ENSIMMÄINEN LUKU

Arizonan kunnailla

Olen hyvin vanha mies; ikääni en tiedä. Kenties se on sata vuotta, kenties enemmän; en voi sitä sanoa, sillä en ole vanhentunut toisten ihmisten tavalla enkä muista milloinkaan olleeni lapsi. Niin pitkälti kuin muistan, olen aina ollut mies — suunnilleen kolmikymmenvuotias mies. Olen nykyisin samannäköinen kuin neljäkymmentä vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin, mutta kuitenkin tunnen, etten voi elää ikuisesti, että jonakin päivänä kuolen todellisen kuoleman, josta en enää ikinä herää. En tiedä, miksi kuolemaa pelkäisin, minä, joka olen kuollut kahdesti ja kuitenkin olen elossa; mutta se herättää minussa samanlaista kammoa kuin teissäkin, joka ette ole kuollut kertaakaan; ja juuri tämä kuoleman pelko, niin luulen, saa minut varmasti uskomaan, että olen kuolevainen.

Ja juuri tämän vakaumukseni tähden olen päättänyt kirjoittaa kertomuksen elämäni ja kuolemani mielenkiintoisista vaiheista. En osaa selittää niissä esiintyviä ilmiöitä; voin vain tässä pukea tavallisen onnenetsijän sanoihin selostuksen niistä oudon kummallisista tapahtumista, jotka sain kokea kymmenen vuoden aikana, kuolleen ruumiini levätessä häiritsemättä eräässä Arizonan luolassa.

En ole milloinkaan ennen hiiskunut mitään kertomuksestani, eikä kukaan kuolevainen saa nähdä tätä käsikirjoitusta ennenkuin olen iäksi poistunut. Tiedän kyllä, että tavallisen ihmisen järki ei usko mitä se ei käsitä, enkä niin ollen aio antautua yleisön, puhujien ja sanomalehtien pilkattavaksi enkä sallia, että minut maalataan mahdottomaksi valehtelijaksi, vaikka kerronkin vain pelkkiä tositapahtumia, jotka tiede tulevaisuudessa osoittaa paikkansapitäviksi. Kenties ne tiedot, jotka sain Marsista, ja tässä kertomuksessa esittämäni kokemukset ovat omiaan edistämään lähimmän kiertotähtemme salaperäisten olojen ymmärtämistä, jotka ovat salaperäisiä teistä, mutta eivät enää minusta.

Nimeni on John Carter, mutta paremmin minut tunnetaan nimellä kapteeni Jack Carter Virginiasta. Kansalaissodan päättyessä huomasin, että omaisuutenani oli muutamia satojatuhansia (etelävaltioiden) dollareita [etelävaltioiden sodanaikainen paperiraha menetti lopulta kokonaan arvonsa. — Suom.] ja kapteenin valtakirja sellaisen armeijan ratsujoukoissa, jota ei enää ollut olemassa, ja että olin sellaisen valtion palveluksessa, joka oli haihtunut Etelän toiveiden mukana. Isännättömänä, pennittömänä ja menettäneenä ainoan elinkeinoni, taistelemisen, päätin pyrkiä lounaista kohti ja koettaa korjata omaisuuteni menetyksen etsimällä kultaa.

Vietin lähes vuoden kulkien yhdessä erään toisen etelävaltioiden upseerin, richmondilaisen kapteeni James K. Powellin, kanssa. Meillä oli tavattoman hyvä onni, sillä lopputalvella 1865, monien kovien ponnistusten ja puutteiden jälkeen, löysimme parhaimman kultapitoisen kvartsisuonen, mitä hurjimmissakaan unelmissamme olimme kuvitelleet. Powell, jolla oli kaivosinsinöörin ammattisivistys, totesi että hieman enemmässä kuin kolmessa kuukaudessa olimme kaivaneet malmia yli miljoonan dollarin arvoisen määrän.

