KUUDESTOISTA LUKU

Pakosuunnitelmia

Loppumatka Tharkiin saakka kului ilman huomattavia tapahtumia. Viivyimme matkalla kaksikymmentä päivää, kuljimme kahden meren pohjitse ja sivuutimme lukuisia raunioituneita kaupunkeja, jotka enimmäkseen olivat pienempiä kuin Korad. Kahdesti menimme Marsin kuuluisien vesiväylien eli, kuten maapallon tähtientutkijat niitä nimittävät, kanavien poikki. Tällaisiin kohtiin saapuessamme lähetettiin aina edeltäkäsin joku sotilas tarkastamaan seutua voimakkaalla kaukoputkella, ja jollei huomattavaa joukkoa punaisten marsilaisten sotavoimia ollut lähettyvillä, etenimme niin likelle kuin uskalsimme ilmituloa pelkäämättä, minkä jälkeen leiriydyimme iltaan saakka. Pimeän tultua lähestyimme hitaasti viljeltyä seutua ja etsittyämme jonkun niistä lukuisista, leveistä viertoteistä, joita säännöllisten välimatkojen päässä kulkee viljellyn alueen poikki, hiivimme äänettömästi ja varkain viljellyn alueen halki erämaahan. Yksi tällainen läpikulku vaati viisi tuntia yhtämittaista marssia, ja toiseen meni kokonainen yö, niin että juuri poistuimme korkeamuuristen peltojen alueelta, kun aurinko nousi.

Kun kuljimme näiden seutujen poikki pimeässä, en voinut nähdä kuin varsin vähän, paitsi milloin lähempi kuu, joka lakkaamatta kiersi hurjaa vauhtia Barsoomin taivaalla, ajoittain valaisi pieniä maisema-aloja. Silloin näin muuritettuja peltoja ja matalia epäsäännöllisiä rakennuksia, jotka suuresti muistuttivat maapallon maalaistaloja. Siellä kasvoi paljon puita järjestettyinä säännöllisiin ryhmiin, ja jotkut niistä olivat tavattoman pitkiä. Muutamissa rakennuksissa oli eläimiä, jotka kiljuivat ja korskuivat hirveästi vainutessaan meidän rajujen, villien eläimiemme ja raaempien ihmisolentojen läsnäolon.

Vain yhden ainoan kerran näin inhimillisen olennon. Siinä kohdassa katkaisi tiemme leveä, valkea valtatie, jollainen halkaisee jokaisen viljellyn alueen pitkin pituuttaan keskeltä kahtia. Tämä olento oli varmaankin nukkunut tien vieressä, sillä kun minä tulin hänen kohdalleen, kohosi hän toisen kyynärpäänsä varaan ja luotuaan silmäyksen lähenevään karavaaniin hyppäsi kauhuissaan seisaalleen ja pakeni suinpäin tietä myöten, kiiveten sitä reunustavan muurin yli vikkelästi kuin säikähtynyt kissa. Tharkit eivät kiinnittäneet häneen vähääkään huomiota; he eivät olleet sotajalalla. Ainoana merkkinä siitä, että he olivat nähneet hänet, oli karavaanimme vauhdin jouduttaminen, kun kiiruhdimme kohti toisella puolella olevaa erämaata, josta Tal Hajusin alue alkoi.

En kertaakaan ollut puhellut Dejah Thorisin kanssa, sillä hän ei ollut lähettänyt minulle sanaa, että olisin tervetullut hänen vaunuihinsa, ja typerä ylpeys esti minua lähentelemästä häntä. Uskonpa todella, että miehen kyky seurustella naisten kanssa on päinvastaisessa suhteessa hänen kelpoisuuteensa miehenä. Kyvytön raukka kykenee varsin usein lumoamaan kauniimpaa sukupuolta, kun taas sotilas, joka saattaa värähtämättä katsoa tuhansia todellisia vaaroja silmästä silmään, piilottelee takalistolle kuin ujosteleva lapsi.

