TOINEN LUKU

Pelastuminen kuoleman kidasta

Suloisen raukeuden tunne valtasi minut, lihakseni höltyivät ja nukkumisen halu oli juuri voittamaisillaan, kun korvaani saapui lähestyvien ratsujen kavioiden kopse. Koetin nousta seisomaan, mutta kauhukseni huomasin, että lihakseni eivät totelleet minua. Olin täysin valveilla, mutta yhtä kykenemätön liikauttamaan jäsentäkään, kuin jos olisin muuttunut kiveksi. Vasta silloin huomasin, että luolan täytti kevyt utu. Se oli hyvin ohutta, ja sen saattoi nähdä vain päivänvaloon vievää aukkoa vasten. Myöskin tunsin sieraimissani heikkoa, pistävää katkua, ja minusta tuntui todennäköiseltä, että olin saanut jonkunlaisen kaasumyrkytyksen, mutta en jaksanut käsittää, kuinka minulla säilyi ajatuskyky, vaikka en päässyt liikkeelle.

Makasin katse luolan suuta kohti ja saatoin nähdä sen ja kallion kulmauksen välisen lyhyen palasen tiestä. Hevosten kavioiden kopse oli lakannut, ja päättelin intiaanien parhaillaan ryömivän salaa kimppuuni pitkin vähäistä ulkonemaa, joka johti elävään hautaani. Muistan toivoneeni, että he tekisivät minusta lopun hyvin äkkiä, sillä ajatus kaikista niistä lukemattomista tempuista, joita he sille päälle sattuessaan saattaisivat minulle tehdä, ei minua erikoisesti miellyttänyt.

Minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin hiipimisestä johtuva ääni kertoi minulle, että he olivat lähelläni, ja pian kurkottui sotajalalla olevien intiaanien tapaan maalattu naama varovaisesti kallion takaa, tähystäen minua villeine silmineen. Olin varma siitä, että hän näki minut huolimatta luolassa vallitsevasta hämärästä, sillä varhaisen aamun aurinko paistoi suoraan minuun luolan aukosta.

Intiaani ei hyökännyt kimppuuni, vaan seisoi paikallaan tuijottaen minua silmät pullollaan ja suu auki. Ja sitten ilmestyi toinen villi naama, ja sitten kolmas, neljäs, viides, intiaanien kurkottaessa kaulojaan tovereittensa olkapäiden yli, kun eivät päässeet näiden sivuitse kapealla ulkonemalla. Kaikkien heidän kasvoiltaan kuvastui kunnioittava pelko, jonka syytä en tietänyt ennenkuin kymmenen vuotta myöhemmin. Oli ilmeistä, että katselijoiden takana oli vielä toisiakin, sillä etumaiset kuiskailivat jotakin takana-olijoille.

Äkkiä kuului matalaa, mutta selvää ulinaa luolan perältä, ja niin pian kun intiaanit sen kuulivat, he kääntyivät ympäri ja pakenivat kauhuissaan. Niin hätäisinä he pyrkivät pääsemään takanani olevan näkymättömän olion kynsistä, että heistä yksi kierähti päistikkaa kallion reunalta rotkoon. Vähän aikaa heidän rajut huutonsa kajahtelivat cañonissa, ja sitten oli taaskin kaikki hiljaista.

Ääni, joka oli säikähdyttänyt heidät, ei toistunut, mutta se oli ollut tarpeeksi herättämään minussa ajatuksia kauheasta vaarasta, joka minua mahdollisesti uhkasi takanani olevasta pimeydestä. Pelko on suhteellinen käsite, ja silloisia tunteitani voinkin arvioida vain vertaamalla niitä kokemuksiini, joita minulla on sitä ennen ja sen jälkeen ollut vaarallisissa tilanteissa. Mutta häpeilemättä voin sanoa, että jos ne tunteet, joiden vallassa olin muutamien sitä seuraavien minuuttien aikana, olivat pelkoa, niin armahtakoon Jumala pelkuria, sillä totisesti on arkuus oma rangaistuksensa.

Maata halvaantuneena, selin jotain hirvittävää ja tuntematonta vaaraa vastaan, jonka pelkkä ääni ajoi rohkeat apachisotilaat hurjaan pakoon kuten susilauma lammaskatraan, se on mielestäni mahdollisimman kauhea asema miehelle, joka on aina tottunut taistelemaan henkensä puolesta turvautuen voimakkaan ruumiinsa koko jäntevyyteen.

Useita kertoja olin kuulevinani takaani hiljaisia ääniä, ikäänkuin olisi joku varovaisesti liikkunut, mutta lopuksi nekin lakkasivat, ja minä sain häiritsemättä pohtia asemaani. Vain hyvin ylimalkaisesti saatoin aavistaa, mikä oli syynä halvaantumiseeni, ja ainoa toivoni oli, että se menisi ohitse yhtä äkkiä kuin oli tullutkin.

Myöhään iltapäivällä hevoseni, joka oli suitset riipuksissa seisonut luolan edustalla, lähti hitaasti tietä alaspäin ilmeisestikin etsimään ravintoa ja vettä, ja minä jäin yksin salaperäisen tuntemattoman toverini sekä ystävävainajani ruumiin seuraan, joka viimemainittu virui juuri näköpiirini rajalla kallion kielekkeellä, jonne olin sen aamulla varhain sijoittanut.