Kun varustuksemme olivat äärimmäisen puutteelliset, niin päätimme, että toisen meistä oli lähdettävä sivistyneeseen maailmaan ostamaan välttämättömiä koneita ja palatessaan tuotava mukanaan riittävästi kaivostöihin kykenevää työvoimaa.

Koska Powell tunsi seudun samoin kuin kaivostyössä tarvittavat koneet, niin arvelimme, että parasta oli hänen lähteä matkalle. Sovimme, että minun oli pidettävä hallussa palstaamme sen varsin vähäisen mahdollisuuden varalta, että joku kuljeksiva kullankaivaja yrittäisi sitä napata.

Maaliskuun 3 p:nä 1866 Powell ja minä sälytimme hänen eväänsä kahden burron selkään, ja sanottuaan jäähyväiset hän hyppäsi ratsaille ja lähti liikkeelle vuoren rinnettä pitkin laaksoa kohti, jonka poikki hänen matkansa alkuosa kulki.

Powellin lähtöaamu, samoin kuin melkein kaikki aamut Arizonassa, oli kirkas ja ihana; saatoin nähdä hänen pienine kuormajuhtineen kulkevan nytkyttelevän tietään vuoren kuvetta alas laaksoon, ja pitkin aamua näin heidät silloin tällöin vilahdukselta, kun he kohosivat jollekin harjanteelle tai kulkivat tasaisella ylänteellä. Viimeisen kerran näin Powellin kello kolmen seuduissa iltapäivällä, jolloin hän painui laakson toiselle puolelle vuorijonon varjoon.

Noin puoli tuntia myöhemmin katsahdin sattumalta laakson toiselle rinteelle ja hämmästyin suuresti huomatessani kolme pientä täplää samoilla kohdin, missä viimeksi olin nähnyt ystäväni ja hänen molemmat juhtansa. Minulla ei ole taipumuksia tarpeettomaan tuskitteluun, mutta kuta enemmän koetin itselleni selittää, että Powellilla ei ollut mitään hätää ja että täplät, jotka olin nähnyt hänen jäljillään, olivat antilooppeja tai villejä hevosia, sitä vähemmän kykenin saamaan mieltäni rauhalliseksi.

Koko sinä aikana, jonka olimme olleet tällä seudulla, emme olleet nähneet ainoatakaan vihamielistä intiaania ja olimme senvuoksi tulleet rajattoman huolettomiksi ja laskettelimme pilaa kuulemistamme kertomuksista, joiden mukaan näitä hirveitä rosvoja liikkui muka suurin laumoin kulkuteiden varsilla, levittäen surmaa valkoihoisten seurueiden keskuuteen ja rääkäten niitä, jotka joutuivat heidän armottomiin kynsiinsä.

Tiesin, että Powell oli hyvin aseistettu ja lisäksi ollut mukana intiaaneja vastaan käydyissä taisteluissa; mutta myöskin minä olin vuosikausia elänyt ja taistellut siouxintiaanien keskuudessa pohjoisessa ja tiesin, että hänen toiveensa olivat vähäiset saadessaan niskoilleen joukon taitavia vainuaja-apacheja. Viimein en jaksanut enää kestää jännitystä, vaan hyppäsin ratsuni selkään, otettuani mukaani molemmat colt-revolverini ja karbiinin sekä kaksi vyöllistä patruunia, ja lähdin painumaan laaksoon samaa tietä, jota Powell oli aamulla mennyt.

Niin pian kun pääsin suhteellisen tasaiselle maalle, hoputin ratsuni lyhyeen laukkaan, jota ratsastin missä vain polun laatu teki sen mahdolliseksi, kunnes hämärissä saavuin sille kohdalle, jossa Powellin jälkiin yhtyivät toiset, kolmen täyttä neliä juosseen, kengittämättömän hevosen jäljet.

