KAHDESKOLMATTA LUKU

Löydän Dejahin

Palatsin päällikkö, jolle ilmoittauduin, oli saanut määräyksen sijoittaa minut lähelle jeddakia, joka sota-aikana sai aina pelätä salamurhaa, sillä marsilaisten taistelutapojen ainoana siveellisenä ohjeena näyttää olevan sääntö, että kaikki on sodassa luvallista.

Senvuoksi hän lähetti minut siihen huoneeseen, jossa Than Kosis parhaillaan oleskeli. Hallitsija keskusteli juuri poikansa Sab Thanin ja eräiden hovilaisten kanssa eikä huomannut minun saapumistani. Salin seinät olivat täydelleen uhkeiden verhojen peitossa, jotka salasivat katseilta kaikki ikkunat ja ovet, joita niissä mahdollisesti oli. Huonetta valaisivat talteenotetut auringonsäteet, joiden säilytyspaikkana oli varsinaisen katon ja muutamia sentimetrejä sen alapuolella olevan himmeäksi hiotusta lasista tehdyn valekaton välinen tila.

Oppaani veti syrjään yhden verhon ja näytti minulle huoneen ympäri verhojen ja seinien välissä kulkevaa käytävää. Tässä käytävässä tuli minun pysytellä, niin kauan kun Than Kosis oli salissa. Hänen poistuessaan oli minun seurattava häntä. Ainoana velvollisuutenani oli varjella hallitsijaa ja pysytellä niin vähän näkyvissä kuin mahdollista.

Minut tultaisiin vapauttamaan neljän tunnin kuluttua. Sitten palatsin komentaja jätti minut yksin.

Seinäverhot olivat kummallista kudontaa; toiselta puolelta ne näyttivät paksuilta ja tiiviiltä, mutta piilopaikastani saatoin minä nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui, yhtä selvästi kuin ei välissä olisikaan ollut verhoja.

Tuskin olin ehtinyt sijoittautua vartiopaikalleni, kun huoneen vastaisella puolella verhot jakautuivat ja sisään astui neljä henkivartiosotilasta tuoden mukanaan naisen. Lähestyessään Than Kosisia sotilaat siirtyivät syrjään ja tuskin kolmen metrin päässä minusta, kauniit kasvot hymyilevinä, seisoi jeddakin edessä Dejah Thoris.

Zodangan prinssi Sab Than kiiruhti häntä vastaan ja käsikkäin he sitten astuivat jeddakin eteen. Than Kosis katsahti hämmästyneenä heihin ja kohoten seisoalleen tervehti Dejah Thorisia.

"Mitä kummallista oikkua on minun kiittäminen tästä vierailustasi, Heliumin prinsessa? Vasta kaksi päivää sittenhän sinä, pidellen niin hellävaroen ylpeyttäni, vakuutit minulle mieluummin valitsevasi vihreän tharkin Tal Hajusin kuin minun poikani."

Dejah Thorisin hymy vain lisääntyi, ja ilkamoivan väreen leikkiessä hänen suupielissään hän vastasi:

"Aikojen alusta alkaen on Barsoomissa ollut naisten etuoikeutena, että he saavat muuttaa mieltänsä niin kuin haluavat ja teeskennellä sydämen asioissa. Sen sinä, Than Kosis, annat minulle anteeksi, kuten poikasikin on tehnyt. Kaksi päivää sitten en ollut varma siitä, että hän rakastaa minua; mutta nyt olen, ja olen tullut pyytämään sinua unohtamaan ajattelemattomat sanani ja ottamaan vastaan Heliumin prinsessan vakuutuksen, että hän, kun aika tulee, menee avioliittoon Sab Thanin, Zodangan prinssin kanssa."

"Olen iloinen tästä päätöksestäsi", vastasi Than Kosis. "En millään muotoa halua kauempaa jatkaa sotaa Heliumin kansaa vastaan. Lupauksesi otetaan varteen ja asiasta annetaan hetimiten julistus kansalleni."

"Olisi parempi, Than Kosis", keskeytti Dejah Thoris, "että kihlaus julkaistaisiin vasta tämän sodan päätyttyä. Minun kansastani, samoin kuin sinunkin, tuntuisi oudolta, jos Heliumin prinsessa antaisi kätensä maansa viholliselle vihollisuuksien vielä jatkuessa."