Kolmantenakymmenentenä päivänä Barsoomiin saapumiseni jälkeen marssimme muinaiseen Tharkin kaupunkiin, jonka jo ammoin unholaan vaipuneelta kansalta tämä vihreä rotu oli varastanut nimenkin. Tharkilaislaumojen yhteinen lukumäärä on noin kolmekymmentätuhatta henkeä jakautuneina kahteenkymmeneenviiteen yhdyskuntaan. Jokaisella kunnalla on oma jedinsä ja lisäksi pienempiä päälliköitä, mutta kaikkia niitä hallitsee Tal Hajus, Tharkin jeddak. Viiden yhdyskunnan päämaja on Tharkin kaupungissa, ja loput ovat siroteltuina muihin Marsin autioihin kaupunkeihin pitkin Tal Hajusin vallassa olevaa aluetta.

Suurelle keskusaukiolle saavuimme iltapäivällä. Palaavan retkikunnan vastaanotto ei suinkaan ollut ihastuneen ystävällinen. Ne, jotka sattuivat olemaan saapuvilla, sanoivat niiden miesten tai naisten nimet, joiden kanssa joutuivat suoranaisesti kosketuksiin, lausuen siten sikäläisen tavanmukaisen muodollisen tervehdyksen. Mutta kun levisi tieto, että matkueen mukana oli kaksi vankia, heräsi myöskin enemmän mielenkiintoa, kyselevien ryhmien tungeksiessa Dejah Thorisin ja minun ympärilläni.

Pian meille näytettiin uudet asuntomme, ja päivän loppuosa kului meidän sovittautuessamme uusiin oloihimme. Uusi majapaikkani oli aukiolle etelästäpäin tuovan kadun varrella; tämä katu oli kaupungin valtasuoni, jota myöten me olimme marssineet portilta keskukseen. Minulle oli varattu kokonainen rakennus, joka sijaitsi aukion toisessa laidassa. Sama suurenmoinen rakennustekniikka, joka oli ollut Koradissa niin silmäänpistävänä piirteenä, oli havaittavissa täälläkin, mutta, jos mahdollista, vieläkin komeampana ja loistavampana. Majapaikkani olisi sopinut Maan mahtavimman hallitsijan asunnoksi, mutta näihin alkeellisiin olentoihin ei rakennuksista vaikuttanut mikään muu kuin niiden koko ja niiden huoneiden tavaton tilavuus; kuta suurempi rakennus, sitä halutumpi se oli. Niinpä oli Tal Hajusin hallussa tavattoman avara talo, joka ilmeisesti oli ollut joku julkinen rakennus; se oli kaupungin suurin, mutta kokonaan sopimaton hallitsijan palatsiksi. Lähinnä suurin oli varattu Lorkvas Ptomelille, seuraava eräälle vähempiarvoiselle, ja niin edelleen kaikille viidelle jedille. Sotilaat asuivat samoissa rakennuksissa kuin ne päälliköt, joiden seurueisiin he kuuluivat, tai jos pitivät parempana asua yksin, etsivät suojaa jostakin tuhansista isännättömistä rakennuksista omassa kaupunginosassaan, jollainen oli määrätty kutakin yhdyskuntaa varten. Asuinrakennuksen valinta oli tehtävä tämän jaon puitteissa. Poikkeuksena olivat jedit, jotka kaikki olivat sijoittuneet aukion laidoilla oleviin rakennuksiin.

Kun olin saanut taloni järjestetyksi tai oikeammin valvonut, että se oli järjestetty täyteen kuntoon, oli auringon lasku kohta käsissä, ja kiiruhdin ulos etsimään Solaa ja tämän huollettavia, sillä olin päättänyt keskustella Dejah Thorisin kanssa ja koettaa selittää hänelle, kuinka välttämätöntä meidän oli tehdä ainakin välirauha siihen asti, kunnes keksisin jonkun keinon auttaakseni hänet karkuun. Etsin turhaan, kunnes suuresta punaisesta auringosta enää näkyi vain kapea reuna, joka oli katoamaisillaan näköpiirin taakse. Silloin huomasin Woolan ruman pään pilkistävän eräästä toisen kerroksen ikkunasta saman kadun varrella kuin oma majapaikkani, mutta vastaisella puolella katua ja vielä lähempänä aukiota.

