YHDESTOISTA LUKU.

Dejah Thorisin seurassa

Kun olimme päässeet ulkoilmaan, kiiruhtivat luoksemme molemmat naiset, joiden tehtävänä Dejah Thorisin vartioiminen oli ollut, näyttäen aikovan ryhtyä häntä vartioimaan edelleenkin. Lapsi-parka painautui säpsähtäen minua vasten, ja tunsin hänen molempien pienien käsiensä kiertyvän tiukasti käsivarteni ympärille. Viittasin naisia poistumaan selittäen heille, että Sola huolehtisi vangista tästä lähtien. Varoitin lisäksi Sarkojaa, että jos hän vielä yrittäisi kohdella Dejah Thorisia julmasti, niin olisi siitä seurauksena Sarkojan nopea ja tuskallinen kuolema.

Uhkaukseni oli huonosti osunut ja tuotti Dejah Thorisille enemmän pahaa kuin hyvää, sillä myöhemmin sain tietää, etteivät Marsissa miehet surmaa naisia eivätkä naiset miehiä. Niinpä Sarkoja vain loikin meihin ilkeän katseen ja poistui hautomaan konnanjuonia meitä vastaan.

Pian tapasin Solan ja selitin hänelle, että halusin hänen vartioivan Dejah Thorisia samoin kuin oli vartioinut minua. Myöskin toivoin hänen etsivän toisen asunnon, jossa Sarkoja ei heitä kiusaisi. Lopuksi ilmoitin hänelle itse sijoittuvani miesten keskuuteen.

Sola katsahti kädessäni oleviin ja olallani heiluviin varustuksiin.

"Olet suuri päällikkö nyt, John Carter", hän sanoi, "ja minun on noudatettava määräystäsi, vaikka mielelläni sen totisesti teen joka tapauksessa. Se mies, jonka merkkejä kannat, oli nuori, mutta hän oli mainehikas taistelija ja oli taitonsa avulla ja surmaamalla raivannut itselleen tien aivan Tars Tarkasin rinnalle, joka, kuten tiedät, jää arvossa jäljelle vain Lorkvas Ptomelista. Olet yhdestoista; tässä yhteiskunnassa on vain kymmenen päällikköä, jotka mieskunnossa ovat vertaisiasi."

"Ja jos surmaisin Lorkvas Ptomelin?" kysyin.

"Olisit ensimmäinen, John Carter; mutta sen kunnian voit saavuttaa vain siten, että koko neuvosto suostuu antamaan Lorkvas Ptomelin taistella kanssasi tahi että hän hyökkää kimppuusi ja sinä surmaat hänet itsepuolustukseksi, jolloin pääsisit ensimmäiseksi."

Nauroin ja vaihdoin puheenaihetta. Minulla ei ollut erikoista halua tappaa Lorkvas Ptomelia, ja vielä vähemmin halusin päästä jediksi tharkien keskuuteen.

Solan ja Dejah Thorisin kanssa lähdin etsimään uutta asuntoa. Sen löysimme eräässä rakennuksessa, joka oli lähempänä vastaanottosalia kuin aikaisempi asuntomme ja rakennustavaltaan viimemainittua paljoa komeampi. Tässä rakennuksessa oli lisäksi oikeita makuuhuoneita muinaisine, sirotekoisine metallisine vuoteineen, jotka riippuivat pitkissä kultaketjuissa marmorikatosta. Seinäkoristukset olivat hyvin huoliteltuja, ja päinvastoin kuin muissa siihen asti tarkastamissani rakennuksissa, oli tämän rakennuksen freskoihin sommiteltu useita ihmisolentoja. Nämä olivat minun kaltaisiani ihmisiä, ja heidän ihonsa oli paljoa vaaleampi kuin Dejah Thorisin. He olivat puettuja viehättäviin, poimuisiin pukuihin, joissa oli runsaasti metalli- ja helmikoristeita, ja heidän upeat hiuksensa olivat kullankeltaisia tai punertavan pronssin värisiä. Miehet olivat parrattomia, ja aseita oli vain harvoilla. Yleensä oli nämä valkoihoiset ja vaaleatukkaiset ihmiset kuvattu leikkivinä.

Dejah Thoris taputti käsiään ja huudahti ihastuneesti nähdessään nämä suurenmoiset taideluomat, jotka periytyivät kauan sitten sukupuuttoon kuolleelta kansalta. Sola taas ei näyttänyt niitä edes huomaavankaan.

Erästä toisessa kerroksessa aukion puolella olevaa huonetta päätimme käyttää Dejah Thorisin ja Solan makuuhuoneena ja sen vieressä pihan puolella olevaa huonetta keittiönä ja varastona. Sitten lähetin Solan noutamaan vuodetarpeita sekä ruokaa ja muita tarvikkeita, sanoen itse vartioivani Dejah Thorisia hänen poissaollessaan.

