KAHDESKYMMENES LUKU

Ilmatehtaassa

Kaksi päivää odotin siellä Kantos Kania, mutta kun häntä ei kuulunut, lähdin jalkaisin taivaltamaan luoteiseen päin, jolla suunnalla hän oli maininnut läheisimmän vesiväylän olevan. Ainoana ravintonani oli kasvismaito, jota eräästä kasvilajista tihkui hyvin runsaasti. Vaelsin kaksi pitkää viikkoa, haparoiden eteenpäin öisin vain tähtien johdolla ja piileskellen päivät jonkun kallion ulkoneman turvissa tai kukkuloiden keskellä. Useasti ahdistelivat minua villit petoeläimet, oudot, kummalliset hirviöt, syöksyen pimeässä kimppuuni, joten minun oli aina pidettävä miekka kädessä valmiina niitä torjumaan. Tavallisesti omituinen, vastasaavuttamani telepaattinen vaisto varoitti minua hyvissä ajoin, mutta kerran olivat kauheat torahampaat kurkussani ja karvainen naama kasvojani hipumassa, ennenkuin edes aavistin vaaran uhkaavan.

En tietänyt, minkälainen otus oli kimpussani, mutta tunsin, että se oli iso, raskas ja monijalkainen. Käteni olivat sen kurkussa, ennenkuin sen hampaat ennättivät upota kaulaani. Hitaasti sain karvaisen naaman työnnetyksi poispäin sormieni pitäessä sen henkitorvea kuin ruuvipihdeissä.

Äänettöminä makasimme maassa pedon koettaessa kaikin voimin tavoittaa minua kauheilla torahampaillaan, kun taas minä ponnistin voimani säilyttääkseni otteeni ja kuristaakseni eläimen kuoliaaksi. Käsivarteni alkoivat kuitenkin herpautua ylivoimaisessa ponnistuksessa ja hitaasti lähenivät hehkuvat silmät ja välkkyvät torahampaat kasvojani. Mutta juuri kun karvainen naama jo kosketti kasvojani, tunsin pedon hellittävän. Sitten syöksyi ympäröivästä pimeydestä joku kamala olento minua maassa pitelevän hirviön kimppuun. Muristen kierivät otukset sammalella repien ja raadellen toisiaan kamalasti. Kaikki oli kuitenkin pian ohitse, ja pelastajani seisoi pää alhaalla minua ahdistaneen pedon kurkun kohdalla.

Lähempi kuu pilkisti juuri silloin taivaanrannalta ja valaisi maiseman. Sen valossa näin, että pelastajani oli Woola, mutta mistä se oli tullut ja kuinka se oli minut löytänyt, se oli minulle arvoitus. Tarpeetonta on sanoa, että olin iloinen saadessani Woolan seurakseni, mutta iloani laimensi huolestunut pelkoni sen johdosta, että se oli jättänyt Dejah Thorisin. Olin varma siitä, että hänen täytyi olla kuollut, kun Woola oli lähtenyt hänen luotaan, sillä niin ehdottomasti se noudatti käskyjäni.

Tällä välin oli kuu jo ehtinyt korkealle, ja näin, että Woola oli vain varjo entisestään. Ja kun se kääntyi pois hyväilyistäni, alkaen ahmia maassa viruvan eläimen ruumista, huomasin selvästi, että eläin-parka oli melkein kuoliaaksi nälkiytynyt. Olin itsekin vain vähän paremmassa tilassa, mutta en voinut syödä pedon lihaa raakana eikä minulla ollut minkäänlaisia tulentekovehkeitä. Kun Woola oli päättänyt ateriansa, lähdin uudelleen väsyttävälle ja loputtomalta tuntuvalle vaellukselleni, etsimään vesiväylää, joka näytti minua pakenevan.

