SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Taistelu ja tappio

Kun puhuja oli antanut määräyksensä, kääntyi hän poistuakseen huoneesta sen oven kautta, jonka luona minä seisoin. Mutta minun oli tarpeetonta odottaa enää; olin kuullut kylliksi ja sydämeni oli täynnä kauhua. Hiivin pois ja palasin pihalle samaa tietä, jota olin tullutkin. Toimintasuunnitelmani oli heti valmis; menin aukion ja sitä reunustavan kadun poikki ja olin pian Tal Hajusin pihalla.

Ensimmäisen kerroksen kirkkaasti valaistut ikkunat osoittivat minulle, mistä etsintä oli alotettava. Hiivin ikkunoiden ääreen ja tirkistin sisään. Huomasin heti, ettei sinne pääseminen ollutkaan niin helppoa kuin olin toivonut, sillä pihan puolella olevat huoneet olivat täynnä sotilaita ja naisia. Vilkaisin sitten ylempiin kerroksiin ja näin että kolmas kerros oli pimeänä. Päätin mennä rakennukseen sitä tietä. Yhdessä hetkessä olin saanut kiinni ylhäällä olevasta ikkunalaudasta ja pian olin kiskonut itseni pimeän kolmannen kerroksen suojaavaan varjoon.

Onneksi ei valitsemassani huoneessa ollut ketään. Hiivin äänettömästi käytävään ja huomasin, että vastapäisessä huoneessa oli valoa. Päästyäni aukkoon, jota luulin oveksi, huomasin kuitenkin, että se avautui keskelle tavattoman suuren huoneen seinää. Tämä huone ulottui rakennuksen pohjasta, kahta kerrosta alempaa, aina rakennuksen kupukattoon saakka korkealle pääni yläpuolelle. Tämän avaran ympyriäisen salin lattialla tungeksi päälliköitä, sotilaita ja naisia. Toisessa päässä olevalla korokkeella röhötteli kamalimman näköinen hirviö, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hänellä oli kaikki vihreiden marsilaisten kylmät, kovat, julmat, hirvittävät piirteet, mutta ne olivat tulleet vieläkin jyrkemmiksi ja alhaisemmiksi niiden eläimellisten intohimojen johdosta, joiden ohjattavaksi hän jo vuosikausia oli antautunut. Näillä petomaisilla kasvoilla ei ollut jälkeäkään arvokkuudesta eikä ylpeydestä, samalla kun hänen tavaton ruhonsa täytti korokkeen, jolla hän röhötti kuin joku äärettömän suuri mustekala. Hänen kuusi raajaansa tekivät tämän vertauksen hirvittävän ja hämmästyttävän sattuvaksi.

Mutta kauheat aavistukset saivat vilun väreet karmimaan selkääni, kun näin Dejah Thorisin ja Solan seisomassa hänen edessään ja hänen pirullisen ilmeensä, kun hän antoi ulkonevien silmiensä ahmia Dejah Thorisin vartalon kauniita muotoja. Viimemainittu puhui parhaillaan, mutta en kuullut hänen sanojaan sen enempää kuin Tal Hajusin matalaa vastaussurinaakaan. Dejah Thoris seisoi suorana hänen edessään, pää ylväästi pystyssä, ja vaikka olinkin etäällä, erotin vihan ja ylenkatseen hänen kasvoiltaan, kun hän pelottomasti ja ylpeästi katseli Tal Hajusia. Hän oli todella tuhannen jeddakin ylpeä tytär, se huokui koko hänen olennostaan, pienestä, kalliista olemuksestaan. Hän oli niin pieni, niin hento häntä ympäröiväin jättiläismäisten sotilaiden rinnalla, mutta hänen majesteettisuutensa rinnalla he supistuivat mitättömiksi kääpiöiksi. Hän oli valtavin olento salissa, ja totisesti uskon, että he tunsivat sen.

Nyt antoi Tal Hajus merkin, että sali tyhjennettäisiin ja että vangit jätettäisiin yksin hänen kanssaan. Päälliköt, sotilaat ja naiset katosivat verkkaisesti ympäröivien huoneiden pimentoihin, ja Dejah Thoris ja Sola seisoivat yksin tharkien jeddakin edessä.