"Eikö sotaa voida lopettaa heti?" puhkesi Sab Than puhumaan. "Tarvitaan vain Than Kosisin sana, ja rauha on tehty. Sano se, isä, sano se sana, joka jouduttaa onneani ja lopettaa tämän kansan vieroman sodan."

"Saamme nähdä", vastasi Than Kosis, "kuinka halukkaita heliumilaiset ovat rauhaan. Joka tapauksessa tarjoan sitä heille."

Lausuttuaan vielä joitakuita sanoja Dejah Thoris kääntyi ympäri ja poistui huoneesta edelleenkin vartijain seuraamana.

Niin siis olivat lyhytikäiset, onnelliset ilmalinnani sortuneet, romahtaneet todellisuuden maaperään. Se nainen, jonka puolesta olin pannut henkeni vaaraan ja jonka huulilta vielä niin äskettäin olin kuullut tunnustuksen, että hän rakastaa minua, oli keveästi unohtanut olemassaolonikin ja hymyillen antanut kätensä kansansa pahimmalle vihamiehelle.

Vaikka olin kuullut sen omilla korvillani, en sittenkään voinut sitä uskoa. Minun täytyi päästä hänen asuntoonsa ja kuulla hänen toistavan tämän katkeran totuuden minulle yksin, ennenkuin uskoisin. Lähdin sen vuoksi vartiopaikaltani ja kiiruhdin verhojen takaista käytävää myöten ovelle, jonka kautta hän oli poistunut huoneesta. Hiivin hiljaa ovesta ja näin edessäni sokkeloisia käytäviä, jotka haarautuivat ja polvittelivat kaikkiin suuntiin.

Juoksin nopeasti ensin yhteen, sitten toiseen ja huomasin pian olevani auttamattomasti eksyksissä. Pysähdyin läähättäen ja nojasin seinään. Samassa kuulin ääniä läheltäni. Ilmeisesti ne kuuluivat toiselta puolen sitä väliseinää, jota vasten nojasin, ja pian erotin Dejah Thorisin puhuvan. Sanoista en saanut selvää, mutta tiesin, että äänestä en voinut erehtyä.

Astuin muutamia askelia ja huomasin toisen käytävän, jonka päässä oli ovi. Menin rohkeasti ovesta sisään vain huomatakseni tulleeni pieneen etuhuoneeseen, jossa olivat häntä seuranneet neljä vartijaa. Yksi heistä hypähti heti seisaalleen ja kysyi, mitä asiaa minulla oli.

"Tulen Than Kosisin luota", vastasin, "ja haluan puhutella Dejah Thorisia, Heliumin prinsessaa, kahden kesken."

"Entä määräyksesi?" jatkoi kyselijä.

En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Vastasin, että kuuluin palatsin vartiostoon, ja odottamatta, mitä hän sanoisi, astahdin etuhuoneen vastaisella seinällä olevaa ovea kohti, jonka takaa kuului Dejah Thorisin puhelu.

Mutta sisäänpääsy ei ollutkaan niin helppoa. Vartija sulki minulta tien sanoen:

"Than Kosisin luota ei tule kukaan ilman määräystä tai tunnussanaa. Minun on saatava sinulta jompikumpi, ennenkuin pääset menemään."

"Ainoa tarvitsemani määräys, ystäväni, mennäkseni minne tahdon, riippuu kupeellani", vastasin hapuillen pitkää säilääni. "Annatko minun mennä rauhassa vai etkö?"

Vastauksen sijasta hän tempaisi oman miekkansa käskien toisten tehdä samoin, ja kaikki neljä seisoivat aseet paljaina sulkien minulta tien.

"Sinä et ole täällä Than Kosisin määräyksestä", huusi heistä se, joka oli minua ensiksi puhutellut. "Sinä et pääse Heliumin prinsessan asuntoon, vaan sensijaan on sinun vartioituna mentävä Than Kosisin luokse selittämään aiheetonta julkeuttasi. Heitä pois miekkasi; toivotonta on sinun koettaa voittaa meitä neljää", hän lisäsi julmasti hymyillen.

