XII LUKU

Läpi öisen metsän vaunumme meni, nytki — yht'äkkiä rysäys, ja pyörä irti. Ei erittäin juur' ollut hauska se pysäys.

Alas astui ajaja laudaltaan avun hakuun kylästä kiirein. Jäin yksin, metsä mun ympäröi sydänöisin, ulvovin piirein.

Sudet nälistyneillä äänillään ne ulvoi viiltävin vimmoin. Kuin kynttilät yössä tuikkivat nuo silmät kiiluvin kimmoin.

Kai oli kuullut mun tulostain tuo metsän karvainen kansa, ja kunniakseni tulitti tien ja kaiutti kuorojansa.

Mulle kunniavastaanotto, sen nään, noin suodaan silmillä, suilla! Otin asennon heti ja vastaamaan kävin liikkeillä liikutetuilla:

"Sudet, veljet! Onnekas hetki tää, joka jaloon seuraanne toi mun, niin sydämenpohjainen ulvonta missä tervehdykseksi soi mun.

Oi, mittaamaton on tunne tuo, minkä mielelleni se antaa; tään hetken ihanan iäti ma tahdon muistossa kantaa.

Teitä luottamuksesta kiittää saan, jota minulle olette suoneet ja koetuksissa näkyviin ain' uskollisesti tuoneet.

Sudet, veljet! Te minuun luotitte, ette käyneet kurjien paulaan, muka ett' olin koiraksi kääntynyt ja ottanut renkaan kaulaan,

pian luopio muka ett' ilmestyis hovineuvosna lammaslaumaan — alapuoll' oli arvoni astuakin mun moisista puolustaumaan.

Jos lampaanturkin mä toisinaan vedin päälleni pahaan säähän, mun haaveilla onnea lammasten toki tullut ei ikinä päähän.

En ole lammas, en koira, en hovineuvos, en silli mikään — susi oon, suden mulla on sydän ja suu ja ikenet niin-ikään.

Olen susi ja sutten keralla ain' ulvon ma — teit' en heitä. Niin, itseänne kun autatte, niin luojakin auttaa teitä!"

Se oli mun puheeni, sellaisnaan kuin hetki mieleeni toi sen! "Yleisiin Sanomiinsa" Kolb typisteltynä kopioi sen.