Vain yksi päällikkö oli empinyt lähtiessään. Näin hänen seisovan suuren patsaan varjossa sormien hermostuneesti hypistellessä pitkän miekan kahvaa ja leppymättömän vihan kuvastuessa Tal Hajusiin suunnatuista silmistä. Se oli Tars Tarkas, ja voin lukea hänen ajatuksensa kuin avoimesta kirjasta, sillä hänen kasvoillaan oli peittämättömän inhon ilme. Hän ajatteli toista naista, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli seisonut tämän saman pedon edessä, ja jos minä olisin sillä hetkellä voinut kuiskata sanan hänen korvaansa, niin Tal Hajusin hallituskausi olisi päättynyt. Mutta lopuksi hänkin poistui huoneesta tietämättä, että hän jätti oman tyttärensä eniten vihaamansa ja inhoamansa olennon armoille.

Tal Hajus nousi seisaalleen, mutta arvaten hänen tarkoituksensa minä kiiruhdin häntä estämään, juosten kiertoportaita myöten alakerrokseen. Ei ketään tullut vastaani, vaan saavuin huoneen pääovelle kenenkään huomaamatta ja asetuin saman patsaan varjoon, josta Tars Tarkas oli juuri lähtenyt. Saapuessani huoneeseen Tal Hajus puhui parhaillaan.

"Heliumin prinsessa, voisin kiristää kansaltanne valtavat lunnaat, jos vain palauttaisin sinut vahingoittumattomana. Mutta tuhat kertaa mieluummin tahdon nähdä kauniiden kasvojesi vääntyvän kidutuksen tuskista. Ne ovat pitkälliset, sen lupaan. Kymmenpäiväinen huvi olisi aivan liian lyhyt osoittamaan, kuinka suuresti rakastan rotuasi. Kauhean kuolemasi pitää häiritä punaisen kansan unta kaikkina tulevina aikoina. Heidän pitää vapista yön pimeydessä, kun heidän isänsä kertovat heille vihreän kansan hirveästä kostosta, Tal Hajusin voimasta, vallasta, vihasta ja julmuudesta. Mutta ennen kidutusta pitää sinun olla omani lyhyt hetkinen, ja siitäkin saapuu tieto Heliumin jeddakille Tardos Morsille, isoisällesi, että hän kierisi maassa suruissaan ja tuskissaan. Huomenna alkaa kidutus; tänä yönä sinä olet Tal Hajusin; tule!"

Hän hyppäsi alas korokkeelta ja tarttui raa'asti Dejah Thorisin käsivarteen. Mutta tuskin oli hän ennättänyt koskea tyttöön, kun minä jo olin heidän välissään. Oikeassa kädessäni oli lyhyt miekkani, terävänä ja kiiltävänä; olisin voinut pistää sen hänen saastaiseen sydämeensä, ennenkuin hän oivalsi minun olevan kimpussaan. Mutta kun kohotin käteni antaakseni iskun, johtui Tars Tarkas mieleeni, ja kuohuvasta vihastani ja raivostani huolimatta en voinut riistää häneltä sitä suloista hetkeä, jota varten hän oli elänyt, jota hän oli toivonut niin monta pitkää, raskasta vuotta. Senvuoksi iskinkin vain lujan nyrkkini hänen leukaansa. Äännähtämättäkään hän kaatui lattialle kuin kuollut.

Saman kuolemanhiljaisuuden jatkuessa tartuin Dejah Thorisia käteen, ja viitattuani Solaa seuraamaan kiiruhdimme äänettömästi huoneesta toiseen kerrokseen. Kenenkään huomaamatta pääsimme pihanpuolisen ikkunan luokse, ja varustushihnojeni avulla laskin ensin Solan ja sitten Dejah Thorisin maahan. Pudottauduin sitten keveästi heidän perässään ja vein heidät nopeasti rakennuksien varjossa pihan toiselle puolelle. Sieltä jatkoimme matkaa samaa tietä, jota myöten olin juuri saapunut kaupungin etäisestä laidasta.

Vihdoin pääsimme thoatieni luokse pihalle, jonne olin ne jättänyt. Satuloin ne häthätää, ja sitten kiiruhdimme rakennuksen läpi sen takana olevalle kadulle. Sola nousi toisen ratsun, Dejah Thoris ja minä toisen selkään, ja me ratsastimme Tharkin kaupungista eteläpuolella olevien kukkuloiden yli.

