KOLMASTOISTA LUKU

Rakkautta Marsissa

Ilmalaivojen kanssa käydyn taistelun jälkeen heimo jäi kaupunkiin useiksi päiviksi, luopuen kotimatkasta siihen asti, kunnes he saattoivat pitää varmana, etteivät laivat enää palanneet.

Tällä toimettomalla ajalla Tars Tarkas oli opettanut minulle monia tharkien taistelutemppuja ja heidän sotataitoaan, m.m. olin saanut opetella ratsastamaan sotilaiden käyttämillä suurilla eläimillä ja ohjaamaan niitä. Nämä otukset, joiden nimi on thoat, ovat yhtä vaarallisia ja rajuja kuin niiden isännätkin, mutta kun ne on kerran saatu alistumaan, ovat ne täysin käyttökelpoisia vihreiden marsilaisten tarkoituksiin.

Kaksi tällaista eläintä oli joutunut minulle niiltä sotilailta, joiden merkkejä kannoin, ja varsin pian osasin käsitellä niitä yhtä hyvin kuin syntyperäiset marsilaisetkin. Menettelytapa oli hyvin yksinkertainen. Jos eläin ei tarpeeksi nopeasti totellut ratsastajan telepaattista määräystä, annettiin sille pistoolin nupilla hirvittävä isku korvien väliin, ja jos eläin ryhtyi vastahankaan, toistettiin sama temppu, kunnes eläin oli joko alistunut tahi heittänyt ratsastajansa maahan.

Viimemainitussa tapauksessa alkoi miehen ja eläimen välillä taistelu elämästä ja kuolemasta. Jos edellinen käytteli pistooliaan tarpeeksi vikkelästi, niin kenties hän jäi eloon ja ratsasteli vieläkin, vaikka ei samalla eläimellä. Jollei mies ollut tarpeeksi nopsa, niin hänen naisensa saivat koota hänen raadellun ja silvotun ruumiinsa tähteet poltettaviksi tharkien tavan mukaan.

Woolasta saamani kokemuksen nojalla päätin koettaa noudattaa lempeyttä ratsueläimiäni kohtaan. Ensin opetin niille, etteivät ne saaneet heitetyksi minua satulasta, ja annoin niille myöskin muutamia tiukkoja napsauksia korvien väliin saadakseni ne uskomaan, että käskyvalta ja isännyys olivat minun. Asteittain voitin sitten niiden luottamuksen menetellen jotakuinkin samalla tavoin kuin olin tehnyt lukemattomia kertoja maapallolla opettaessani monia ratsujani. Olen aina tullut hyvin toimeen eläinten kanssa ja sekä luontaisten taipumusteni vuoksi että tietäen, että siten saavutin pysyvämmät ja tyydyttävämmät tulokset, olen aina kohdellut alempia olentoja lempeästi ja inhimillisesti. Tarpeen vaatiessa saattaisin surmata ihmisen, saaden siitä paljon vähemmän omantunnon tuskia kuin järjettömän, vastuuttoman eläimen tappamisesta.

Muutamissa päivissä tulivat thoatini koko heimon ihmeeksi. Ne saattoivat seurata perästäni ja hangata suurta turpaansa minua vasten osoittaen kömpelösti kiintymystään. Jokaista komennustani ne tottelivat niin vikkelästi ja herkästi, että marsilaiset soturit väittivät minun käyttävän jotakin Maassa tunnettua ja Marsissa outoa voimaa.

"Miten olet saanut ne taiotuiksi?" kysyi Tars Tarkas minulta eräänä iltapäivänä nähtyään minun työntävän käteni syvälle toisen ratsuni suureen kitaan, joka oli saanut kivimurusen hampaittensa väliin syödessään pihallamme kasvavia sammalia.

"Lempeydellä", vastasin. "Kuten näet, Tars Tarkas, on hienommilla tunteilla arvoa myöskin sotilaalle. Tiedän, että thoatini tottelevat jokaista määräystäni niin hyvin marsseilla kuin taistelun telmeessäkin. Taistelukelpoisuuteni on sen vuoksi suurempi, ja minä olen niin ollen parempi sotilas, koska olen lempeä isäntä. Jos muut sotilaamme alkaisivat tässä suhteessa noudattaa minun menettelytapojani, niin huomaisivat he sen edulliseksi sekä itselleen että yhteiskunnalle. Vain muutamia päiviä sitten itse kerroit minulle, että nämä suuret eläimet laskemattomien päähänpistojensa kautta useinkin muka aiheuttavat sen, että voitto kääntyy tappioksi, sillä juuri ratkaisevalla hetkellä ne saattavat ryhtyä heittämään ratsastajiaan satulasta ja repimään heitä."

