II LUKU

Kun tyttönen lauloi ja liritti, min taisi, taivahan taikaa, niin tulliherrat ne tutkivat mun arkkuni sillä aikaa.

Nenäliinat ja paidat ja housut muut, joka nurkan ne nuuski ja kurkki; jalokiviä, pitsejä, kirjoja myös kielletyitä ne urkki.

Te tomppelit arkkujen tutkijat, te tutkitte turhin vaivoin! Salatavarat, joita ma kuljetan, ne mull' on arkussa aivoin.

Siell' on mulla pitsit hienommat kuin Brüsselin parhaat — ne jahka ma näytän, niin neulasin neulotuiks ne tunnette, tulessa nahka.

Jalokivet on, valtatimantit ajan uuden otsalle mulla, nuoren jumalan temppelikalleudet, suuren tuntemattoman tulla.

Ja kirjoja päässäni mulla myös, sen sanon, on sangen monta! Kuin laulava linnunpesä se pää lukemista on luvatonta.

Sen sanon ma, Saatanan kirjastoss' on tuskin niin turmiokkaita; ei Hoffmann von Fallersleben ees niin vaarallisia laitat —

Joku matkustaja se mainitsi, ett' edessämme juuri oli Preussin tulliliitto nyt, tuo tullirengas suuri.

"On tulliliitto" — hän huomautti — "perus kansallisuutemme vakaa, isänmaalle eheän yhteyden se pirstotulle takaa.

Meille ulkonaisen se yhteyden suo, niin sanotun aineellisen; suo sensuuri henkisen yhteyden, tuon tosi-aatteellisen.

Meille tahtoo se sisäisen, mielien, ajatusten yhteyden taata; yksimielinen Saksa me tarvitaan, sisält', ulkoa yhtä maata."