Odottamatta sen kummempaa kehoitusta kiiruhdin portaita myöten toiseen kerrokseen ja astuin suureen, rakennuksen etusivulla olevaan huoneeseen. Siellä tervehti minua innostunut Woola, joka heittäytyi suurine ruhoineen päälleni melkein kaataen minut lattialle. Otusparka oli niin ihastunut nähdessään minut jälleen, että luulin sen nielaisevan minut; se hymyili niin, että kita avautui korvasta toiseen ja kaikki kolme hammasriviä paljastuivat.

Rauhoitin eläintä, lausuen sille muutamia komentosanoja ja hyväillen sitä, ja katselin hätäisesti ympärilleni yhä lisääntyvässä pimeydessä nähdäkseni Dejah Thorisin. Kun en nähnyt hänestä merkkiäkään, lausuin hänen nimensä. Huoneen kaukaisimmasta nurkasta kuului hiljainen vastaus, ja parilla nopealla askeleella olin hänen vieressään. Hän oli vetäytynyt kyyryyn silkkivaippojen ja turkisten sekaan muinaisaikaiselle, leikkauskoristeiselle puutuolille. Kun seisoin odotellen, nousi hän täyteen pituuteensa ja katsoen minua suoraan silmiin lausui:

"Mitä tahtoo tharkilainen Dotar Sojat Dejah Thorisilta, vangiltaan?"

"Dejah Thoris, en tiedä, miten olen sinua suututtanut. En missään nimessä ole tahtonut vähimmässäkään määrin loukata sinua, jota olin toivonut saavani puolustaa ja tukea. Älä ole minusta tietävinäsi, jos niin haluat, mutta sinun täytyy auttaa minua valmistamaan karkaamistasi, jos se suinkin on mahdollista; se ei ole pyyntöni, se on määräykseni. Kun taaskin olet turvassa isäsi luona, niin saat tehdä minulle mitä tahdot. Mutta tästä lähtien siihen päivään saakka olen minä herrasi ja sinun on toteltava ja autettava minua."

Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti, ja minusta tuntui, että hänen vihansa lauhtui.

"Ymmärrän sanasi, Dotar Sojat", hän vastasi, "mutta sinua itseäsi en ymmärrä. Olet kummallinen sekoitus miehestä ja lapsesta, raakalaisesta ja ylimyksestä. Toivoisin hartaasti, että voisin lukea sydämesi ajatukset."

"Katso jalkoihisi, Dejah Thoris! Sydämeni on siellä nyt, kuten se on ollut siitä Koradin yöstä asti ja on aina, sykkien vain sinulle, kunnes kuolema sen vaimentaa."

Hän astui pienen askeleen minua kohti, ojentaen kauniit kätensä eteenpäin, niin että ne tekivät omituisen haparoivan liikkeen.

"Mitä tarkoitat, John Carter?" hän kuiskasi. "Mitä sanot minulle?"

"Sanon sen, minkä olin itselleni luvannut olla sanomatta ainakin siihen asti, kunnes et enää ole tämän vihreän kansan vankina. Käyttäytymisesi johdosta minua kohtaan viimeisinä kahtenakymmenenä päivänä olin arvellut jättää sen iäksi sanomatta. Sanon sinulle, Dejah Thoris, että olen sinun, sieluineni, ruumiineni; tahdon palvella sinua, taistella puolestasi, kuolla puolestasi. Vain yhtä seikkaa pyydän vastalahjaksi, sitä, ettet millään tavoin, et merkilläkään, lausu moitettasi tai hyväksymistäsi sanoistani, kunnes olet turvassa oman kansasi keskuudessa, ja että kiitollisuus ei saa vähääkään vaikuttaa tunteisiisi minua kohtaan, mitkä hyvänsä ne lienevätkin. Mitä tahansa teenkin sinua palvellakseni, johtuu se yksinomaan itsekkäistä vaikutteista, sillä minusta on hauskempi palvella kuin olla palvelematta sinua."

