XXIII LUKU.

Tasavaltoina Hampurin varjoon saa hyvin Venedig sekä Florens, mut on Hampurin osterit oivemmat, myö parhaita kellari Lorenz.

Oli kaunis ilta, kun Campe vei minut sinne, — meill' iltatuimaan oli tuumana Reininviinissä siell' osterit panna uimaan.

Hyvä seura siell' oli myös, mä näin iloll' entistä veikkoa monta, Chaufepién esimerkiksi, monta myös uutta, ennen tuntematonta.

Oli Willen viiruinen naama, tuo sukukirja, kärjellä miekkain käsialaa täyteen kirjattu akadeemisten vihasniekkain.

Ja Fucks oli, umpipakana, verivihollinen. Jehovan, vain Hegeliin uskoo ja hiukan myös kai Venukseen Canovan.

Oli Campeni jalo Amphitryon, hymy huulilla luopumatonna; hänen silmänsä autuutta säteili kuin kirkastettu Madonna.

Ma aattelin, pöydän aarteita alas kaulaani halulla ajain: "Tuo Campe on todella suuri mies, kukka kaikkien kustantajain.

Joku toinen ois nälässä antanut mun kulkea maita, teitä, tää juottaa janonkin sammuksiin; hänt' en mä ikinä heitä.

Ole kiitetty, luoja taivahan, tään rypälemehun kun luonut, ja kustantajaksi kun minulle olet Julius Campen suonut!

Ole kiitetty, luoja taivahan, kun suuri tulkoon-sanas loi osterit mereen ja kasvamaan maan Reininviiniä manas!

Sitruunia myöskin, antamaan meren ostereille mehun — tän' yönä suo, isä, vatsassain vain hyvästi sulaa rehun!"

Tuo Reininviini niin hellyttää minut aina, rinnasta haipuu joka ristiriita, siell' elähtää syvä ihmislemmen kaipuu.

Mun ajaa se katuja astelemaan ulos alle taivallan välkeen; sydän sydäntä hakee, ja silmä käy valkohelmain hentojen jälkeen.

Ihan riutua moisena hetkenä olen kaihoon, mi rinnan täyttää; katit kaikki harmailta silmissäin, Helenoilta naiset näyttää. — — —

Ja Drehbanin päähän päästessäin kuun valossa kuninkainen tuli vastaani vaimo-ihminen, ylen korkeapovinen nainen.

Oli kukkeat kasvot kuin täysi kuu, sini silmäin kuin turkoosikivi, kuin ruusut posket, kuin kirsikka suu, nenä myös vähän punehtivi.

Päässä päähine valkealiinainen ihan linnakruunun malliin, sen tärkkäys poimuihin taitettu kuin tornit ja sakarat valliin.

Hän kantoi valkoista tunikkaa alas pohkeille ulottuvaista. Ja mitkä pohkeet! Kulkimet kuin pari pylvästä doorilaista.

Mitä maallisin, mitä luonnollisin joka ilme, mut että vaimo oli ylempi olento, tiesi taus yli-inhimillisen aimo.

Kävi kohti hän virkkain: "Terve taas tykö Elben pitkältä tieltäs — nuo kolmetoista ei vuotta viel' ole, näämmä, muuttanut mieltäs!

Haet noita kauniita sieluja kai, kera joitten niin monesti muinen tässä kauniissa seudussa karkeli pois sult' yö sulohaaveiluinen.

Nieli elämä, hirviö satapää, ne jo irjuvin ikenineen; pois aika vanha on vaipunut jo armaine ajattarineen!

Poiss' on sulokukkaset, sydämes jumaloimat nuoren — ne kukat on langenneet, on lakastuneet, ne myrsky runteli rukat.

Ne kuihtui, murtui, musertui raa'an kohtalon-anturan alle — niin, veikkonen, täällä kaikelle käy ihanalle ja armahallel"

"Ken olet sa?" — huusin ma — "olethan kuin unelma aikojen takaa! Miss' asut sa, korkea kulkijatar, ja saanko matkas ma jakaa?"

Hän hymyillen virkkoi: "Sa erehdyt, olen kunniallinen nainen, siveellinen, hieno henkilö, en katuperhonen kaikellainen.

En moinen pikku mamselli, siro etelän seikkailijatar — sa tiedä: Hammonia, Hampurin olen suojelusjumalatar!

Sä säpsähdät, laulaja uljas sa, sä säpsähdät, säikähdytkin! No niin, tule äläkä tuumaile, jos tahdot seurata nytkin!"

Hohonaurussa tuohon ma huudahdin: "Heti kanssas ma tulla tuumaan — käy edellä vaan, peräss' astutaan, vie vaikka hornaan kuumaan!"