Sensijaan että olisimme kiertäneet kaupungin ympäri ja lähteneet luoteista kohti pyrkiäksemme läheisimmälle vesiväylälle, käännyimme kaakkoiseen päin ja lähdimme ratsastamaan sammalaavikkoa, jonka toisella puolella, yli kolmensadan vaivaloisen ja vaarallisen kilometrin päässä, oli toinen Heliumiin johtava valtasuoni.

Emme hiiskuneet sanaakaan, ennenkuin kaupunki oli jäänyt kauas taaksemme, mutta saatoin hyvin kuulla Dejah Thorisin hiljaisen nyyhkytyksen hänen painautuessaan minua vasten, nojaten rakasta päätään olkaani.

"Jos onnistumme, päällikköni, niin Heliumin velka on hyvin suuri — suurempi kuin mitä se ikinä voi sinulle maksaa; ja jollemme onnistu", hän jatkoi, "niin velka on yhtä suuri, vaikka Helium ei sitä tiedä, sillä olet pelastanut sukumme viimeisen jälkeläisen pahemmasta kuin kuolemasta."

En vastannut mitään, vaan tartuin hänen vyötäisilläni olevaan käteensä ja puristin hänen pieniä, rakkaita sormiaan, jotka pitivät kiinni minusta turvaa etsien. Jatkuvan hiljaisuuden vallitessa kiiruhdimme eteenpäin pitkin kuun valaisemaa keltaista sammalikkoa kukin meistä vaipuneena omiin mietteisiinsä. Minä puolestani en voinut muuta kuin riemuita tuntiessani Dejah Thorisin lämpimän ruumiin sylissäni, ja huolimatta kaikista meitä odottavista vaaroista sydämeni lauloi ylistyshymniä yhtä iloisesti, kuin jos olisimme jo ratsastaneet sisään Heliumin porteista.

Aikaisemmat suunnitelmamme olivat menneet surkeasti myttyyn, joten meillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja aseita oli vain minulla. Senvuoksi hoputimme ratsujamme sellaiseen vauhtiin, että niiden täytyi väsyä, ennenkuin meillä oli toivoakaan nähdä matkamme ensimmäisen osan päämäärää.

Ratsastimme koko yön ja koko seuraavan päivän vain harvoin hieman levähtäen. Toisena yönä olimme kaikki, sekä eläimet että me itse, lopen uupuneita, ja kävimme pitkäksemme sammalille, nukkuen viisi, kuusi tuntia. Ennen päivän koittoa lähdimme jälleen taipaleelle. Kun myöhään seuraavana iltana, ratsastettuamme koko päivän, emme vieläkään olleet nähneet vilahdustakaan puista, jotka ovat koko Barsoomissa suurien vesiväylien merkkejä, valkeni meille koko kamala totuus — olimme eksyksissä.

Ilmeisesti olimme ajaneet ympyrässä, mutta kummalle puolelle olimme kaartaneet, sitä oli vaikea sanoa, eikä se näyttänyt mahdolliseltakaan, sillä olihan aurinko ollut oppaanamme päivällä sekä kuut ja tähdet yöllä. Joka tapauksessa vesiväylää ei ollut näkyvissä, ja seurueemme jokainen jäsen oli menehtymäisillään nälästä, janosta ja väsymyksestä. Kaukana edessämme, hieman matkasuunnastamme oikealle, häämötti matalia vuoria. Päätimme koettaa päästä sinne, toivoen joltakin kukkulalta näkevämme vesiväylän, jota etsimme. Ennen vuorien juurelle saapumistamme yllätti meidät yö, ja puolikuolleina väsymyksestä ja nälästä laskeuduimme lepäämään.