"Kunnioitan toivomuksiasi, John Carter, sillä ymmärrän niiden vaikutteet, ja otan vastaan palveluksesi yhtä mielelläni kuin myöskin alistun määräysvaltaasi. Sanasi olkoon lakini. Olen kahdesti tehnyt ajatuksissani väärin sinua kohtaan ja pyydän sinua antamaan anteeksi."

Emme enää voineet keskustella henkilökohtaisista asioista, sillä huoneeseen astui Sola hyvin kiihtyneenä ja kokonaan toisenlaisena kuin hänen tavallinen, rauhallinen ja hillitty olemuksensa.

"Tuo hirveä Sarkoja on ollut Tal Hajusin puheilla", hän huudahti, "ja mikäli aukiolla kuulin, on teillä kummallakaan varsin vähän toiveita."

"Mitä he puhuvat?" kysyi Dejah Thoris.

"Että teidät heitetään villien calotien (koirien) raadeltaviksi suurelle areenalle, niin pian kun heimot ovat kokoontuneet vuotuisille juhlille."

"Sola", sanoin, "olet thark, mutta vihaat ja inhoat kansasi tapoja yhtä paljon kuin mekin. Etkö tahdo koettaa paeta kanssamme? Olen varma siitä, että Dejah Thoris voi tarjota sinulle kodin ja turvan kansansa keskuudessa, eikä kohtalosi voi olla siellä sen pahempi, kuin sen täytyy täällä aina olla."

"Niin", huudahti Dejah Thoris, "tule kanssamme, Sola! Sinulla on parempi olla Heliumin punaisen kansan keskuudessa kuin täällä, ja voin luvata sinulle sekä kodin keskuudessamme että lisäksi vielä rakkautta ja kiintymystä, jota luontosi kaipaa ja jonka kansasi tavat sinulta aina kieltävät. Tule kanssamme, Sola! Voisimmehan paeta ilman sinua, mutta kohtalosi olisi hirveä, jos he epäilisivät sinun auttaneen meitä. Tiedän kyllä, ettei sekään pelkosi saisi sinua estämään pakoamme, mutta me tahdomme sinut mukaamme, tahdomme sinut aurinkoiseen onnen maahan, sellaisen kansan sekaan, joka tietää, mitä rakkaus, yhteistunto ja kiitollisuus merkitsevät. Tulethan mukaamme, Sola! Sano, tulethan!"

"Suuri, Heliumiin vievä vesiväylä on vain kahdeksankymmenen kilometrin päässä etelässä", mumisi Sola puolittain itsekseen. "Nopea thoat juoksisi sen kolmessa tunnissa. Ja sieltä on Heliumiin kahdeksansataa kilometriä, enimmäkseen harvaan asuttuja seutuja. He tietäisivät kyllä ja ajaisivat meitä takaa. Voisimme piiloutua suurten puiden sekaan vähäksi aikaa, mutta karkaamismahdollisuudet ovat todellakin vähäiset. He ajaisivat meitä takaa aina Heliumin porteille saakka ja levittäisivät surmaa joka askeleella. Te ette tunne heitä."

"Emmekö voi päästä Heliumiin mitään muuta tietä?" kysyin. "Etkö voi piirtää minulle jonkunlaista karttaa seudusta, jonka kautta meidän on mentävä, Dejah Thoris?"

"Kyllä", hän vastasi ja ottaen hiuksistaan suuren timantin hän piirsi marmorilattiaan ensimmäisen Barsoomia esittävän kartan, minkä olin koskaan nähnyt. Siinä oli joka suuntaan käyviä pitkiä suoria viivoja, jotka milloin olivat yhdensuuntaisia, milloin suppenivat jotakin suurta ympyrää kohti. Nämä viivat, hän selitti, olivat vesiväyliä; ympyrät olivat kaupunkeja, joista yksi, kaukana luoteissuunnalla meistä, Helium. Lähempänä oli toisia kaupunkeja, mutta hän sanoi pelkäävänsä mennä moniin niistä, sillä kaikki ne eivät olleet ystävällisissä suhteissa Heliumin kanssa.

