XIII LUKU

Nous aurinko Paderbornissa kovin nuivalla katsannolla. Sen viraton virka on tosiaan, maan tyhmän lamppuna olla!

Kun yhden kupeen valaistuaan se hehkuvin kiirein heittää valon toiselle puolle, niin pimeys sill' aikaa jo toisen peittää.

Kivi Sisyphon yhä se vierii pois, Danaiidit seulaansa täyttää ei saata, ja turhaan aurinko maapallolle soihtua näyttää! — —

Tien varrella, valoon kun alkavaan sumu hälveni aamun suussa, sen miehen kuvan ma huomasin, joka riippui ristinpuussa.

Näkös, serkku parka, mun murheiseks saa aina, jok' alttihisti tämän maailman mielit lunastaa, sa narri, sa utopisti!

Se pahoin on sua pidellyt tuo herrain korkea raati, vaan kirkon ja valtion kimppuun ken niin sokkona käymään vaati!

Kova onnes, kun Guttenberg myöhästyi tuhat vuotta ja tovin toista; vain oisit kirjan kirjoittanut sa taivaan asioista.

Ois sensori pyyhkinyt kaikki, mik' ois maan päällä loukata tainnut; Sensuurin laupias suoja sun ois ristinpuulta kainnut.

Ah, vuorisaarnaas sa tekstin muun vain oisitpa valikoinut! Kyky, henki suli' oli — ja oisithan vanhurskaita säästää voinut!

Rahanvaihtajat templistä, pankkiirit, pois riepotit ruoskaa puiden — sa onneton houru, nyt ristilläs olet varoituksena muiden!