Kun Sola oli mennyt, kääntyi Dejah Thoris minuun päin hieman hymyillen.

"Ja minnehän vankisi sitten pakenisi, jos antaisitkin hänen mennä. Voisiko hän muuta kuin tulla perästäsi, pyytää sinulta suojelusta ja rukoilla anteeksi niitä julmia ajatuksia, joita hänellä on sinua kohtaan ollut viimeksi kuluneina päivinä?"

"Olet oikeassa", vastasin, "kummankin meidän on mahdotonta paeta, jollemme lähde yhdessä."

"Kuulin sinun vetoavan Tars Tarkasiksi nimittämääsi otukseen, ja luulen ymmärtäväni asemasi näiden olentojen keskuudessa, mutta sensijaan en jaksa käsittää selitystäsi, ettet ole kotoisin Barsoomista.

"— Ensimmäisen esi-isäni nimessä", hän jatkoi, "mistä sitten olet? Olet hyvin meikäläisten kaltainen, mutta kuitenkin niin erilainen. Puhut kieltämme, mutta kuulin sinun sanovan Tars Tarkasille, että olet sitä vasta äsken oppinut. Samaa kieltä puhuvat kaikki barsoomilaiset jäisestä etelästä jäiseen pohjoiseen saakka, vaikkakin heidän kirjakielensä ovat erilaisia. Vain Dorin laaksossa, missä Iss-virta laskee unhotettuun Korusjärveen, oletetaan puhuttavan erilaista kieltä, ja vain esi-isiltä perityissä muinaistaruissamme kerrotaan jonkun barsoomilaisen palanneen Korusin rannoilta Dorin laaksosta takaisin ylöspäin pitkin Iss-virtaa. Älä sano minulle, että olet sellainen palannut matkalainen! Jos niin olisi, niin kaikkialla Barsoomissa sinut kauheasti surmattaisiin. Sano, ethän ole!"

Hänen silmissään oli omituinen haltioitunut hehku, ääni oli rukoileva, ja pienet kätensä hän oli ojentanut painaen niitä rintaani vasten, ikäänkuin koettaen puristaa kieltävän vastauksen suorastaan sydämestäni.

"En tunne täkäläisiä tapoja, mutta omassa Virginiassani ei herrasmies valehtele pelastaakseen henkeänsä. En ole Dorista; en ole milloinkaan nähnyt salaperäistä Issiä; tietymättömissä oleva Korus on yhä tietymättömissä, ainakin minulta. Uskotko minua?"

Ja sitten minusta äkkiä tuntui, että toivoin hyvin hartaasti hänen uskovan vakuutustani. En sen vuoksi, että olisin pelännyt seurauksia, jos olisi yleisesti luultu minun palanneen barsoomilaisten taivaasta tai helvetistä tai mikä se sitten lieneekään ollut. Mutta minkä vuoksi sitten? Miksi oli hänen uskomisensa minusta niin tärkeätä? Katsoin häntä, hänen ylöspäin käännettyjä kauneita kasvojaan ja hänen ihmeellisiä silmiään, joista kuvastui koko hänen sielunsa syvyys. Ja kun silmäni kohtasi hänen katseensa, niin tiesin miksi ja — vapisin.

Samanlainen tunneaalto näytti vyöryvän hänenkin mielessään. Huoaten hän vetäytyi kauemmaksi minusta, ja samalla kun hänen vakavat, ihanat kasvonsa yhä olivat minuun päin, hän kuiskasi: "Uskon sinua, John Carter; en tiedä, mitä 'herrasmies' on, enkä liioin ole koskaan ennen kuullut mainittavan Virginiaa; mutta Barsoomissa ei kukaan mies valehtele; jollei hän tahdo puhua totta, niin hän on vaiti. Missä on tämä Virginia, kotimaasi, John Carter?" hän kysyi, eikä kauniin maani kaunis nimi ole koskaan sointunut minusta ihanammin kuin silloin, kun kuulin sen noilta moitteettomilta huulilta tuona kauan sitten menneenä päivänä.

"Olen toiselta taivaankappaleelta", vastasin, "suuresta Maa-kiertotähdestä, joka kiertää yhteistä aurinkoamme lähinnä teidän Barsoominne, jota me nimitämme Marsiksi, piirin sisäpuolella. Miten saavuin tänne, sitä en voi kertoa, sillä en sitä tiedä; mutta täällä olen, ja koska olen saanut palvella Dejah Thorisia, olen iloinen siitä, että olen täällä."