Vastauksenani oli nopea isku, jonka jälkeen minulla oli jäljellä vain kolme vastustajaa, ja voin vakuuttaa, että he olivat täysin arvoisiani. Silmänräpäyksessä olivat he pakottaneet minut, henkeni edestä taistellen, peräytymään huoneen nurkkaan, jossa he voivat ahdistaa minua vain yksi kerrallaan. Siten jatkoimme taistelua lähemmäs kaksikymmentä minuuttia, vastakkain sattuvien säilien täyttäessä huoneen hullujenhuonetta muistuttavalla melulla.

Telmeen alkaessa oli Dejah Thoris tullut oman huoneensa ovelle ja seisoi siinä koko taistelun ajan Solan kurkistellessa hänen olkansa yli. Dejah Thorisin kasvot olivat rauhalliset ja ilmeettömät, ja arvasin ettei hän sen enempää kuin Solakaan tuntenut minua.

Vihdoin kaasi onnellinen isku toisen vartijan, ja kun minulla sitten oli enää vain kaksi vastassani, muutin taktiikkaa ja kävin heidän kimppuunsa omalla taistelutavallani, joka jo oli tuottanut minulle niin monta voittoa. Kolmas vastustajani kaatui kymmenen sekuntia toisen jälkeen, ja vähän myöhemmin virui viimeinenkin vainajana verisellä lattialla. He olivat rohkeita miehiä ja kelpo miekkailijoita, ja minua suretti, että minun oli ollut pakko surmata heidät. Mutta olisin ollut valmis tuhoamaan koko Barsoomin väestön, jollen mitenkään muuten olisi päässyt rakkaan Dejah Thorisin luokse.

Pistäen verisen säiläni tuppeen astuin marsilaista prinsessaani kohti, joka yhä vielä seisoi katsellen minua äänettömänä ilman ainoatakaan tuntemisen merkkiä.

"Kuka olet, zodangalainen?" hän kuiskasi. "Vieläkö yksi vihollinen lisäämään surkeuttani?"

"Olen ystävä", vastasin, "aikoinaan suosittu ystävä."

"Ei ainoakaan Heliumin prinsessan ystävä kanna tuota merkkiä", hän huomautti, "ja kuitenkin — tuo ääni! Olen kuullut sen ennen; se ei ole — se ei voi olla — ei, sillä hän on kuollut."

"Ja kuitenkin, prinsessani, tässä ei ole kukaan muu kuin John Carter", sanoin, "etkö tunne, värin ja vieraan merkin takaakin, päällikkösi sydäntä?"

Kun astuin hänen luokseen, kallistui hän minua kohti kädet ojennettuina, mutta kun koetin ottaa hänet syliini, peräytyi hän vavahtaen ja äännähtäen surkeasti.

"Liian myöhään, liian myöhään", hän valitti. "Oi, entinen päällikköni, jota pidin kuolleena, jospa olisit palannut lyhyttä hetkeä aikaisemmin — nyt se on liian myöhäistä, liian myöhäistä."

"Mitä tarkoitat, Dejah Thoris?" huudahdin. "Sitäkö, ettet olisi lupautunut Zodangan prinssille, jos olisit tiennyt minun elävän?"

"Arveletko, John Carter, että olisin voinut antaa sydämeni eilen sinulle ja tänään toiselle? Minä luulin, että se oli sinun ruumiisi kanssa haudattuna johonkin Warhoonin luolaan, ja siksi olen tänään luvannut ruumiini toiselle pelastaakseni kansani Zodangan voittoisan armeijan hävitykseltä."

"Mutta minä en ole kuollut, prinsessani. Olen tullut vaatimaan sinua omakseni, eikä koko Zodanga kykene sitä estämään."

"Se on liian myöhäistä, John Carter; lupaukseni on annettu, ja Barsoomissa se on sitova. Kaikki senjälkeiset juhlallisuudet ovat pelkkää tyhjää muodollisuutta. Ne eivät tee avioliittoa yhtään varmemmaksi, sen enempää kuin jeddakin juhlallinen hautajaissaatto varmentaa hänen kuolemaansa. Avioliittoani voidaan pitää totena. Enää et saa nimittää minua prinsessaksesi. Enää et ole päällikköni."

"Tunnen varsin vähän teidän barsoomilaisten tapoja, Dejah Thoris, mutta sen totisesti tiedän, että rakastan sinua, ja jos tarkoitat totta viimeisillä sanoillasi, jotka lausuit silloin kun warhoonlauma hyökkäsi kimppuumme, ei kukaan toinen mies saa ikinä vaatia sinua omakseen. Tarkoitit silloin totta, prinsessani, ja niin ajattelet vieläkin! Sano, ajattelethan!"