Varhain seuraavana aamuna heräsin siihen, että suuri ruho painautui kiinni minuun, ja kun avasin säikähtyneenä silmäni, näin uskollisen Woolani vieressäni; se oli seurannut jälkiämme tiettömän sammalaavikon halki jakamaan kanssamme kohtalomme, mikä se sitten olisikin. Kiersin käsivarteni sen kaulaan ja painoin poskeni sen päätä vasten enkä häpeile sitä tunnustaessani sen enempää kuin sitäkään, että kyyneleet kihosivat silmiini ajatellessani eläimen uskollista rakkautta. Kohta senjälkeen heräsivät myöskin Dejah Thoris ja Sola. Päätimme viipymättä lähteä taaskin pyrkimään kukkuloita kohti. Ratsastettuamme vähän toista kilometriä huomasin, että thoatini alkoi surkeasti kompastella ja hoippua, vaikkemme olleetkaan ajaneet muuta kuin käymäjalkaa edellisestä puolestapäivästä lähtien. Äkkiä se horjahti rajusti toiselle kupeelleen ja kaatua lysähti maahan. Dejah Thoris ja minä lennähdimme pehmeälle sammalelle aivan vahingoittumatta, mutta eläin-paran tila oli surkea; se ei kyennyt edes nousemaan, vaikka me emme enää olleet sitä painamassa. Sola väitti, että illan viileys yhdessä levon kanssa kyllä saisi eläimen virkoamaan, minkä vuoksi en tappanut sitä, kuten aluksi olin aikonut, sillä minusta tuntui julmalta jättää se yksin kuolemaan nälkään ja janoon. Päästin irti hihnat, heitin ratsastusvehkeet eläimen viereen, ja jättäen ratsu-raukan oman onnensa nojaan jatkoimme matkaa yhdellä thoatilla niin hyvin kuin voimme. Sola ja minä kävelimme pakoittaen Dejah Thorisin vastalauseistaan huolimatta ratsastamaan. Olimme päässeet täten noin puolentoista kilometrin päähän kukkuloista, joille pyrimme, kun Dejah Thoris huusi korkealta tähystyspaikaltaan thoatin selästä, että hän näki suuren ratsumiesjoukon, joka juuri ilmestyi eräästä muutamien kilometrien päässä olevasta solasta; Sola ja minä katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan ja erotimme selvästi useampia satoja ratsastavia sotilaita. Ne näyttivät etenevän lounaiseen päin, joten ne olisivat joutuneet yhä kauemmaksi meistä.

Epäilemättä ne olivat tharkilaisia sotilaita, jotka oli lähetetty ottamaan meitä kiinni, ja huokasimme helpotuksesta, kun näimme niiden ratsastavan meistä poispäin. Nostin kiireesti Dejah Thorisin satulasta, komensin thoatin pitkälleen, ja laskeuduimme itsekin maahan ollaksemme mahdollisimman vähän silmäänpistäviä, ettei sotilaiden huomio kiintyisi meihin.

Ratsastettuaan ulos solasta olivat he näkyvissä vain hetken, kadoten sitten ystävällisen harjanteen taakse. Meille se oli sallimuksen hyväntahtoisuutta, sillä jos he olisivat kauan olleet näkyvissä, niin tuskin he olisivat voineet olla huomaamatta meitä. Kun viimeinen sotilas tuli solasta näkyviimme, pysähtyi hän ja kauhuksemme nosti pienen, mutta voimakkaan kaukoputkensa silmilleen, tarkastellen merenpohjaa joka suuntaan. Hän oli ilmeisesti päällikkö, sillä eräissä vihreiden marsilaisten marssikolonnissa on päällikön paikka joukkueen viimeisenä. Kun hänen kaukoputkensa suuntautui meitä kohti, lakkasi sydämemme sykkimästä, ja tunsin kylmän hien kihoavan ruumiini jokaisesta huokosesta.

Nyt oli kaukoputki juuri meihin suunnattuna ja — se pysähtyi. Hermomme olivat äärimmilleen jännittyneet, ja epäilenpä, hengittikö meistä yksikään sinä lyhyenä aikana, jolloin sotilas tarkasteli meitä. Sitten hän laski kaukoputkensa, ja saatoimme nähdä hänen huutavan komennuksen sotilaille, jotka olivat ehtineet pois näkyvistämme harjanteen taakse. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan miehiään, vaan käänsi thoatinsa ympäri ja lasketti hurjaa laukkaa meitä kohti.

Meillä oli vain yksi heikko pelastumismahdollisuus, ja siihen oli turvauduttava vikkelästi. Kohotin kummallisen marsilaisen pyssyni poskelleni, tähtäsin ja painoin laukaisunappulaa. Kuului terävä paukahdus, kun kuula osui maaliin, ja hyökkäävä päällikkö kellahti nelistävän ratsunsa selästä maahan.