Huolestunein ilmein hän katseli minua pitkään ja kysyvästi. Tiesin hyvin, että selitystäni oli vaikea uskoa, enkä voinut toivoakaan hänen pitävän sitä totena, niin kiihkeästi kuin halusinkin hänen luottavan minuun ja kunnioittavan minua. Paljoa mieluummin olisin ollut mainitsematta hänelle mitään entisyydestäni, mutta ei ainoakaan mies olisi kerran katsahdettuaan hänen syviin silmiinsä voinut olla noudattamatta hänen vähäisintäkin toivomustaan.

Lopuksi hän ojentautui suoraksi ja sanoi hymyillen: "Minun on uskottava, vaikken ymmärräkään. Voin kyllä hyvin huomata, ettet ole nykypäivien Barsoomista; olet meidän kaltaisemme ja sittenkin erilainen. Mutta miksipä vaivaisin pää-parkaani sellaisella kysymyksellä, kun sydämeni sanoo, että uskon, koska tahdon uskoa!"

Se oli hyvää järkeilyä, hyvää maapallon naisten tapaista järkeilyä, ja jos se kerran tyydytti häntä, niin totisesti en minä tahtonut ryhtyä sitä horjuttamaan. Ja itse asiassa se oli ainoa mahdollinen järkeilytapa, joka kertomukseeni nähden saattoi viedä tyydyttävään tulokseen Sitten aloimme keskustella yleisistä asioista, tehden toisillemme kysymyksiä ja vastaillen niihin. Hän halusi oppia tuntemaan kansani tapoja, ja tällöin hän osoitti tuntevansa Maan tapahtumat huomattavan hyvin. Kun tiedustelin häneltä, kuinka hän voi olla niin perehtynyt maapallon asioihin, huudahti hän naurahtaen:

"Näetkös, Barsoomissa tuntee jokainen koulupoika tähtenne maantieteen sekä osittain kasviston ja eläimistön kuten myöskin historian aivan yhtä hyvin kuin oman tähtensäkin. Mehän voimme nähdä kaikki, mitä tapahtuu Maassa, kuten sitä nimität; sehän on tuolla taivaalla selvästi näkyvissä."

Se hämmästytti minua, se minun täytyy tunnustaa, yhtä suuresti kuin minun kertomukseni oli saattanut hänet ymmälle. Ja sanoinkin sen hänelle. Silloin hän yleispiirtein kuvasi minulle niitä välineitä, joita hänen kansansa oli miespolvien aikana käyttänyt ja kehittänyt ja joiden avulla voidaan heijastaa levylle selvä kuva kaikesta, mitä kiertotähdillä ja monilla kiintotähdilläkin tapahtuu ja näkyy. Nämä kuvat ovat niin yksityiskohtaisen tarkkoja, että kun ne valokuvataan ja suurennetaan, voidaan niistä selvästi erottaa niinkin pienet esineet kuin ruohonlehdet. Sittemmin sain Heliumissa nähdä paljon tällaisia kuvia samoinkuin koneet, joilla niitä valmistettiin.

"Jos kerran tunnet maapallon asiat niin hyvin", kysyin, "niin kuinka et tunne minua sen kiertotähden asukkaaksi?"

Hän hymyili kuten ihminen, joka vastailee lapsen ikävystyttäviin kysymyksiin.

"Senvuoksi, John Carter", hän vastasi, "että melkein kaikissa tähdissä, joissa ilmasto-olot ovat vähänkin samanlaisia kuin Barsoomissa, on myöskin samanlaisia eläinmuotoja kuin sinä ja minä. Ja lisäksi Maan asukkaat melkein poikkeuksetta verhoavat ruumiinsa kummallisiin, läpinäkymättömiin vaatekappaleisiin ja päänsä kauheannäköisiin laitteisiin, joiden tarkoitusta emme ole voineet ymmärtää. Mutta sinä taas olit silloin, kun tharkilaiset sotilaat sinut löysivät, aivan alaston sekä ilman merkkejä ja koristeita.

"— Se seikka, ettei sinulla ollut minkäänlaisia merkkejä, on sitova todistus siitä, ettet ole syntyperäinen barsoomilainen, kun taas se, ettei sinulla ollut hullunkurista vaatetusta, voi saattaa epäilemään, oletko myöskään Maasta kotoisin."

Kerroin hänelle silloin yksityiskohtaisesti lähtöni Maasta ja selitin, että ruumiini virui siellä täysin puettuna hänestä kummallisiin maapallon asujanten tamineihin. Samassa saapui Sola tuoden vähäiset tavaramme ja mukanaan suojattinsa, nuori marsilainen, jonka luonnollisesti oli jaettava asuinsija heidän kanssaan.