Siitä lähtien vallitsi keskiyön seuduille saakka hiljaisuus — kuoleman hiljaisuus. Sitten äkkiä säpsähdin, sillä aamuinen, kammottava ulina kajahti taaskin, ja senjälkeen kuului synkästä pimeydestä taaskin liikehtimisestä syntyvää ääntä ja kuivien lehtien kahinaa. Hermoni, jotka olivat jo ennestään ylenmäärin pingoittuneet, saivat äärimmäisen hirvittävän kolauksen, ja yli-inhimillisin ponnistuksin koetin saada kammottavat kahleeni murretuksi. Se oli järjen, tahdon, hermojen ponnistusta eikä lihasjännitystä, sillä en saanut edes pikku sormeani liikkumaan, mutta silti oli ponnistukseni valtava. Ja sitten joku paikka antoi perään, tunsin hetkellistä pahoinvointia, kuului näpsäys, kuin olisi teräslanka katkennut, ja minä seisoin selkä luolan seinää vasten kasvot tuntemattomaan viholliseeni päin.

Juuri silloin valaisi kuu luolan, ja näin edessäni oman ruumiini samassa asennossa, jossa se oli virunut kaikki nämä tunnit, silmät tuijottaen luolan suulle ja kädet velttoina permannolla. Katsahdin ensin lattialla olevaa hengetöntä tomumajaani ja sitten itseäni äärimmilleen hämmästyneenä; sillä tuollahan minä makasin täysissä pukimissa, ja kuitenkin seisoin tässä, mutta alastomana kuin syntymähetkelläni.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että hetkeksi unohdin kaiken muun ja ajattelin vain tätä kummallista muodonvaihdosta. Ensimmäinen ajatukseni oli, onko tämä sitten kuolemaa! Olenko todellakin ikuisiksi ajoiksi siirtynyt toiseen elämään! Mutta hevillä en voinut sitä uskoa, sillä tunsin sydämeni jyskyttävän kylkiluita vasten kiihtyneenä äskeisistä ponnistuksistani. Hengitykseni oli nopeaa, läähättävää, kylmä hiki kihosi ruumiini jokaisesta huokosesta, ja vanha nipistämiskoe osoitti aivan varmasti, että haamu minä en ainakaan ollut.

Äkkiä palasivat ajatukseni välittömään ympäristööni, kun kammottava ulina kuului uudelleen luolan perältä. Alastomana ja aseettomana en ensinkään halunnut kohdata minua uhkaavaa näkymätöntä oliota.

Revolverini olivat hengettömän ruumiini vyöllä, ja jostakin käsittämättömästä syystä en voinut saada itseäni kajoamaan siihen. Karbiinini oli kotelossaan satulaani sidottuna, ja kun hevoseni oli mennyt tiehensä, ei minulla ollut puolustusvälineitä. Ainoana keinonani näytti olevan pako, ja päätökseni oli valmis, kun kahiseva ääni toistui ja kiihtynyt mielikuvitukseni loihti silmiini luolan pimeydessä kimppuuni hiipiviä olioita.

En voinut enää vastustaa haluani päästä pois tästä hirveästä paikasta ja pujahdin nopeasti aukosta Arizonan tähtikirkkaaseen yöhön. Luolan ulkopuolella vaikutti raitis, vilpoisa vuoristo-ilma kuin olisin nauttinut virvottavaa lääkettä, ja tunsin saavani suoniini uutta elämää, mieleeni uutta rohkeutta. Jäin seisomaan jyrkänteen reunalle ja soimasin itseäni, kuten minusta nyt tuntui, täysin aiheettomasta arkailusta. Järkeilin, että olin virunut luolassa avuttomana tuntikausia, mutta kuitenkaan ei minulle ollut tapahtunut mitään, ja selvän ja johdonmukaisen harkinnan ohjaamana sai kylmä järkeni minut vakuutetuksi, että kuulemieni äänten täytyi johtua yksinomaan luonnollisista ja vaarattomista syistä; todennäköisesti oli luolan muoto sellainen, että heikko tuulen henkäys oli synnyttänyt äänet.

Päätin ottaa siitä selvän, mutta ensin ojensin pääni pystyyn hengittääkseni puhdasta ja virkistävää vuoristoilmaa. Samalla sattui katseeni kaukana allani olevaan ihanaan rotkomaisemaan ja kaktuksia kasvavaan tasaiseen maatilkkuun, joille kuu valoi himmeää loistetta tehden ne haaveellisen kauneiksi.

Lännen ihmeellisistä nähtävyyksistä ovat harvat niin tenhoavia kuin arizonalainen kuutamomaisema; kaukaiset, hopealta hohtavat vuoret, kukkulajonojen ja laaksojen kiehtova valon ja varjon vaihtelu, jäykkien, mutta silti kauniiden kaktuksien jylhän kummalliset muodot, kaikki se muodostaa lumoavan tenhoisan taulun, jota katsellessaan luulee näkevänsä vilahduksen kuolleesta ja unohdetusta maailmasta, siksi erilainen se on kuin mikään muu seutu maailmassa.

Näin mietin, ja katseeni kääntyi maisemasta taivaalle, jonka kymmenettuhannet tähdet muodostivat sopivan, loistavan katoksen tälle maanpäälliselle näyttämölle. Huomioni kiintyi pian kaukana taivaanrannalla välkkyvään suureen punaiseen tähteen. Katsellessani sitä tunsin sen kiehtovan itseäni tavattomasti — se oli Mars, sodan Jumala, ja minä, sotilas, olin aina tuntenut sitä kohtaan vastustamatonta viehätystä. Silloin, kauan sitten menneenä yönä sitä katsellessani, se tuntui kutsuvan minua käsittämättömän tyhjyyden läpi, viittaavan minua luokseen, vetävän minua puoleensa kuten magneetti rautapalasta.

Kaipaukseni oli vastustamaton; suljin silmäni, ojensin käteni kutsumukseni jumalaa kohti, ja tunsin kiitäväni nopeasti kuin ajatus mittaamattoman, tiettömän avaruuden halki. Hetken oli ympärilläni äärimmäisen kylmää ja aivan pimeätä.