ETSIJÄ.

Elon korpeen etsijä matkallaan pois pyörteestä maailman astuu. Hän Herraa huutaa tuskassaan, hänen silmänsä kyynelin kastuu: Yö kauhujen yllättää, ei valon hän pilkettä nää, ei tuiki tähtönen ainoa täällä, hän kirottu lie maan päällä.

— Mitä etsin? Alkua olemuksen, elon tärkeintä arvoitusta. Minä tahdon tuntea totuuden, sitä vaadin — yö sysimusta! Oi, kaihoa polttavaa! Ken janoni sammuttaa? Niin, ken minä olen — ja mistä ja mihin näin harhailen eksyksihin?

— Ah, turhaa, turhaa kaikki on vain, tää maa mitä päällään kantaa. Sua, Jumala, paastoten palvoin, hain, siis etkö voi vastausta antaa? Ellet — niin parasta ois mun tyhjiin raueta pois! Sua silloin, ihminen, sääli on vasta: Oi, kurjaa ihmisen lasta!

— Epätoivo on julmempi kuolemaa, yön katse mun vereni hyytää — — — Oi, Luoja, on aika Sun armahtaa, verikyynelin poikasi pyytää: Saat — antaja elämän — mun henkeni mitättömän; mut henkeni hinnalla pyyntöni täytä: Oi, kasvosi minulle näytä!

Mikä valkeus etsijän ympäröi, yö auringonnousulta näyttää? Sydän tyyntyy, joka niin rajusti löi: Pyhä, Suuri, Sanaton sielunsa täyttää. »Olet poikani rakkakin!» soi kuiskaus salaisin. »Oi, nouse, valaise veljies yötä, käy, suorita rakkaustyötä!»

Hän nöyränä nousee, kulkee pois, on saanut hän tehtävän jalon. Ja on kuin sielunsa harput sois, käy eellään leimaus valon — — — Oman kansansa eksyneen hän johtavi valkeuteen. — Ole siunattu, etsijä! Kansasi kerran sinut huomaa mieheksi Herran.