Ratsastin ripeästi jälkiä pitkin, kunnes minun pimeän tullen oli pakko pysähtyä odottamaan kuun nousua ja minulle jäi aikaa harkita ratsastusretkeni järkevyyttä. Kentiespä olin ajatuksissani manannut esiin mahdottomia vaaroja, kuten hermostunut vanha akka, ja kun tapaisin Powellin, nauraisi hän katketakseen vaivoilleni. Mutta minä en ole herkkä loukkautumaan, ja velvollisuudentunnon noudattaminen, tulkoonpa sitten mitä tahansa, on koko elämäni ajan ollut minulle jonkinlaista epäjumalan palvomista; ja se seikka selittäneekin ne kunnianosoitukset, joita olen saanut kolmelta tasavallalta, sekä sen ystävyyden ja ne kunniamerkit, jotka ovat tulleet osakseni vanhan ja mahtavan keisarin sekä useiden pienempien valtiaiden taholta, joiden palveluksessa miekkani on lukuisia kertoja punertunut.

Kello yhdeksän vaiheilla oli kuutamo jo siksi kirkas, että voin jatkaa matkaani, eikä minun ollut ensinkään vaikeata seurata jälkiä myöten nopeata astuntavauhtia. Paikoitellen saatoin ratsastaa reipasta raviakin, kunnes keskiyön tienoissa saavuin lähteelle, jonka partaalle Powell oli suunnitellut leiriytyä. Saavuin sinne aavistamattani ja näin, että paikka oli aivan autio eikä siellä ollut merkkiäkään mistään äskeisestä leiriytymisestä.

Mieltäni kiihotti, kun jälkiä tarkastaessani huomasin, että takaa-ajajat — sillä nyt olin varma siitä, että ne olivat niitä — olivat seuranneet Powellia pysähdyttyään lähteellä vain hetkisen; ja aina olivat he ratsastaneet hänen kanssaan samaa vauhtia.

Nyt oli aivan selvää, että vainuajat olivat apacheja ja että he tahtoivat vangita Powellin elävänä saadakseen itselleen pirullisen huvin rääkätä häntä. Kannustin senvuoksi ratsuni vaarallisen hurjaan vauhtiin, toivoen kaikesta huolimatta saavuttavani punaiset lurjukset, ennenkuin he kävisivät Powellin kimppuun.

Kaikki mietteeni keskeytyivät äkkiä kuullessani kahden laukauksen hiljaiset äänet kaukaa edeltäni. Arvasin, että silloin, jos milloinkaan, Powell minua tarvitsi, ja kannustin hevoseni nelistämään, minkä se suinkin pääsi kaitaa ja vaikeakulkuista vuoristopolkua ylöspäin.

Olin ratsastanut mitään sen enempää kuulematta kenties lähemmä kaksi kilometriä, kun polku lähellä solan korkeinta kohtaa laajeni vähäiseksi aukeaksi tasangoksi. Olin juuri tullut ahtaan, hyvin jyrkkärinteisen rotkon läpi, kun äkkiarvaamatta jouduin tämän kentän reunaan ja silmiäni kohtasi näky, joka saattoi minut hämmennyksiin ja kauhun valtaan.

Pieni tasainen maakaistale oli valkeanaan intiaanien teltoista, ja arviolta puolisen tuhatta punaista sotilasta tungeskeli leirin keskikohdan ympärillä. Intiaanien huomio oli niin täydelleen; kiintynyt heidän muodostamansa piirin keskustaan, etteivät he huomanneet minua, ja minä olisin helposti voinut peräytyä rotkon pimentoihin ja paeta ilman pienintäkään vaaraa. Mutta kun tämä ajatus ei johtunut mieleeni ennenkuin seuraavana päivänä, ei minulla ole vähintäkään oikeutta vaatia itselleni sankaruuden kunniaa, mihin tämä kertomukseni kohta minut muuten kenties oikeuttaisi.