Kulkuni viidennentoista päivän koittaessa riemastuin nähdessäni korkeat puut, jotka olivat etsimiseni päämäärän merkkinä. Keskipäivän seuduilla laahauduin vaivaloisesti tavattoman suuren rakennuksen portille. Rakennus peitti noin kymmenen neliökilometrin laajuisen alan ja sen korkeus oli suunnilleen kuusikymmentä metriä. Sen valtavassa muurissa ei näkynyt ainoatakaan aukkoa, lukuunottamatta pientä ovea, jonka kynnykselle vaivuin lopen väsyneenä, eikä siinä myöskään näkynyt minkäänlaista ulkopuolista elonmerkkiä.

En löytänyt kelloa enkä muutakaan vehjettä, jolla olisin voinut antaa itsestäni tietoa sisällä olijoille, jollei kenties oven vieressä seinässä oleva ympyriäinen aukko ollut sitä varten. Aukko oli suunnilleen kynänpään kokoinen. Painoin suuni sitä vasten aikoen huutaa siihen, mutta samassa kuului siitä ääni, joka kysyi, kuka olin, mistä tulin ja mikä oli asiani.

Selitin, että olin päässyt karkuun warhoonien käsistä ja että olin kuolemaisillani nälkään ja väsymykseen.

"Sinulla on vihreän sotilaan merkit ja seurassasi on calot, mutta ulkomuotosi on samanlainen kuin punaisen kansan. Värisi ei ole vihreä eikä punainen. Yhdeksännen päivän nimessä, mikä otus olet?"

"Olen Barsoomin punaisen kansan ystävä ja kuolemaisillani nälkään. Ihmisyyden nimessä, avaa meille ovi", vastasin.

Ovi alkoi vetäytyä taaksepäin, ja painuttuaan lähes viisi metriä muurin sisään se pysähtyi liukuen sitten keveästi vasemmalle, paljastaen lyhyen ja ahtaan muuratun käytävän, jonka toisessa päässä oli toinen kaikin puolin edellisen kaltainen ovi. Ketään ei ollut näkyvissä, mutta astuimme heti ensimmäisestä ovesta sisään, minkä jälkeen se liukui äänettömästi paikoilleen siirtyen sitten alkuperäiseen asentoonsa rakennuksen seinän ulkoreunaan. Kun ovi liukui sivulle, näin kuinka tavattoman paksu se oli, hyvinkin kuusi metriä, ja kun se oli taaskin ehtinyt sulkeutua, laskeutui katosta sen taakse vankkoja teräslieriöitä, joiden alapäät soveltuivat lattiassa oleviin syvennyksiin.

Vielä oli toinen ja kolmas ovi, jotka siirtyivät taaksepäin ja liukuivat sivulle, ennenkuin pääsin avaraan sisäsuojaan, josta löysin ruokaa ja juomaa valmiiksi pöydälle pantuina. Ääni kehoitti minua syömään ja juomaan sekä ruokkimaan calotiani. Sillä aikaa kun minä noudatin kehoitusta, pani näkymätön isäntäni toimeen ankaran ristikuulustelun.

"Antamasi tiedot ovat perin mielenkiintoisia", sanoi ääni päättäen kuulustelunsa, "ja ilmeisesti puhut totta, kuten myöskin on ilmeistä, ettet ole barsoomilainen. Sen voin nähdä aivojesi rakenteesta, sisäisten elintesi omituisesta keskinäisestä asennosta sekä sydämesi muodosta ja koosta."

"Voitko nähdä lävitseni?" huudahdin.

"Kyllä, näen kaiken muun paitsi ajatuksiasi, ja jos olisit barsoomilainen, näkisin nekin."

Sitten avautui huoneen toisessa päässä ovi, ja eteeni ilmestyi kummallinen, kuivettunut, muumiota muistuttava mies. Hänen ruumiinsa verhona oli yksi ainoa vaatetuskappale tai koristus — ohut kultaketju, josta riippui rinnalle lautasen laajuinen levy. Levyyn oli upotettu tavattoman suuria timantteja ja sen keskellä oli omituinen kivi, josta säkenöi yhdeksänlaatuisia erilaisia valosäteitä, kaikki seitsemän Maassa tunnettua prisman väriä ja lisäksi kahdenlaisia kauniita säteitä, joita en ennen ollut nähnyt ja joiden nimitystä en tietänyt. Niiden selittäminen on minulle yhtä mahdotonta kuin punaisen selittäminen sokealle. Sen vain tiedän, että ne olivat hyvin kauniita.

