KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kahleissa Warhoonissa

Oli varmaankin kulunut useita tunteja, ennenkuin uudelleen tulin tajuihini, ja muistan hyvin hämmästyksen tunteen, joka minut valtasi huomatessani, etten ollutkaan kuollut.

Viruin silkkivaipoista ja turkiksista valmistetulla vuoteella pienen huoneen nurkassa. Huoneessa oli myöskin muutamia vihreitä sotilaita ja minuun päin kumartuneena ikivanha, hirvittävän ruma akka.

Kun aukaisin silmäni, kääntyi viimemainittu erääseen sotilaaseen päin lausuen: "Hän jää eloon, oi jed."

"Se on hyvä", vastasi puhuteltu, nousten seisaalleen ja lähestyen vuodettani. "Hänestä saamme harvinaisen numeron suurille kisoillemme."

Kun silmäni nyt sattuivat häneen, näin, ettei hän ollut thark, sillä hänen koristuksensa ja arvomerkkinsä olivat toisenlaiset. Hän oli tavattoman suurikokoinen, pää ja rinta täynnä kauheita arpia, yksi torahammas poikki ja toinen korva poissa. Kummallakin puolella rintaa riippui hänellä hihnassa ihmisen pääkallo ja joukko kuivattuja käsiä.

Hänen viittauksensa suuriin kisoihin, joista olin kuullut niin paljon tharkien keskuudessa, osoitti minulle, että olin vain joutunut ojasta allikkoon.

Vaihdettuaan naisen kanssa vielä joitakuita sanoja, jotka saivat hänet uskomaan, että kykenin jo hyvin lähtemään matkalle, jed komensi meidät thoatien selkään ja ratsastamaan pääjoukon jäljessä.

Minut sidottiin lujasti niin rajun ja vastahakoisen ratsun selkään kuin ikinä olin nähnyt, ja ratsumies kummallakin puolellani estämässä minua kantavaa eläintä karkaamasta lähdimme hurjaa laukkaa ajamaan pääjoukkoa takaa. Haavat vaivasivat minua hyvin vähän; niin ihmeteltävän nopeasti olivat naisen lääkkeet vaikuttaneet ja niin taitavasti oli hän sitonut ja paikannut vammani.

Juuri ennen yön tuloa saavutimme pääjoukon. Se oli äskettäin asettunut leiriin yötä varten. Minut vietiin heti johtajan puheille, joka osoittautui warhoonilaumojen jeddakiksi.

Samoin kuin minut vanginnut jed oli hänkin kauhean arpinen, ja hänen rinnallaan oli samanlaiset korut, pääkallot ja kuivatut kädet, jotka näyttivät olevan warhoonien kaikkien korkeampien sotilaiden merkkinä, samalla todistaen heidän hirveää julmuuttaan, jonka rinnalla itse tharkitkin jäävät varjoon.

Jeddakia, Bar Comasia, joka oli verrattain nuori, vihasi ja kadehti hänen vanha alapäällikkönsä Dak Kova, sama jed, joka oli minut vanginnut. En saattanut olla huomaamatta, että viimemainittu suorastaan etsi tilaisuutta voidakseen loukata päämiestään.

Hän ei ollut tietävinäänkään tavanmukaisesta muodollisesta tervehdyksestä astuessamme jeddakin puheille, vaan tyrkäten raa'asti minut hallitsijan eteen huudahti matalalla äänellä ja uhkaavasti:

"Olen tuonut tänne kummallisen olennon, jolla on tharkin merkit. Minua huvittaa nähdä hänen tappelevan villin thoatin kanssa suurilla juhlilla."

"Hän kuolee sillä tavalla, jonka Bar Comas, jeddakinne, näkee hyväksi määrätä, jos hän kuolee ollenkaan", vastasi nuori hallitsija ponnekkaasti ja arvokkaasti.

"Josko ollenkaan?" mylvi Dak Kova. "Kaulassani olevien kuivien käsien nimessä, hän kuolee, Bar Comas. Maitopartainen ventoutesi ei voi häntä pelastaa. Oi, jospa warhoonien hallitsijana olisi todellinen jeddak eikä heikko raukka, jonka suonissa on vettä ja jolta vanha Dak Kovakin voisi paljain käsin riistää arvomerkit!"

Bar Comas silmäili loukkaavaa ja niskuroivaa päällikköä hetkisen ja hänen ilmeistään kuvastui ylpeää, pelotonta halveksimista ja vihaa. Sitten hän paljastamatta asetta ja virkkamatta sanaakaan karkasi herjaajan kurkkuun.

En koskaan ennen ollut nähnyt kahden vihreän marsilaisen sotilaan taistelevan luonnon antamilla aseilla, ja nyt seurannut eläimellinen rohkeuden näyte oli hirvittävämpi, kuin hurjinkaan mielikuvitus voi sommitella. He repivät toistensa silmiä ja korvia käsillään, iskivät ja viiltelivät toisiaan välkkyvillä torahampaillaan, kunnes kumpikin oli pelkkinä repaleina päästä jalkoihin saakka.

Bar Comasilla oli taistelussa voiton puoli, sillä hän oli voimakkaampi, vikkelämpi ja älykkäämpi. Pian oli ilmeistä, että taistelu oli ratkaistu ja että puuttui vain lopullinen kuolinisku, kun Bar Comas liukahti kiskoutuessaan irti vastustajansa otteesta. Tätä pientä tilaisuutta oli Dak Kova juuri odottanutkin. Hän syöksi Bar Comasin kimppuun, upotti ainoan valtavan torahampaansa tämän ruumiiseen ja viilsi nuoreen jeddakiin haavan alhaalta ylös asti, niin että torahammas pysähtyi vasta Bar Comasin leukaluuhun. Voittaja ja voitettu kierähtivät hervottomina ja elottomina sammalelle yhtenä ainoana raadeltuna ja verisenä lihaläjänä.