Hypähdin pystyyn ja komensin thoatin seisomaan. Käskin Solan ottaa Dejah Thorisin mukaansa ratsun selkään ja koettaa päästä kukkuloille, ennenkuin vihreät sotilaat olisivat kimpussani. Tiesin, että he löytäisivät toistaiseksi piilopaikan rotkoista ja luolista, ja vaikka he kuolisivatkin siellä nälkään, niin sekin olisi heille parempi kuin tharkien käsiin joutuminen. Pakoittaen heidät ottamaan molemmat revolverini vähäisiksi suojelusvälineiksi ja viimeiseksi keinoksi, jonka avulla he voisivat välttää sen kauhean kuoleman, joka heitä varmasti odottaisi, jos he joutuisivat uudelleen vangiksi, otin Dejah Thorisin syliini ja nostin hänet Solan taakse, joka määräykseni mukaan oli jo noussut thoatin selkään.

"Hyvästi, prinsessani", kuiskasin, "kenties vielä näemme toisemme Heliumissa. Olen selviytynyt pahemmistakin pinteistä kuin tämä on." Valehtelin, mutta koetin hymyillä.

"Mitä", huusi hän, "etkö tule mukanamme?"

"Kuinka voisin tulla, Dejah Thoris? Jonkun täytyy pidättää noita vintiöitä, ja minä voin helpommin livahtaa heidän käsistään yksin kuin me kaikki kolme yhdessä."

Hän hyppäsi heti thoatin selästä ja kiertäen rakkaat kätensä kaulaani sanoi rauhallisen arvokkaasti Solalle: "Pakene, Sola! Dejah Thoris jää kuolemaan sen miehen kanssa, jota hän rakastaa."

Nuo sanat ovat lähtemättömästi kaiverrettuina sydämeeni. Oi, mielelläni uhraisin henkeni tuhannesti, jos vain saisin kuulla ne vielä kerran. Mutta silloin en voinut edes sekunniksikaan antautua hänen syleilynsä hurmaan, vaan painaen huuleni ensimmäisen kerran hänen huulilleen, kohotin hänet ylös ja laskin hänet uudelleen Solan taakse, antaen viimemainitulle jyrkän käskyn pitää väkisin häntä thoatin selässä. Sitte läimäytin thoatia kylkeen, ja he kiitivät pois Dejah Thorisin rimpuillessa viimeiseen asti vapautuakseen Solan otteesta.

Kääntyessäni ympäri näin vihreiden sotilaiden nousevan harjanteelle ja etsivän katseillaan päällikköään. Pian he huomasivat hänet ja heti senjälkeen minut. Mutta tuskin olivat he nähneet minut, kun aloin ampua maaten vatsallani sammalistossa. Pyssyni säiliössä oli tasan sata panosta ja toiset sata vyössäni. Voin senvuoksi ampua nopeasti yhtä mittaa, kunnes kaikki sotilaat, jotka olivat ehtineet nousta harjanteelle, olivat joko kaatuneet tai kiiruhtaneet suojaan.

Tämä voittoni oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä pian hyökkäsi kimppuuni koko joukkue, kaikkiaan noin tuhat miestä, ratsastaen hurjaa nelistä. Ammuin, kunnes pyssyni oli tyhjä ja he olivat hyvin lähellä minua. Vilkaistuani sitten sivulleni ja nähtyäni, että Dejah Thoris ja Sola olivat kadonneet kukkuloiden sekaan, hyppäsin pystyyn, heitin hyödyttömän pyssyni menemään ja lähdin juoksemaan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Sola holhokkeineen oli mennyt.

Jos marsilaiset ovat milloinkaan saaneet katsella hyppynäytäntöä, niin saivat sellaisen silloin nähdä hämmästyneet takaa-ajajani, mutta vaikkakin se johti heidät poispäin Dejah Thorisista, niin se ei saanut heitä unohtamaan pyrkimystään vangita minut.

He kiitivät hurjaa vauhtia perässäni, kunnes lopuksi satutin jalkani ulkonevaan kvartsikappaleeseen ja kellahdin sätkytellen sammalelle. Kun katsahdin ylöspäin, olivat he jo kimpussani, ja vaikka tempasin pitkän säiläni aikoen myydä henkeni mahdollisimman kalliista hinnasta, niin kaikki oli pian ohi. Kaaduin iskuista, joita tuli satamalla; pyörryin, kaikki musteni silmissäni ja vaivuin unhotuksen tilaan.