"Totta tarkoitin, John Carter", kuiskasi hän. "Nyt en voi enää toistaa niitä sanoja, sillä olen lupautunut toiselle. Oi, jos vain olisit tuntenut tapamme", hän jatkoi puolittain itsekseen, "olisit saanut sen lupauksen jo kuukausia ennen ja voinut vaatia minut omaksesi ennen kaikkia muita. Kenties olisi se merkinnyt Heliumin sortumista, mutta olisin voinut uhrata valtakuntani tharkilaisesta päälliköstäni."

Sitten hän jatkoi ääneen: "Muistatko sen yön, jolloin loukkasit minua? Nimitit minua prinsessaksesi, vaikket ollut pyytänyt kättäni, ja sitten kerskuit taistelleesi minun tähteni. Et tietänyt, eikä minun olisi pitänyt loukkautua; nyt sen ymmärrän. Mutta ei ollut ketään kertomassa sinulle sitä, mitä minä en voinut, että nimittäin Barsoomin punaisen kansan kaupungeissa on kahdenlaisia naisia: toisten tähden miehet taistelevat voidakseen pyytää heitä puolisoikseen; toisten tähden he myös taistelevat, mutta eivät milloinkaan pyydä heidän kättään. Kun mies on voittanut naisen, voi hän nimittää tätä prinsessakseen tai käyttää hänestä mitä hyvänsä muuta lukuisista, omistusta merkitsevistä nimityksistä. Sinä olit taistellut minun puolestani, mutta et ollut pyytänyt minua puolisoksesi, ja sen vuoksi, kun nimitit minua prinsessaksesi, näetkö", hän empi, "minä loukkauduin. Mutta en sittenkään, John Carter, torjunut sinua luotani, kuten minun olisi pitänyt, kunnes teit loukkauksen kaksin verroin pahemmaksi herjaamalla minua sillä, että olit muka voittanut minut taistelun palkkiona."

"Nyt minun ei tarvitse pyytää sinulta anteeksi, Dejah Thoris", huudahdin. "Sinun täytyy tietää, että erehdykseni johtui perehtymättömyydestäni Barsoomin tapoihin. Sen, minkä silloin jätin tekemättä kainoudesta ja siitä luulosta, että pyyntöni olisi julkea ja vastenmielinen, sen teen nyt, Dejah Thoris: pyydän sinua vaimokseni, ja suonissani virtaavan virginialaisen sotilasveren nimessä, sinusta tulee vaimoni."

"Ei, John Carter, se on hyödytöntä", huudahti hän toivottomasti. "En koskaan tule omaksesi, niin kauan kuin Sab Than elää."

"Olet langettanut hänen kuolemantuomionsa, prinsessani, Sab Than kuolee."

"Ei sekään auta", ehätti hän selittämään. "En saa tulla sen miehen puolisoksi, joka surmaa mieheni, vaikkapa itsepuolustuksessakin. Sellainen on täällä tapa. Meitä barsoomilaisia hallitsee tavat. Turhaa on ponnistella, ystäväni. Sinun on kestettävä murhe kanssani. Sen ainakin saamme jakaa toistemme kanssa. Sen ja muiston tharkien luona viettämästämme lyhyestä ajasta. Nyt sinun on mentävä, etkä enää milloinkaan saa nähdä minua. Hyvästi, entinen päällikköni."

Murtuneena ja yksinäisenä poistuin huoneesta, mutta en ollut tyyten menettänyt rohkeuttani enkä voinut myöntää, että olin menettänyt Dejah Thorisin, ennenkuin juhlallinen toimitus olisi todella suoritettu.

Astellessani käytäviä pitkin olin niiden kiertelevissä sokkeloissa yhtä perinpohjin eksyksissä, kuin olin ollut ennen Dejah Thorisin luokse tuloani.

Tiesin, että ainoana pelastuksenani olisi päästä pois Zodangan kaupungista, sillä neljän vartijan kuolemaa ryhdyttäisiin tutkimaan, ja koska en ilman opasta kykenisi löytämään alkuperäistä vartiopaikkaani, alettaisiin minua epäillä, heti kun minut löydettäisiin kuljeksimasta palatsissa ilman päämäärää.