Bar Comas oli kuollut ja vain Dak Kovan naisten suurenmoiset ponnistukset pelastivat tämän ansaitulta kohtalolta. Kolme päivää senjälkeen hän asteli omin vointinsa Bar Comasin ruumiin ääreen, joka tavan mukaan oli saanut virua paikallaan, ja laskien jalkansa entisen hallitsijansa rinnalle otti itselleen warhoonin jeddakin arvonimen.

Kaatuneen jeddakin pää ja kädet leikattiin irti lisättäviksi voittajan koristuksiin, minkä jälkeen hänen naisensa hurjasti ja kamalasti nauraen polttivat jäännökset.

Dak Kovan saamat vammat olivat viivyttäneet marssia niin paljon, että luovuttiin koko matkasta, jonka tarkoituksena oli tehdä hävitysretki erääseen pieneen tharkilaiseen yhteiskuntaan kostoksi hautomalaitoksen tuhoamisesta. Retki siirrettiin suurien kisojen jälkeiseen aikaan, ja koko sotilasjoukko, luvultaan kymmenentuhatta, kääntyi takaisin Warhooniin.

Ensimmäiset kokemukseni tämän julman ja verenhimoisen kansan matkueessa olivat vain esimakua niistä näytännöistä, joiden katsojana sain olla melkein joka päivä heidän keskuudessaan. Heidän heimonsa on paljoa pienempi kuin tharkien, mutta paljoa raaempi ja hurjempi. Ei kulunut päivääkään, jona ei sattunut taisteluja warhoonien eri yhdyskuntien jäsenten kesken. Sattuipa yhtenä ainoana päivänä kokonaista kahdeksan kuolemaan päättynyttä kaksintaistelua.

Saavuimme Warhoonin kaupunkiin kolmipäiväisen marssin jälkeen, ja minut heitettiin heti vankiholviin ja kahlehdittiin vankoilla ketjuilla kiinni lattiaan ja seiniin. Ruokaa sain säännöllisin väliajoin, mutta kun kopissani oli pilkkosen pimeätä, en tiedä, viruinko siellä päiviä, viikkoja vaiko kuukausia. Se oli elämäni kauheinta aikaa, ja vielä nytkin ihmettelen, etten menettänyt järkeäni sysimustan pimeyden hirmuissa. Kopissa vilisi ryömiviä ja matelevia otuksia; kun olin pitkälläni, suikerteli ylitseni kylmiä, limaisia eläviä, ja silloin tällöin näin pimeästä vastaani tuijottavat, tulisen hehkuvat silmät. Ulkomaailmasta ei kuulunut luokseni ainoatakaan ääntä, eikä vartijani suonut minulle ainoatakaan sanaa, vaikka aluksi pommitin häntä kysymyksillä.

Lopulta näitä kauheita olentoja kohtaan, jotka olivat syösseet minut tähän hirveään paikkaan, tuntemani mielipuolisuutta lähentelevä viha ja inho kohdistuivat epäselvinä ajatuksissani yhteen ainoaan henkilöön, vartijaani, joka muuttui mielessäni koko warhooniheimon edustajaksi.

Olin pannut merkille, että hän tuli aina himmeine soihtuineen tuomaan ruokaa ulottuvilleni ja että hänen kumartuessaan laskemaan annoksia lattialle hänen päänsä oli suunnilleen rintani tasalla. Kun sen vuoksi kuulin hänen seuraavalla kerralla lähestyvän, niin harkiten ovelasti kuin mielipuoli ainakin vetäydyin koppini kaukaisimpaan nurkkaan ja saaden siten raskaat käsiäni kahlehtivat ketjut hieman höllemmälle odotin hänen tuloaan kyyristyen hyppäämään kuin petoeläin. Kun hän kumartui laskemaan ruokaa lattialle, heilautin kahleita pääni ylitse ja iskin ne kaikin voimin hänen kalloonsa. Päästämättä ääntäkään hän vaipui kuolleena permannolle.

Nauraen ja höpisten kuin hullu, joksi olinkin tulemaisillani, heittäydyin hänen ruumiinsa kimppuun ja sormeni hapuilivat hänen kurkkuansa. Tunsin hänen kaulassaan ohkaisen ketjun, jossa riippui avaimia. Kun sormeni sattuivat avaimiin, palasi järkeni nopeasti kuin ajatus. En ollut enää haihatteleva tylsätajuinen olento, vaan selväjärkinen, terveesti punnitseva mies, jolla oli karkaamiseen tarvittavat välineet käsissään.

Kun parhaillaan puuhailin irroittaakseni ketjun uhrini kaulasta, satuin katsahtamaan ympärilleni ja näin kuusi paria pimeässä hehkuvia silmiä, jotka herkeämättä tuijottivat minua. Ne lähestyivät verkkaisesti ja hitaasti, minä peräydyin pyrkien kauemmaksi niiden kaamean hirvittävästä läheisyydestä. Kyyristyin kaukaiseen nurkkaani pitäen käsiäni, kämmenet ulospäin, edessäni, ja hiipien etenivät kamalat silmät, kunnes ne olivat jaloissani viruvan ruumiin luona. Sitten ne taaskin poistuivat, mutta tällä kertaa kuulin oudon, ratisevan äänen, ja ne katosivat lopulta johonkin luolani etäiseen, pimeään sopukkaan.