Tarkasteltuani karttaa huolellisesti kuutamossa, joka nyt valaisi huoneen, osoitin lopuksi kaukana meistä pohjoiseen olevaa vesitietä, joka myöskin näkyi vievän Heliumiin.

"Eikö tämä kulje isoisäsi alueen läpi?" kysyin.

"Kyllä", vastasi hän, "mutta se on yli kolmensadan kilometrin päässä meistä. Se on yksi niitä vesiväyliä, joiden poikki kuljimme Tharkiin tullessamme."

"He eivät suinkaan epäilisi meidän koettavan päästä niin kaukaiselle vesiväylälle", sanoin, "ja juuri senvuoksi pidän sitä parhaana pakotienä."

Sola oli samaa mieltä kanssani, ja päätimme lähteä Tharkista jo samana yönä, niin pian kun vain löytäisin thoatini ja saisin ne satuloiduksi. Solan piti ratsastaa toisella, Dejah Thorisin ja minun toisella. Kunkin meistä pitäisi ottaa ruokaa ja juomaa kahden päivän varalta, sillä ratsuja ei voitaisi kovin pahasti hoputtaa niin pitkällä matkalla.

Käskin Solan mennä Dejah Thorisin kanssa erästä vähän käytettyä katua pitkin kaupungin etelälaitaan, jossa minä kohtaisin heidät thoateineni niin pian kuin mahdollista. Sitten jätin heidät kokoamaan ruokaa sekä silkki- ja turkisvaippoja, niin paljon kuin tarvitsimme, ja hiivin itse hiljaa ensimmäisen kerroksen takaosaan, astuen sieltä pihalle, jossa eläimemme tapansa mukaan liikkuivat rauhattomasti sinne tänne, ennenkuin asettuivat yölevolle.

Rakennuksien varjossa, suojassa Marsin kuiden kirkkailta säteiltä, liikkui suuri lauma thoateja ja zitidareja, viimemainitut päästellen matalia kurkkuääniään ja edelliset tuon tuostakin kirahdellen kimakasti, mikä on raivon, näiden eläinten miltei yhtämittaisen olotilan, merkki. Nyt ne olivat levollisempia, kun ainoatakaan ihmistä ei ollut saapuvilla, mutta kun ne vainusivat minut, tulivat ne rauhattomammiksi ja niiden kamalat äänet yltyivät. Puuhani oli vaarallista, minun oli mentävä thoattarhaan yksin ja lisäksi yöllä. Ensinnäkin saattaisi niiden kiihtyvä melu varoittaa lähellä olevia sotilaita, että jotakin oli tekeillä, ja toiseksi voisi joku suuri ori-thoat pienimmästäkin syystä tai ilman minkäänlaista syytä saada päähänsä ryhtyä johtamaan hyökkäystä minua vastaan.

Minulla ei ollut vähääkään halua ärsyttää eläinten pahaa luontoa tällaisena yönä, jolloin niin paljon riippui äänettömyydestä ja nopeudesta. Pysyttelin senvuoksi rakennusten varjossa valmiina millä hetkellä hyvänsä hyppäämään turvaan läheiseen ovi- tai ikkuna-aukkoon. Sillä tavoin hiivin äänettömästi suurelle portille, joka pihan takaosasta aukeni kadulle, ja sitä lähestyessäni kutsuin hiljaa ratsujani. Miten kiitinkään kaitselmusta, joka oli antanut minun olla siksi kaukonäköinen, että olin voittanut näiden villien mykkien eläinten rakkauden ja luottamuksen, sillä pihan toiselta laidalta näin kahden suuren eläimen raivaavan itselleen tietä minua kohti korkeiden lihavuorien lomitse.