Vanhus istui keskustellen kanssani tuntikausia. Kummallisinta oli se, että minä voin lukea hänen kaikki ajatuksensa, kun taas hän ei aavistanut minun ajatuksistani vähääkään, jollen niitä lausunut.

En virkkanut hänelle mitään siitä, että kykenin vaistomaisesti tulkitsemaan hänen ajatustoimintaansa, ja sain siten oppia varsin paljon sellaista, josta oli minulle myöhemmin suurta hyötyä ja jota en olisi saanut tietää, jos hän olisi tuntenut kykyni. Marsilaisten sielunelämä on näet siinä määrin heidän omassa vallassaan, että he voivat suunnata ajatuksensa täsmälleen niin kuin tahtovat. Siinä rakennuksessa, johon olin joutunut, oli koneisto keinotekoisen ilman valmistamista varten elämän ylläpitämiseksi Marsilla. Koko tämän menetelmän salaisuus piilee siinä, että käytetään yhdeksännen laatuisia valosäteitä, kauniita säteitä, joita olin nähnyt heijastuvan isäntäni koristeen suuresta kivestä.

Nämä säteet erotetaan auringonvalosta hienosti sovelletuilla koneilla, jotka sijaitsevat tämän suuren rakennuksen katolla. Kolme neljäsosaa rakennuksen tilavuudesta ottavat säiliöt, joissa näitä säteitä talletetaan. Sitten niitä käsitellään sähköllä, tai oikeammin niihin sekoitetaan määrätyssä suhteessa sähköväreilyä. Sekoituksen tulos pumpataan Marsin viiteen suureen ilmakeskukseen. Niistä se päästetään valloilleen, ja muodostaa ilmaa joutuessaan kosketuksiin avaruuden eetterin kanssa. Näitä säteitä on tässä suuressa rakennuksessa aina varastossa riittävästi säilyttämään Marsin ilmakehän vähentymättömänä tuhannen vuoden ajaksi. Ainoa vaara, jota tarvitsi pelätä, oli se, että joku tapaturma sattuisi pumppukoneistolle. Niin selitti uusi ystäväni.

Hän vei minut sisempään huoneeseen katselemaan kahtakymmentä radiumpumppua, joista kukin kykeni yksin pumppuamaan Marsille tarpeeksi ilmasekoitusta. Kahdeksansataa vuotta hän kertoi valvoneensa pumppujen toimintaa. Niitä käytettiin vuorotellen, kutakin yksi päivä eli vähän kauemmin kuin kaksikymmentäneljä ja puoli maapallon tuntia yhteen mittaan. Hänellä oli yksi apulainen, jonka kanssa hän vuorotteli valvontatehtävissä. Puoli Marsin vuotta, noin kolmesataaneljäkymmentäneljä maapallon päivää, viettää heistä kumpikin yksin tässä yksinäisessä jättiläisrakennuksessa.

Jokaiselle punaiselle marsilaiselle opetetaan jo varhaisimmasta lapsuudesta alkaen ilman valmistuksen periaatteet, mutta vain kaksi kerrallaan tuntee sen salaisuuden, miten tähän suureen rakennukseen päästään. Tämä rakennus on näet valloittamaton, sillä sen seinien paksuus on lähes viisikymmentä metriä ja myöskin katto, jota peittää puolentoista metrin paksuinen lasisuojus, on turvattu ilmalaivojen hyökkäyksiä vastaan.

Minkäänlaista hyökkäystä ei ole pelättävissä muuta kuin vihreiden marsilaisten tai mielipuolisten punaisten marsilaisten taholta, sillä kaikki barsoomilaiset tietävät, että heidän kiertotähtensä kaikkien elämänmuotojen olemassaolo on riippuvainen tämän tehdaslaitoksen häiriytymättömästä toiminnasta.