"Kerro minulle, miten olet saavuttanut tällaiset tulokset!" sanoi Tars Tarkas yksikantaan.

Selitin hänelle niin hyvin kuin voin koko menettelytavan, jota olin noudattanut opettaessani eläimiäni, ja myöhemmin hän pyysi minua toistamaan esitykseni Lorkvas Ptomelille ja muille kokoutuneille sotilaille. Se hetki merkitsi uusien olojen alkamista thoat-paroille, ja ennenkuin poistuin Lorkvas Ptomelin heimon keskuudesta, oli minulla ilo nähdä kokonainen rykmentti, jonka ratsut olivat niin tottelevia ja herkkiä kuin suinkin voidaan vaatia. Sen vaikutus sotaliikkeiden täsmällisyyteen ja nopeuteen oli niin huomattava, että Lorkvas Ptomel lahjoitti minulle paksun kultarenkaan omasta jalastaan merkiksi siitä, kuinka suuren arvon hän pani heimolle tekemääni palvelukseen.

Seitsemäntenä päivänä ilmalaivaston kanssa käydyn taistelun jälkeen lähdimme uudelleen liikkeelle Tharkia kohti, sillä silloin ei hyökkäyksen uudistuminen ollut Lorkvas Ptomelin mielestä enää lainkaan todennäköistä.

Lähtömme edellisinä päivinä olin nähnyt Dejah Thorisia vain hyvin vähän, sillä Tars Tarkas oli pitänyt minua ahkerassa puuhassa neuvoessaan minulle marsilaisten sotataitoa, minkä lisäksi ratsujeni opettaminen oli vienyt aikani. Niinä muutamina kertoina, jolloin olin käynyt Dejah Thorisin asunnossa, oli hän ollut poissa joko kävelemässä Solan kanssa kaupungilla tai tarkastelemassa lähinnä aukiota olevia rakennuksia. Olin varoittanut heitä uskaltautumasta kauaksi aukiolta, peläten isoja valkoisia apinoita, joiden villiin raivoon olin itse saanut liiankin läheisesti tutustua. Mutta kun Woola seurasi heitä kaikkialle ja Sola oli hyvin aseistettu, niin pelkoon oli kuitenkin verrattain vähän syytä.

Viimeisenä iltana ennen lähtöämme he tulivat vastaani suurella, idästäpäin aukiolle tuovalla valtakadulla. Kiiruhdin heidän luokseen ja sanoen Solalle itse huolehtivani Dejah Thorisin turvallisuudesta lähetin hänet asuntoonsa jollekin vähäpätöiselle asialle. Pidin Solasta ja luotin häneen, mutta jostakin syystä halusin olla kahden kesken Dejah Thorisin kanssa, sillä hän tyydytti kaiken kaipaukseni miellyttävästä ja tasavertaisesta seurasta, joka oli jäänyt jälkeeni maapallolle. Meidän välillämme tuntui olevan niin voimakkaat keskinäisen myötätunnon siteet, kuin olisimme syntyneet saman katon alla emmekä eri kiertotähdillä, jotka kiitivät avaruudessa yli seitsemänkymnenenviiden miljoonan kilometrin etäisyydellä toisistaan.

Olin varma siitä, että hänellä oli samanlainen tunne, sillä minun saapuessani katosi hänen suloisilta kasvoiltaan säälittävän toivottomuuden ilme, ja sen sijalle tuli iloinen hymy, kun hän, tervehtien punaisten marsilaisten tapaan laski oikean kätösensä vasemmalle olalleni.

"Sarkoja kertoi Solalle, että sinusta on tullut todellinen thark", hän sanoi, "ja etten minä enää saisi nähdä sinua enempää kuin ketä muuta sotilasta hyvänsä."

"Sarkoja on mitä suurin valehtelija", vastasin, "huolimatta siitä, että tharkit väittävät aina puhuvansa ainoastaan totta."

Dejah Thoris nauroi.

