III LUKU

Tuoll' Aachenin tuomiokirkossa Karolus Magnus maatuu, — Karl Mayer, Svaabissa eläjä, mies vallan toist' on laatuu.

Vähät maata Aachenin kirkossa ma keisarivainaana soisin; ennen Stukkertiss' äärellä Neckarjoen runopiltti pieni ma oisin.

Kovin Aachenin koirill' on ikävä, alamaisesti anoo ne suita: "Meille potku suo, vähän virkistää meit' ehkä se, vieras kulta.":

Tuossa kuivassa pesässä kulutin ma saappaan korkoja tovin. Sotaväkeä preussiläist' oli taas, eip' ollut muuttunut kovin.

Sama vanha, harmaa mantteli ja korkea punainen kaulus — "Puna verta frankkien merkitsee", soi muinen, Körner, sun laulusi

Nuo samat pedanttiset pökkelöt, yhä vaan sama suora kulma joka kääntehessä, ja kasvoilla sama samea, puutunut pulma.

Yhä tuo sama jäykkä jäppäily, sama asento seivässojo, kuin kitaansa kepin he nielleet ois, josta kyljiss' ol' ennen mojo.

Niin, sisäll' on heillä nyt pamppu, se ole milloinkaan ihan laannut; on sijaansa vaan tuo vanha "hän" "sinän" tuttavallisen saanut.

Noina pitkinä viiksinä virkaan taas sama vanha palmikko palas: takapuolia se ennen puikkeli vaan, nokan alta nyt riippuu alas.

Tuo uus univormu ratsuväen mua miellytti melkoisesti, teräspiikkinen kypäri semminkin, — hyvä sillä on ollut lesti.

Sen ritarisuudessa kangastaa kaikk' armahat romantiikit, jalorotuiset rouva Montfauconit, Fouquét, Uhlandit, Tieckit.

Keskiaika kaunoinen kangastaa, sen linnat ja ritarituvat, asepojat, povissa uskollisuus, takamuksissa vaakunakuvat.

Kaikki ristiretket ja turnaukset, hovit lemmen ja kaihot kainot, ajat aapisettoman uskon, jot' ei vielä vienehet kirjapainot.

Jalo kypäri, kaikkein korkeimman se sukkeluuden on väläys! Se piikkiä, kärkeä puutu ei — kuninkaallinen päähänpäläys!

Vain pelkään, ett' ukkosen noustessa pian moinen piikki se johtaa upo-uusimmat taivaan salamat romanttista päätänne kohtaani

On köykäisemmät päähineet sodan tullen tarvis ostaa; kovin raskas on kesk'ajan kypäri, jalat laukkaan kun saatte nostaa. — —

Ovell' Aachenin postitalon se taas tuo lintu kilvessä liehui, jota vihaan ma niin! Mua kohti sen kähy musta silmissä kiehui.

Sa lintu-iljetys, maltas kun sun käsiini saamaan osun, mä kyllä sun kynin ja höyhennän ja kyntes murskaksi hosun.

Sa maltas, ilmassa heilua saat pian varressa pitkän luudan; ma hauskahan haukan-ammuntaan kytät, reiniläiset huudan.

Ken alas sun ampuu, se valtikan saa sekä kruunun mult', uros oiva! Torvet raikuvat, "kuningas eläköön!" on riemuhuutomme soiva.