Sattumalta jouduin alempiin kerroksiin vieville kiertoportaille ja niitä myöten laskeuduin useampia kerroksia, kunnes huomasin oven, joka vei suureen huoneeseen. Tässä huoneessa oli joukko henkivartiostoon kuuluvia miehiä, mutta sen seiniä verhosivat läpinäkyvät verhot, ja minä piilouduin niiden taakse kenenkään huomaamatta.

Miesten keskustelu oli yleisluontoista eikä herättänyt mielenkiintoani, ennenkuin sisään astui upseeri, joka komensi neljä miestä vapauttamaan Heliumin prinsessaa vartioimassa olevaa osastoa. Nyt tiesin pulan vasta oikein vakavasti alkavan, ja se tulikin aivan liian pian. Sillä tuskin olivat komennetut miehet ehtineet poistua huoneesta, kun jo yksi heistä syöksyi takaisin huohottaen ja huutaen, että he olivat löytäneet toverinsa teurastettuina etuhuoneesta.

Seuraavalla hetkellä vilisi koko palatsi väkeä. Vartiosotilaita, upseereita, hovimiehiä, palvelijoita ja orjia juoksi sikin sokin käytävissä ja huoneissa vieden tietoja ja määräyksiä sekä etsien murhamiehen jälkiä.

Silloin oli minulla tilaisuus koettaa, ja niin vähäisiltä kuin toiveeni näyttivätkin, yritin. Kun joukko sotilaita riensi piilopaikkani ohitse, liityin heidän peräänsä ja seurasin heitä palatsin sokkeloissa, kunnes kulkiessamme erään avaran salin lävitse näin siunatun päivänvalon tulvivan sisään useista suurista ikkunoista.

Tällöin erosin oppaistani ja syöksähdin lähimmälle ikkunalle etsimään pakotietä. Ikkunat avautuivat avaralle parvekkeelle, jonka alapuolella oli yksi Zodangan leveistä puistokaduista. Maahan oli lähes kymmenen metriä ja saman matkan päässä rakennuksesta oli hyvinkin kuuden metrin korkuinen, hiotusta lasista tehty, lähes puolen metrin, paksuinen muuri. Punaisesta marsilaisesta olisi tätä tietä pakeneminen näyttänyt mahdottomalta, mutta minusta, jolla oli Maassa saamani voimat ja vikkelyys, se tuntui jo suoritetulta. Pelkäsin vain sitä, että minut keksittäisiin ennen pimeän tuloa, sillä enhän voinut yrittää paeta kirkkaassa päivänvalossa, kun allani oleva piha ja muurin toisella puolella oleva katu olivat täynnänsä zodangalaisia.

Etsin sen vuoksi piilopaikkaa ja löysinkin vihdoin sellaisen sattumalta. Salin katosta riippui tavattoman suuri koristuslaitos noin kolmen metrin korkeudella lattiasta. Tähän avaraan maljamaiseen vehkeeseen hyppäsin helposti, ja tuskin olin ehtinyt siihen piilottua, kun kuulin, että huoneeseen astui useita henkilöitä. He pysähtyivät piilopaikkani kohdalle ja kuulin selvästi heidän jokaisen sanansa.

"Se on heliumilaisten työtä", lausui yksi heistä.

"Niin, oi jeddak, mutta miten ovat he päässeet palatsiin? Voisin uskoa, että yksi vihollinen saattaisi livahtaa sisähuoneisiin, vaikkakin vartioväki on erittäin valpasta, mutta kuinka olisi kuusi- tai kahdeksanmiehinen sotilasjoukko voinut päästä sinne huomaamatta, se on minusta käsittämätöntä. Pian kuitenkin saamme tietää sen, sillä tuossa saapuu hallitsijan sielunlukija."

Ryhmään liittyi uusi henkilö, joka lausuttuaan jeddakille tavanmukaisen tervehdyksen sanoi:

"Oi, mahtava jeddak, kummallisen kertomuksen olen lukenut uskollisten henkivartijoittesi kuolleista ajatuksista. Heidän kimppuunsa ei käynyt sotilasjoukko, vaan yksi ainoa vastustaja."

Hän pysähtyi antaakseen kuulijoille aikaa täysin ymmärtämään tämän tiedon tärkeyden, ja siitä, että hänen sanojaan tuskin uskottiin, oli todistuksena Than Korisin huulilta luiskahtanut kärsimätön ja epäilevä huudahdus:

"Minkälaisia kummitusjuttuja sinä minulle kerrot, Notan?"