Sola kysyi meiltä, oliko luonamme käynyt ketään hänen poissaollessaan, ja näytti suuresti hämmästyvän, kun me vastasimme kieltävästi. Hän kertoi kohdanneensa portaita alaspäin laskeutuneen Sarkojan tullessaan yläkertaan, jossa asuntomme sijaitsi. Päättelimme Sarkojan olleen kuuntelemassa, mutta kun emme muistaneet puhuneemme mistään tärkeistä asioista, niin sivuutimme koko tapahtuman mitättömänä, päättäen vain noudattaa vastaisuudessa äärimmäistä varovaisuutta.

Dejah Thoris ja minä syvennyimme sitten tutkimaan valtaamamme rakennuksen kauniiden huoneiden tyyliä ja koristuksia. Hän lausui, että tämän kansan kukoistusaika oli otaksuttavasti ollut enemmän kuin satatuhatta vuotta sitten. Se kansa oli ollut hänen rotunsa esivanhempia, mutta oli sekaantunut toiseen suureen muinaismarsilaiseen rotuun, joka oli ollut hyvin tumma, melkein musta, sekä myöskin punertavan keltaiseen rotuun, joka oli elänyt samoihin aikoihin.

Näiden kolmen korkeamman marsilaishaaran oli ollut pakko yhtyä voimakkaaksi liitoksi, kun heidän oli Marsin merien kuivaessa täytynyt etsiä verrattain harvalukuisia ja yhä pieneneviä hedelmällisiä alueita ja puolustaa itseään vihreiden marsilaisten rajuja laumoja vastaan uusissa oloissa.

Aikakausia kestäneen läheisen yhteyden ja aviollisen sekaantumisen tuloksena oli ollut uusi punainen ihmisrotu, jonka vaaleaihoinen, kaunis tytär Dejah Thoris oli. Monien miespolvien aikaiset ankarat koettelemukset ja puute sekä eri rotujen väliset, samoin kuin vihreitä marsilaisia vastaan käydyt lakkaamattomat taistelut olivat tuhonneet paljon vaaleatukkaisten marsilaisten korkeasta sivistyksestä ja monia heidän taidesaavutuksiaan, ennenkuin he olivat sopeutuneet uusiin elinehtoihinsa. Mutta nykypäivien punainen rotu on saavuttanut sellaisen tason, että se tuntee uusien keksintöjen ja käytännöllisemmän sivistyksen kautta saaneensa korvauksen kaikesta siitä, mikä peruuttamattomasti on painunut unholaan lukemattomien vuosien taakse yhdessä muinaisten barsoomilaisten kanssa.

Nämä muinaiset marsilaiset olivat olleet korkeasti sivistynyttä rotua ja heillä oli ollut laaja kirjallisuus, mutta niiden raskaiden vuosisatojen vaiheissa, jolloin heidän oli mukauduttava uusiin elinehtoihin, keskeytyivät heidän edistyksensä ja tuotantonsa täydelleen, ja lisäksi heidän arkistonsa, muistonsa ja kirjallisuutensa tuhoutuivat melkein tyyten.

Dejah Thoris kertoi minulle monia mielenkiintoisia piirteitä ja tapahtumia tämän kuolleen, ylevän ja lempeän rodun vaiheista. Hän sanoi, että kaupungin, jossa majailimme, otaksuttiin olleen Korad-niminen kauppa- ja sivistyskeskus. Se oli rakennettu kauniin, luonnon muodostaman sataman äärelle, jota maan puolelta suojasivat mahtavat kukkulat. Satamasta, hän selitti, oli nyt jäljellä vain kaupungin länsipuolella oleva pieni laakso, kun taas kukkuloiden välitse vanhalle merenpohjalle vievä sola oli ollut kanava, jota myöten laivat pääsivät kaupungin porteille.

Muinaisten merien rannoilla oli tällaisia kaupunkeja siellä täällä. Ja pienempiä kaupunkeja oli perustettu aina lähemmäksi valtamerien keskustaa, kun väestön oli ollut pakko seurata pakenevan veden mukana, kunnes heidän oli ollut turvauduttava viimeiseen pelastuskeinoonsa, niin sanottuihin Marsin kanaviin.

Olimme syventyneet rakennuksen tarkasteluun ja keskusteluun, ettemme huomanneet ajan kulkua, ennenkuin oli jo myöhäinen iltapäivä. Saimme huomautuksen niistä olosuhteista, joissa parhaillaan olimme, kun Lorkvas Ptomelin lähetti tuli kutsumaan minua viipymättä hänen puheilleen. Sanottuani Dejah Thorisille ja Solalle hyvästi sekä käskettyäni Woolan jäädä heidän turvakseen kiiruhdin vastaanottosaliin, jossa tapasin Lorkvas Ptomelin ja Tars Tarkasin istumassa puhujalavalla.