Tarkkaillessani hänen ajatuksiaan huomasin sen mielenkiintoisen seikan, että ulko-ovien koneistoa käytetään telepaattisin keinoin. Lukot ovat niin hienotekoiset, että ovet avautuvat määrättyjen ajatusyhtymäin aaltoliikkeiden vaikutuksesta. Koettaakseni vasta äsken itsessäni keksimääni kykyä halusin yllättää hänet ottamalla selville tämän ajatusyhtymän. Senvuoksi kysyin häneltä ikäänkuin sattumalta, kuinka hän oli saanut avatuksi minulle jyhkeät ovet ollessaan itse rakennuksen sisähuoneissa. Salamana välähti hänen mielessään yhdeksän marsilaista äännettä, jotka hävisivät yhtä nopeasti, kun hän vastasi minulle, että se oli salaisuus, jota hän ei saanut ilmaista.

Siitä alkaen muuttui hänen käyttäytymisensä minua kohtaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että minä olin saanut hänet paljastamaan suuren salaisuutensa. Epäilys ja pelko ilmenivät hänen katseistaan ja ajatuksistaan, vaikka hän puhelikin entiseen tapaansa säveästi.

Ennen nukkumaan menoa hän lupasi antaa minulle kirjeen vietäväksi eräälle lähistöllä olevalla maanviljelysvirkailijalle. Tämä auttaisi minua pääsemään Zodangaan, joka, hän sanoi, oli läheisin marsilainen kaupunki.

"Mutta muistakin pitää siellä visusti salassa, että olet matkalla Heliumiin, sillä nämä kansat ovat sodassa keskenään. Apulaiseni ja minä emme kuulu mihinkään kansaan; me kuulumme koko Barsoomiin, ja tämä kantamamme talismani suojelee meitä kaikissa maissa, vieläpä vihreänkin kansan keskuudessa — vaikka heidän käsiinsä emme antaudu, jos sen suinkin voimme välttää", hän lisäsi.

"Ja nyt, hyvää yötä, ystäväni", hän jatkoi, "nuku kauan ja rauhallisesti, niin, nuku kauan."

Vaikka hän hymyilikin ystävällisesti, näin hänen mielessään katuvan, että oli päästänyt minut sisään. Sitten näin hänen ajattelevan seisovansa vierelläni yöllä ja heilauttavansa nopeasti pitkää tikaria, samalla kun hänen aivoissaan hämärästi kuvastuivat sanat: "Valitan tätä, mutta se tapahtuu Barsoomin parhaaksi."

Kun hän oli sulkenut oven poistuttuaan huoneesta, en enää voinut nähdä hänen ajatuksiaan, menetettyäni hänet näkyvistäni. Tämä seikka tuntui minusta omituiselta, sillä olin vasta vähän perehtynyt ajatuksien siirtymiseen. Mitä minun oli tehtävä? Millä tavoin pääsisin pois näiden vankkojen muurien sisältä? Nyt, kun olin saanut varoituksen, voisin surmata hänet helposti. Mutta hänen kuoltuaan en pääsisi poistumaan, ja tämän suuren tehtaan koneiston pysähdyttyä kuolisin minä kuten kaikki muutkin tämän tähden asukkaat — kaikki, myöskin Dejah Thoris, jos hän vielä oli elossa. Muille kaikille minä napsautin sormiani, mutta Dejah Thorisia ajatellessani karkoitin heti mielestäni kaikki ajatukset epäilyttävän isäntäni tappamisesta.

Aukaisin varovasti huoneeni oven ja menin Woolan seuraamana sisemmälle jykevätekoiselle ulko-ovelle. Olin saanut hurjan suunnitelman. Aioin koettaa saada raskaat lukot aukeamaan niillä yhdeksällä ajatusaallolla, jotka olin lukenut isäntäni aivoista.

Hiivin hiljaa käytävästä toiseen, alas monimutkaisia kiertoportaita ja saavuin vihdoin avaraan saliin, jossa aamulla olin saanut syödäkseni pitkän paaston jälkeen. Isäntääni en nähnyt missään, eikä minulla ollut aavistusta, missä hän öisin oleskeli.

