oltiin, kun ma havahduin, — näkö puiden, tuo puinen, alaston todellisuus, udut hajotti haaveiluiden.

Mulle tammi päätänsä pudisti ja viittoi koivu ja viita niin varoittavasti — ma huudahdin: "Rakas keisari, anteeks se riita!

Punaparta, anteeks se pikaisuus! Sulla suurempi paljon kuin mulla on viisaus ja maltti — mut etkö voi, oi keisari, pian jo tulla?

Jos giljotiini ei mielees, niin pysy vanhoissa keinoissa: miekka varall' aatelin, nuoraan porvari taas ja moukka mekkoniekka.

Välin aatelinenkin hirtätä vaan toki vaihteluksi, ja lyötä vähän päitä moukkain ja porvarein, kaikk' oommehan luojan työtä.

Pane päänmeno-tuomiot tuimat nuo Kaarle viidennen käyntiin taas sa, taas kansa vanhoihin säätyihin ja ammattikuntiin jaa sa.

Pyhä vanha Rooman valta taas ehyt nosta sa ennellensä, koko elvytä möyhtynyt muinaisuus meille kaikkine ilveinensä.

Kesk'aika oikea, tosi tuo, se sietää toki on toista — valetilasta tästä sa vapahda vaan, meno kaksikarvainen poista,

meno saastainen sääryssankarien, jok' on houretta goottilaista, uusaikaista valhetta sekaisin, jok' ei kalalt', ei lihalta maista.

Aja komediantit sa maasta pois ja näyttelyhuoneet sule, joiss' entisyyttämme ilveillään — oi keisari, pian jo tulel"