"Tiesin, että vaikkakin sinusta tulisi tämän yhteiskunnan jäsen, et lakkaisi olemasta ystäväni. Sotilas voi vaihtaa merkkejään, mutta ei sydäntään, kuten Barsoomissa sanotaan.

"— Luulen, että he ovat koettaneet pitää meitä erillämme", hän jatkoi, "sillä joka kerran kun sinä olet ollut vapaana toimistasi, on joku Tars Tarkasin seurueen naisista keksinyt tekosyyn saadakseen Solan ja minut loitolle. He ovat vieneet minut rakennuksien alla oleviin kellareihin auttamaan heitä sekoittamaan inhoittavaa radiumruutia ja valmistamaan kauheita ammuksia. Tiedäthän, että ne on valmistettava keinotekoisessa valossa, sillä jos auringon valo niihin sattuu, niin ne räjähtävät. Oletko pannut merkille, että heidän kuulansa räjähtävät sattuessaan johonkin esineeseen? Läpinäkymätön ulkokuori näet silloin murtuu, ja paljastuu melkein täysinäinen lasilieriö, jonka etupäässä on hyvin pieni hiukkanen radiumruutia. Jos päivänvalo, vaikka himmeäkin, osuu tähän ruutiin, niin se räjähtää niin voimakkaasti, ettei mikään voi sitä vastustaa. Jos joskus satut tarkkaamaan yöllistä taistelua, niin voit panna merkille, ettei räjähdyksiä tapahdu, mutta seuraavana aamuna auringon noustessa kuuluu edellisenä yönä ammuttujen kuulien räjähtelemisestä aiheutuva räiske. Öisin kuitenkin yleensä käytetään räjähtämättömiä kuulia." [Tätä ruutia kuvatessani olen käyttänyt sanaa radium, sillä Maassa viime aikoina tehtyjen keksintöjen nojalla luulen sen seoksen pohjana olevan radiumin. Kapteeni Carterin käsikirjoituksessa siitä on aina käytetty samaa nimitystä kuin Heliumin kirjakielessä, ja se on kirjoitettu sellaisilla hieroglyfeillä, joiden jäljentäminen olisi sekä vaikeata että hyödytöntä.]

Jos kohta Dejah Thorisin kuvaus tästä marsilaisten ihmeellisestä taisteluvälineestä kiinnittikin suuresti mieltäni, niin paljoa läheisemmin minua koski nykyhetken kysymys siitä, miten häntä kohdeltiin. Sitä, että häntä koetettiin pitää erillään minusta, ei kannattanut ihmetellä, mutta minua raivostutti se, että hänet pakotettiin vaaralliseen ja raskaaseen työhön.

"Ovatko he olleet sinulle julmia ja hävyttömiä, Dejah Thoris?" kysyin, tuntien esi-isieni kuuman sotilasveren kiehuvan suonissani, odottaessani hänen vastaustaan.

"Vain varsin vähän, John Carter", vastasi hän. "Ei ole tapahtunut mitään, mikä loukkaisi muuta kuin hiukan ylpeyttäni. He tietävät, että olen kymmenentuhannen jeddakin tytär, että minun sukupuuni ulottuu keskeytymättä ensimmäisen suuren vesiväylän rakentajaan saakka, ja he, jotka eivät tunne edes äitejään, ovat minulle kateellisia. Sydämestään he vihaavat kamalaa kohtaloaan ja siksi he valavat katkeruutensa minun päälleni, sillä minulla on kaikkea sitä, mitä heillä ei ole ja mitä he eniten kaipaavat, mutta eivät ikinä voi saada. Säälikäämme heitä, päällikköni, sillä vaikkakin kuolisimme heidän kätensä kautta, voimme osoittaa sääliä heitä kohtaan, sillä olemme suurempia kuin he ja he tietävät sen."

Jos olisin tiennyt, mitä sana "päällikköni" merkitsee, kun marsilainen nainen lausuu sen miehelle, niin olisi se aiheuttanut minulle elämäni suurimman yllätyksen, mutta en tuntenut sitä silloin enkä vielä moneen kuukauteen senjälkeenkään. Niin, minulla oli Barsoomissa vielä paljon opittavaa.

"Uskon kyllä, että viisainta on meidän alistua kohtaloomme niin arvokkaasti kuin mahdollista, Dejah Thoris, mutta yhtä kaikki toivon olevani näkemässä, kun ensi kerran joku marsilainen, vihreä, punainen, vaaleanpunainen tai sinipunerva, rohkenee edes rypistää kulmiaankaan sinulle, prinsessani."