Olin juuri astumaisillani rohkeasti saliin, kun takaani kuuluva hiljainen melu varoitti minua. Vetäydyin nopeasti erääseen käytävän syvennykseen ja kumarruin pimentoon, kiskoen Woolan vierelleni.

Vanhus kulki hyvin likeltä ohitseni. Hänen astuessaan himmeästi valaistuun saliin, jonka läpi olin juuri aikonut mennä, näin hänen käsissään pitkän, kapean tikarin, jota hän hioi kovasimella. Hänen ajatuksistaan näin päätöksen mennä tarkastamaan radiumpumppuja, mihin kuluisi noin kolmekymmentä minuuttia, ja sitten palata makuuhuoneeseeni lopettamaan minut.

Kun hän mentyään salin läpi katosi pumppuhuoneeseen johtaville portaille, hiivin minä piilopaikastani sisemmälle niistä kolmesta jykevästä ovesta, jotka erottivat minut vapaudesta.

Keskittäen ajatukseni vankkaan lukkoon lähetin nopeasti ajatusaallot sitä kohti. Odotin henkeä pidätellen kunnes ovi vihdoin liikkui äänettömästi minua kohti, siirtyen sitten syrjään. Toinen toisensa jälkeen avautuivat toisetkin valtavat ovet komennuksestani. Woola ja minä astuimme pimeyteen, vapaina, mutta myöskin yhtä huonossa asemassa kuin tullessammekin, paitsi että meillä nyt oli täydet vatsat.

Kiiruhdin pois tämän kammottavan rakennusmöhkäleen läheisyydestä ja poikkesin ensimmäiselle poikkitielle haluten päästä alueen keskiselle valtaväylälle mahdollisimman pian. Saavuin sinne aamun valjetessa, ja menin ensimmäiselle pihalle, koettaen keksiä sieltä joitakin elonmerkkejä.

Rakennukset olivat matalia, hajallaan sijaitsevia, ja niiden raskaat ovet olivat tiukasti suljettuja. Vaikka kuinka olisin jyskyttänyt ja huutanut, niin vastausta en saanut. Olin perin uupunut ja unissani. Heittäydyin pitkäkseni maahan, käskien Woolan vartioida.

Vähän ajan kuluttua heräsin eläimen kauheaan murinaan. Kun aukaisin silmäni, näin kolme punaista marsilaista, jotka seisoivat lyhyen matkan päässä ja tähtäsivät meitä pyssyillään.

"Olen aseeton enkä ole vihollinen", kiiruhdin selittämään. "Olen ollut vihreän kansan vankina ja nyt olen matkalla Zodangaan. Pyydän vain saada ruokaa ja leposijan itselleni ja calotilleni sekä neuvoa tiestä, jota minun on kuljettava."

He laskivat alas pyssynsä ja tulivat ystävällisesti luokseni, pannen oikean kätensä vasemmalle olalleni, kuten sikäläisillä on tapana tervehtiessään, ja kyselivät minulta kaikenlaista itsestäni ja matkoistani. Sitten vei yksi heistä minut kotiinsa, joka olikin varsin lähellä.

Niissä rakennuksissa, joiden oville olin jyskyttänyt varhain aamulla, säilytettiin vain karjan- ja maanviljelyksen tuotteita. Varsinainen asuinrakennus taasen sijaitsi tavattoman suurien puiden muodostamassa puistikossa ja se, kuten kaikki punaisten marsilaisten asunnot, oli yöksi nostettu korkealle ilmaan, kymmenen, viidentoista metrin korkeudelle maasta, pyöreässä metallisessa hissilaitteessa, joka lipui maahan upotettujen patsaiden varassa ja jota käytti vähäinen rakennuksen eteiseen sijoitettu radiumkoneisto. Sensijaan että punaiset marsilaiset telkeäisivät asumuksensa lukoilla ja salvoilla, he yksinkertaisesti siirtävät ne yöksi pois kaiken sellaisen tieltä, mikä saattaisi tuottaa häiriötä. Myöskin on heillä salaiset keinonsa, joilla he voivat ulkoapäin saada rakennuksensa kohotetuksi ilmaan ja lasketuksi ne takaisin maahan, halutessaan poistua niiden luota.