Ne tulivat aivan lähelleni hangaten turpaansa minua vasten ja nuuhkien ruokapalasia, joita minun oli tapana aina tuoda niille palkkioksi. Aukaisin portin ja käskin molempien suurten otusten mennä ulos, minkä jälkeen livahdin äänettömästi niiden perässä ja suljin portin.

En satuloinut ratsujani enkä noussut niiden selkään heti, vaan astelin hiljaa rakennusten varjossa vähän käytetylle kadulle, jota myöten pääsin Dejah Thorisin ja Solan kanssa sopimalleni kohtauspaikalle. Äänettömästi kuin ruumiittomat henget me liikuimme varkain autioita katuja, mutta vasta kun olimme päässeet kaupungin laidassa olevan kentän näkyviin, aloin hengittää vapaasti. Olin varma, että Solan ja Dejah Thorisin ei olisi lainkaan vaikeata päästä huomaamatta kohtauspaikalle, mutta itsestäni ja isoista thoateistani en ollut ensinkään varma, sillä tavatonta oli, että sotilaat poistuivat kaupungista pimeän tultua; sellaista saattoi tapahtua vain pitkälle ratsastusmatkalle lähdettäessä.

Pääsin määrätylle paikalle ilman kommelluksia, mutta kun Dejah Thoris ja Sola eivät vielä olleet siellä, vein ratsuni erään suuren rakennuksen eteissaliin. Arvelin, että mahdollisesti joku toinen samassa talossa majaileva nainen oli tullut puhelemaan Solan kanssa siten viivyttäen heidän lähtöään; en ollut pahasti huolissani, ennenkuin lähes tunti oli kulunut eikä heistä ollut näkynyt merkkiäkään. Ja kun vielä oli vierinyt hidas puolituntinen, aloin tulla hyvin levottomaksi. Sitten keskeyttivät yön hiljaisuuden läheneväin ihmisten äänet, jotka melusta päättäen eivät suinkaan saattaneet olla vapauteen varkain hiipiviä pakolaisia. Pian oli joukkue minun kohdallani, ja käytävän pimennosta näin heitä olevan parikymmentä ratsastavaa sotilasta. Ohimennessään lausuivat he muutamia sanoja, jotka saivat sydämeni nousemaan kurkkuun.

"Hän on luultavasti sopinut kohtaavansa heidät juuri kaupungin laidassa, ja senvuoksi —" Enempää en kuullut, he olivat jo etäällä; mutta siinä oli tarpeeksi. Suunnitelmamme oli tullut ilmi, ja karkaamismahdollisuudet olisivat tästä lähtien varsin vähäiset, kunnes kauhea loppu olisi käsissä. Nyt toivoin vain pääseväni kiinni joutumatta palaamaan Dejah Thorisin asunnolle saadakseni tietää hänen kohtalonsa. Mutta kuinka se kävisi päinsä mukanani nuo suuret thoat-hirviöt, nyt kun tieto karkaamisestani oli luultavasti hälyttänyt kaupungin jalkeille. Siinä oli vaikea tehtävä ratkaistakseni.

Äkkiä välähti päähäni ajatus. Tunsin näiden muinaisten marsilaisten kaupunkien rakennustavan ja tiesin, että kunkin rakennusneliön keskellä oli avoin piha. Hapuilin senvuoksi tietä pimeiden huoneiden läpi, kutsuen thoateja perässäni. Niiden oli työlästä tunkeutua muutamista oviaukoista, mutta kun kaikkien kaupungin näkyvimmillä paikoilla olevien rakennusten mittasuhteet olivat varsin suuret, saivat thoatini kiinni tarttumatta nykineeksi itsensä ovista. Pääsimme siten lopuksi sisäpihalle, jota peitti, kuten olin odottanutkin, tavanmukainen sammalkasvisto, joka saisi olla eläinten ruokana ja juomana, kunnes minun onnistuisi palauttaa ne omaan tarhaansa. Uskoin varmasti, että ne pysyisivät täällä yhtä rauhallisina ja tyytyväisinä kuin missä muualla hyvänsä, ja hyvin vähän todennäköistä oli myöskin, että ne keksittäisiin. Vihreät marsilaiset menivät näet varsin vastahakoisesti autioihin rakennuksiin, sillä niissä oli usein ainoita olioita, joiden luulen herättäneen heissä pelkoa — Barsoomin isoja valkeita apinoita.