Dejah Thoris pidätti henkeään kuullessaan viimeisen sanani. Sitten hän katsoi minua silmät levällään ja rajusti hengittäen, minkä jälkeen hän naurahti hermostuneesti, niin että hänen suupieliinsä muodostui ilkamoivat kuopat, pudisti päätään ja huudahti:

"Mikä lapsi! Suuri sotilas ja sittenkin haparoiva pikku lapsi!"

"Mitä olen nyt tehnyt?" kysyin loukkaantuneena ja ällistyneenä.

"Saat sen joskus tietää, John Carter, jos elämme; minä en tahdo sitä sanoa. Ja minä, Tardos Morsin pojan Mors Kajakin tytär, olen kuullut sen raivostumatta", hän lopetti puhellen itsekseen.

Sitten hän taaskin ryhtyi puhelemaan iloiseen, reippaaseen, nauravaan tapaansa lasketellen kanssani pilaa siitä, että olin kelvokas tharkilainen sotilas, vaikkakin sydämeni oli herkkä ja luontoni lempeä.

"Oletan, että jos vahingossa haavoittaisit vihollista, veisit hänet kotiisi ja hoitaisit häntä, kunnes hän paranisi", hän pilaili.

"Juuri niin me teemme Maassa", vastasin. "Ainakin sivistyneiden kansojen keskuudessa tehdään niin."

Tämä sai hänet purskahtamaan uudelleen nauruun. Sitä hän ei voinut ymmärtää, sillä herkkyydestään ja naisellisesta suloudestaan huolimatta hän kuitenkin oli marsilainen, ja marsilaisen mielestä vihollinen on hyvä vain vainajana; sillä jokainen vihollisen kuolema merkitsee sitä, että elävät saavat sitä enemmän jakaa keskenään.

Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, mikä sanani tai tekoni oli hetki sitten aiheuttanut hänelle sellaisen hämmingin, ja rukoilin yhä häntä ilmaisemaan sen minulle.

"Ei!" huudahti hän. "Riittää, että olet sen sanonut, ja minä sitä kuunnellut. Ja kun saat sen tietää, John Carter, ja jos minä silloin olen kuollut, kuten todennäköisesti olen ennenkuin kaukaisempi kuu on kiertänyt Barsoomin ympäri kahtatoista kertaa, niin muista, että minä kuuntelin ja että minä — hymyilin."

Se oli kaikki minulle hepreaa, mutta kuta enemmän kerjäsin häneltä selitystä, sitä jyrkemmäksi tuli hänen kieltäytymisensä, ja lopuksi luovuin toivottomasta pyytämisestä.

Päivä oli väistynyt yön tieltä, ja kulkiessamme pitkin suurta valtakatua, jota valaisivat Barsoomin molemmat kuut, Maan silmäillessä meitä kirkkaine vihreine katseineen, tuntui siltä kuin olisimme olleet kahden avaruudessa, ja ainakin minä olisin ollut tyytyväinen, jos niin olisi ollut.

Marsin yön kylmyys alkoi tuntua, ja irroittaen silkkivaippani heitin sen Dejah Thorisin hartioille. Käsivarteni koskettaessa hänen ihoaan tunsin värähdyksen olemukseni jokaisessa säikeessä. Sellaista vaikutusta ei ainoankaan kuolevaisen kosketus ollut minussa koskaan herättänyt. Ja minusta tuntui, kuin olisi hän hieman kallistunut minuun päin, mutta siitä en ollut varma. Sen vain tiesin, että kun käsivarteni viivähti hänen harteillaan kauemmin kuin vaipan laitteleminen olisi vaatinut, hän ei vetäytynyt pois eikä sanonut sanaakaan. Ja vaieten me siten astelimme kuolevan kiertotähden pinnalla, mutta meistä ainakin toisen sydämeen oli syttynyt se liekki, joka on kaikkein vanhin ja kuitenkin aina uusi.

Rakastin Dejah Thorisia. Käteni kosketus hänen paljaaseen olkapäähänsä oli puhunut minulle sellaista kieltä, jota en voinut väärin tulkita. Ja tiesin rakastaneeni häntä siitä hetkestä alkaen, jolloin silmäni olivat ensi kerran kohdanneet hänen silmänsä Koradin kuolleen kaupungin aukiolla.