Näiden veljesten ja heidän perheittensä hallussa oli kolme samanlaista asuntoa tällä viljelystilalla. Itse he eivät tehneet työtä, sillä he olivat hallituksen virkamiehiä. Työn suorittivat rikos- ja sotavangit, tuomitut velalliset sekä poikamiehet, jotka olivat liian köyhiä maksaakseen kaikkien punaisten marsilaisten hallituksien määräämiä korkeita perheettömyysveroja.

Isäntäni olivat erittäin sydämellisiä ja vieraanvaraisia, ja viivyin heidän luonaan useita päiviä, leväten ja kooten jälleen voimia pitkien ja raskaiden kokemusteni jälkeen.

Kun he olivat kuulleet tarinani — en virkkanut heille mitään Dejah Thorisista enkä ilmatehtaan vanhuksesta — neuvoivat he minua värjäämään ihoni enemmän heidän rotunsa värin mukaiseksi ja sitten koettamaan saada tointa Zodangassa, joko armeijassa tai ilmalaivastossa.

"On varsin luultavaa, ettei kertomustasi uskota, ennenkuin olet osoittautunut luotettavaksi ja hankkinut itsellesi ystäviä hovin korkeamman ylimystön keskuudesta. Sen taas voit helposti tehdä sotapalveluksessa, sillä me barsoomilaiset olemme sotaista kansaa", selitti heistä eräs, "ja tuhlaamme eniten suosiotamme sotilaille."

Kun olin valmis lähtemään, antoivat he minulle pienen kesyn thoat-oriin, jollaisia kaikki punaiset marsilaiset käyttävät ratsuinaan. Nämä eläimet ovat suunnilleen hevosen kokoisia ja varsin säyseitä, mutta niiden väri ja muoto on aivan samanlainen kuin niiden isojen ja rajujen serkkujen, joita villit heimot käyttävät.

Veljekset olivat antaneet minulle punertavaa öljyä, jota hieroin ylt'yleensä ihooni, ja yksi heistä leikkasi tukkani, joka oli kasvanut varsin pitkäksi, silloin vallitsevan muodin mukaisesti takaa tasaiseksi ja edestä pitkäksi, joten olisin missä hyvänsä Barsoomissa voinut käydä täysiverisestä punaisesta marsilaisesta. Merkkini ja koruni myöskin vaihdettiin zodangalaisen herrasmiehen mallisiksi. Ne osoittivat minun kuuluvan Ptorin sukuun. Se näet oli hyväntekijöitteni sukunimi.

He täyttivät vyössäni riippuvan pienen pussin Zodangan rahalla. Marsissa käytetyt vaihtovälineet ovat muuten samanlaisia kuin Maassakin, paitsi että ne ovat soikeita. Paperirahaa päästää kukin yksilö liikkeeseen sikäli kuin tarvitsee, ja ne lunastetaan takaisin kahdesti vuodessa. Jos joku henkilö päästää liikkeeseen enemmän seteleitä kuin jaksaa lunastaa, maksaa hallitus hänen saamamiehilleen niiden täyden arvon, ja velallisen on työllään suoritettava kyseessäoleva summa joko maanviljelyksessä tai kaivoksissa, jotka kaikki ovat hallituksen omaisuutta. Tämä ratkaisu on mukava kaikille muille paitsi velalliselle, sillä on vaikeata saada riittävästi vapaaehtoista työvoimaa Marsin suurille ja eristetyille maanviljelysalueille, jotka kapeina vöinä ulottuvat navalta toiselle villien eläimien ja vielä villimpien ihmisten tyyssijoina olevien erämaiden keskitse.

Kun huomautin heille, etten kyennyt korvaamaan heille heidän minua kohtaan osoittamaansa hyvyyttä, vakuuttivat he, että minulla olisi siihen runsaasti tilaisuutta, jos olisin kauan Barsoomissa. Toivoteltuaan minulle onnellista matkaa he katselivat jälkeeni, kunnes katosin heidän näkyvistään leveälle, valkealle valtatielle.