Irroitin satulahihnat ja piilotin ne rakennuksen takakäytävään, jonka kautta juuri olimme tulleet pihalle. Jättäen eläimet valloilleen menin pihan poikki ja sen toisella puolella olevien rakennusten läpi kadulle. Odotin oviaukossa, kunnes olin varma, ettei ketään ollut lähettyvillä, kiiruhdin kadun poikki vastaiselle puolelle ja lähimmän oven kautta sen rakennusneliön pihalle. Kulkien tällä tavoin pihasta toiseen, jolloin ilmitulon vaara oli hyvin vähäinen, vain katujen poikki mennessäni, pääsin onnellisesti Dejah Thorisin asunnon takana olevalle pihalle.

Täällä luonnollisesti olivat ympäröivissä rakennuksissa asuvien sotilaiden ratsut, ja sotilaat itsensä olisin voinut odottaa kohtaavani, jos olisin mennyt sisälle. Mutta onneksi voin turvautua toiseen, vaarattomampaan keinoon päästäkseni Dejah Thorisin luokse ylempään kerrokseen. Arvioin senvuoksi ensin niin hyvin kuin osasin, missä rakennuksessa hän asui, sillä en ollut sitä ennen katsellut rakennuksia pihan puolelta. Sitten käytin hyväkseni suhteellisen suuria voimiani ja liikkumiskykyäni, hypäten ylöspäin, niin että sain kiinni toisen kerroksen ikkunasta, jonka luulin olevan Dejah Thorisin asunnon takaosassa. Vedin itseni huoneeseen ja hiivin varovasti rakennuksen etuosaa kohti. Vasta kun olin hänen huoneensa ovella, huomasin sieltä kuuluvista äänistä, että huoneessa oli väkeä.

En syöksynyt päistikkaa huoneeseen, vaan kuuntelin ulkopuolella saadakseni varmuuden, että huone oli Dejah Thorisin ja että sinne voi vaaratta uskaltautua. Ja hyväpä olikin, että olin niin varovainen, sillä kuulemani äänet olivat miesten matalia kurkkuääniä ja sanat, jotka vihdoin erotin, antoivat minulle tuiki tervetulleen varoituksen. Puhuja oli päällikkö, joka parhaillaan antoi määräyksiä neljälle sotilaalleen.

"Ja kun hän palaa huoneeseensa", sanoi puhuja, "kuten hän varmasti tekee huomattuaan, ettei nainen tule häntä tapaamaan kaupungin laitaan, hyökkäätte te neljä hänen kimppuunsa ja riisutte häneltä aseet. Siihen tarvitaan teidän kaikkien yhteiset voimat, jos Koradin tapahtumia koskevat selostukset ovat oikeita. Sidottuanne hänet lujasti kannatte hänet jeddakin asunnon alla olevaan holviin ja panette hänet varmoihin kahleisiin, niin että hänet löydetään, kun Tal Hajus haluaa. Älkää salliko hänen puhutella ketään älkääkä laskeko ketään tähän huoneistoon, ennenkuin hän tulee. Tytön palaamisesta ei ole vähääkään vaaraa, sillä tällä hetkellä hän on varmassa tallessa Tal Hajusin käsissä, ja surkutelkoot häntä kaikki esi-isänsä, sillä Tal Hajus ei tunne sääliä. Suuri Sarkoja on tehnyt kelpo työn tänä yönä. Menen nyt, ja jollette saa häntä vangituksi, kun hän palaa, niin määrään ruumiinne heitettäviksi Issin kylmään helmaan."