XX LUKU.

Tulin Harburgista Hampuriin ma tunnissa. Oli jo ilta, ja ilma lempeä, tähtöset mua tervehti taivahilta.

Ja kun äitini luo tulin äkkiään, ilo hänt' ihan häpsähytti; "Rakas lapsi kulta!" hän huus ja löi kädet yhteen, läpsähytti.

"Lapsi kulta, kolmetoista jo on ohi vuotta, ennenkuin palaat! Kova nälkä sulla on varmaankin — sano mitä sä syödä halaat?

On hanhea, kalaa ja kauniita myös appelsiineja mulla." "Anna hanhea, kalaa ja kauniita vain appelsiineja tulla."

Emo ilosta säteili nähdessään mun ruokahaluni julman, sen sitä, tuon tätä hän kyseli, välin pisti pahankin pulman.

"Sun, lapsi kulta, nyt tokko vaan hyvin siell' on vieraissa laitas? Tokko rouvas on toimekas emäntä ja parsii sukkas ja paitas?"

"Kala hyvältä maistuu, maammosein, mut ääneti syödä se pitää; niin helposti kurkkuunsa ruodon saa, älä nyt multa kysele mitään."

Tuli hanhi pöytään, kun popsinut kalan tuon olin kaunihisti. Emo sen sitä, tuon tätä kyseli taas, välin pahankin pulman pisti.

"Sanos, lapsi kulta, nyt kumpi maa on parempi elää, ja kumpi, tämä Saksan kansa vai Ranskanko, on mielestäs mieluhumpi?"

"Hyvä Saksan hanhi on, maammosein, mut muheammiksi kuin meillä ne ranskalaisin' on syötetyt, myös paremmat höysteet on heillä."

Tuli appelsiinien vuoro, kun jo teki lähtönsä hanhenpaisti; ne ol' odottamattoman oivia, ihan mainiolta ne maisti.

Jo äiti minulta mielissään taas kyseli kyselemätään, hän muisti sen tuhatkin seikkaa — mun välin saada ol' aivan hätään.

"Mikä, lapsi kulta, on mieles nyt? Yhä vieläkö ulkona tuolla sa politikoit? Nyt kannaltas minkä puolueen olet puolla?"

"Hyvät appelsiinit on, maammosein, ja tosi nautinnolla imen suuhuni mehun ma makean ja annan kuorien olla."