VII LUKU

Menin maata, ja oli kuin tuutineet ois enkelit. Sulolta tuntuu uni Saksan sängyissä, semminkin jos untuvapatjoille untuu.

Kuink' usein kaipasin makeutta ma pieluksen kotimaisen öin unettomin noilla kovilla matrasseilla maanpakolaisen!

Hyvät untuvapatjamme maata on ja ne hyviä unia suopi. Niissä sielu saksalainen se maan kaikk' ikeet yltään luopi.

Luo ikeet ja kohoo ja korkeimmat valontaivasten tarhat tapaa. Sielu saksalainen, kuink' untes tie on öisten uljas ja vapaa!

Käy kalpeiksi korkeat jumalat, kun kotkanlentoos sa rupeet! Sun siipes kirkasti kiitäissään jo monen tähtösen kupeet!

Maa ranskalaisten ja ryssäin on, ja meren on herroina britit, mut isännät ilmojen ihannemaan on meidän Meyerit, Schmidtit.

Se on valtamaamme, siellä on ehyt heimomme, pilvien päällä; muut kansat kaikki on kehittyneet maan matalan tasalla täällä. — —

Ma nukuin ja katuja noita taas, valetuita kuutamon valoin, olin kaikuvin askelin astuvinain ohi vanhanaikaisten taloin.

Taas naamio silmillä takana mun tuli tumma se seuralainen. Mua väsytti, polvet kuin poikki ois, mut yhä me astuimme vainen.

Yhä astuimme. Sydän mun rinnastain oli avattu, auki rippui se ammottavasti, virtanaan veri sydänhaavasta tippui.

Verivirtaan monesti sormeni ma kastoin ja pieltä oven myös monta ohitse astuissain ma sivusin punalla poven.

Ja aina, kun talon ma minkä noin olin merkinnyt, kuolinsoitto niin väräjävästi valittain mun korvaani kumahti loitto.

Mut yöhyt synkkeni, kirkas kuu taa peittyi kolkkojen varjoin, rajut pilvet mustina ratsuina ens ilmassa häilyvin harjoin.

Ja yhä olento tumma tuo tuli perässä. Tuima terä hihan varjosta välkki. Niin vaellettiin me katuja hyvä erä.

Yhä mentiin, tuomiokirkkoon taas me kunnes jo yhdyttäytiin; ovet kaikk' oli sepposen selällään, me kirkkoon sisälle käytiin.

Tuon holvin äärettömän vain yö ja kuolo äänetön täytti; joku palava lamppu se ikäänkuin vain pimeytt' oikein näytti.

Pilaristoa kauan ma kävelin, vain askelet saattajan vakaan mun korviini soi yhä, jäljistäin ei jäänyt hän askeltakaan.

Oli vihdoin paikka, min kynttilät valas kirkkaat, mi kiviin ja kultiin oli koristeltu; — me kappeliin pyhän kolmen kuninkaan tultiin.

Vaan nuo pyhät kuningas-vainajat, jotka muuten niin hiljaa nukkuu, kas ihme! nyt arkkuinsa kannella ne siellä kolmisin kukkuu.

Luurankoa kolme, koristein eriskummaisin, — kurjat, valjut pääkallot kruunua, valtikkaa käsirangat kanteli kaljut.

Kuin nuoranuket ne heiluivat nuo luut, jotka ammoin kuoli; mädän löyhkää puol' oli hajussaan ja suitsutussavua puoli.

Höpis yhden huuletkin, puheen hän hyvin pitkän ja laajan laati; hän selitti, miksikä minulta hän kunnioitusta vaati.

Näet koska hän kuollut ensiksikin ja toiseksi kuningas oli, ja pyhimys kolmanneksi, mut ei moneks auttanut tuo holipoli.

Vain nauravin mielin ma vastasin: "Tuo kaikki on hukka-huolta! Mies ollut ja mennyt sa olet, sen nään, vaikka katsoisin miltä puolta.

Pois täältä, pois! Tilaks omansa teille haudan on mustat mullat. Nyt elämä ottaa haltuunsa tään kappelin kivet ja kullat.

Ajan uuden ratsassaatto saa ilon lyöden ja ottaa majan tässä templissä — mielin menkää pois, tai ma asevoimalla ajan!"

Niin lausuin ja käännähdin ja näin, kun kamalasti se välys, ase kamala saattajan sanattoman — ja hän viittaukseni älys.

Kävi kirveineen hän päin ja löi alas armahtamattomasti nuo taikauskon katalat luurangot pirstoiks asti.

Joka holvissa, sopessa raikui, soi kuin tuomiopäivän pauhu! verivirrat syöksähti rinnastain, ja siihen mun herätti kauhu.