"Se on silkkaa totuutta, jeddakini", vastasi psykologi. "Nämä vaikutelmat olivat itse asiassa hyvin selvästi näkyvissä kaikkien neljän vartiosotilaan aivoissa. Heidän ahdistajansa oli hyvin kookas mies, hänellä oli sinun oman henkivartiostosi merkki, ja hänen taistelukykynsä lähenteli ihmettä, sillä hän taisteli avoimesti kaikkia neljää vastaan ja voitti heidät ylivoimaisen taitonsa sekä tavattomien voimiensa ja kestävyytensä avulla. Vaikka hänellä olikin Zodangan merkki, jeddakini, ei sellaista miestä ole milloinkaan ennen nähty tässä eikä missään muussakaan Barsoomin maassa. Tutkin ja kuulustelin myöskin Heliumin prinsessaa, mutta hänen ajatuksistaan en saanut vähääkään selvää; hän voi hillitä itsensä täydelleen, enkä minä kyennyt lukemaan mitään. Hän kertoi nähneensä osan taistelusta, ja silloin kun hän oli sitä katsellut, oli vartiosotilaita vastassa ollut vain yksi mies, jota hän ei muistanut koskaan nähneensä."

"Missä on äskeinen pelastajani?" kysyi toinen, jonka tunsin äänestä vihreiden marsilaisten kynsistä pelastamakseni Than Kosisin serkuksi. "Ensimmäisen esi-isäni merkin nimessä", hän jatkoi, "kuvaus sopii häneen tarkalleen, erittäinkin taistelukelpoisuuteen nähden."

"Missä se mies on?" huudahti Than Kosis. "Tuotakoon hänet eteeni heti paikalla! Mitä tiedät hänestä, serkku? Kun nyt muistelen, tuntui minusta kummalliselta, että Zodangassa olisi ollut sellainen sotilas, jonka nimeä emme edes me tunteneet aikaisemmin. Entä hänen nimensä sitten, John Carter, kuka on koskaan kuullut sellaista nimeä Barsoomissa!"

Pian tuotiin sana, ettei minua löytynyt mistään, ei palatsista eikä aikaisemmasta majapaikastani, lentopartiolaisten parakeilta. Kantos Kan oli tavattu ja häntä oli kuulusteltu, mutta hän ei tuntenut olinpaikkaani, ja menneisyydestäni hän oli sanonut tietävänsä varsin vähän, sillä hän oli vasta äskettäin tavannut minut ollessamme warhoonien vankeina.

"Pitäkää silmällä sitä toista miestä", komensi Than Kosis. "Myöskin hän on muukalainen, ja he molemmat saattavat yhtä hyvin olla kotoisin Heliumista kuin jostakin muualta. Toisen luota löydämme ennemmin tai myöhemmin myöskin toisen. Tehkää ilmapatrullit nelinkertaisiksi, ja antakaa tutkia mitä tarkimmin jokainen henkilö, joka poistuu kaupungista joko ilmoitse tai maitse."

Nyt saapui toinen sanantuoja ilmoittaen, että minä olin vielä palatsin muurien sisällä.

"On tutkittu tarkoin kaikkien niiden henkilöiden tuntomerkit, jotka ovat tänään saapuneet palatsin alueelle tai poistuneet sieltä", lopetti mies puheensa, "mutta mitkään niistä eivät lähimainkaan sovi tähän uuteen henkivartioston padwariin, paitsi ne, jotka on mainittu silloin, kun hän saapui."

"Silloin saamme hänet kiinni ennen pitkää", huomautti Than Kosis tyytyväisenä, "ja sillä välin menemme taaskin Heliumin prinsessan asuntoon ja kuulustelemme häntä. Hän tietää luultavasti enemmän, kuin häntä halutti ilmaista sinulle, Notan. Tulkaa."

He poistuivat salista, ja kun ulkona oli jo tullut pimeä, hypähdin keveästi alas piilopaikastani ja kiiruhdin parvekkeelle. Vain vähän väkeä oli liikkeellä, ja valiten hetken, jolloin ketään ei ollut läheisyydessä, hyppäsin vikkelästi lasisen muurin harjalle ja sieltä kadulle palatsin alueen ulkopuolelle.