En luule, että olen samasta aineesta kuin sankarit, sillä vaikkakin olen täysin tietoisesti satoja kertoja joutunut katsomaan kuolemaa vasten kasvoja, niin en voi muistaa ainoatakaan kertaa, jolloin joku toinen menettelytapa kuin silloin noudattamani olisi johtunut mieleeni ennenkuin monien tuntien kuluttua. Henkisen olemukseni rakenne on ilmeisesti sellainen, että joku alitajunnassani oleva voima ajaa minut velvollisuuden tielle minun tarvitsematta vaivata järkeäni aikaakysyvällä pohdinnalla. Mutta olkoonpa sen laita miten tahansa, milloinkaan ei minua ole surettanut se, että minulla suorastaan ei ole ollut mahdollisuutta valita raukkamaista toimintatapaa.

Puheena olevalla hetkellä olin luonnollisesti varma siitä, että intiaanien huomio oli kiintynyt Powelliin. En tiedä, ajattelinko ensin ja toimin sitten vaiko päinvastoin, mutta joka tapauksessa minä, samalla kun näky avautui eteeni, tempasin revolverini ja ryhdyin nopeasti ampumaan intiaaniarmeijaa kiljuen minkä keuhkoni kestivät. Yksin ollen en olisi voinutkaan sen parempaa taktiikkaa noudattaa, sillä äkillinen yllätys saattoi punanahat hämmennyksiin, joten he, luullen saaneensa kimppuunsa vähintään rykmentin säännöllistä sotaväkeä, pakenivat joka suuntaan noutamaan jousiaan ja nuoliaan sekä pyssyjään.

Se näky, mikä heidän nopeasti hajaantuessaan paljastui silmiini, sai minut silmittömäksi kauhusta ja raivosta. Kirkkaassa arizonalaisessa kuutamossa virui Powellin ruumis, jossa oli punaisten sankarien nuolia kuten harjassa harjaksia. Hän oli jo kuollut, sitä en saattanut epäilläkään, mutta olin yhtä valmis pelastamaan hänen ruumiinsa joutumasta apachien raadeltavaksi, kuin olisin ollut pelastamaan hänet itsensä kuolemasta.

Ratsastin aivan hänen vierelleen ja hyppäsin satulasta, minkä jälkeen tartuin hänen patruunavyöhönsä ja vedin hänet poikittain ratsuni sä'älle. Yksi ainoa vilkaisu taakseni riitti selvittämään minulle, että palaaminen samaa tietä olisi paljoa vaarallisempaa kuin matkan jatkaminen kentän halki. Niinpä iskinkin kannukset hevos-raukkani kupeisiin ja syöksyin aukeaman toisessa laidassa näkyvää solan suuta kohti.

Intiaanit olivat tällä välin huomanneet, että minä olin yksin, ja minun jälkeeni lähetettiin sadatteluja, nuolia ja pyssynkuulia. Mutta kun kuutamossa on vaikea saada osumaan mitään muuta paitsi sadatuksia, ja kun lisäksi äkillinen, odottamaton saapumiseni oli saattanut intiaanit kiihdyksiin ja minä olin nopeanlaisesti liikkuva maali, säilyin minä vihollisteni lukuisilta kuolettavilta ammuksilta ja saavuin onnellisesti läheisten kukkulain varjoon ennenkuin intiaanit ehtivät järjestää säännöllisen takaa-ajon.

Ratsuni sai juosta ohjaamatta, sillä mielestäni oli todennäköistä, että minä tunsin huonommin solan suulle vievän polun kuin se. Se sattui poikkeamaan syrjäpolulle, joka vei harjanteen huipulle eikä solalle, jonka kautta olin toivonut pääseväni laaksoon ja turvaan. On kuitenkin luultavaa, että sitä seikkaa saan kiittää hengestäni ja niistä merkillisistä kokemuksista ja seikkailuista, jotka tulivat osakseni seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Sen, että olin joutunut väärälle tielle, huomasin vasta silloin, kun minua takaa-ajavien villien kiljuminen alkoi kuulua yhä heikompana kaukaa vasemmalta.

Arvasin, että he olivat menneet aukeaman reunassa olevan säröisen kallioulkoneman vasemmalle puolelle, kun taas ratsuni oli tuonut minut ja Powellin ruumiin sen oikealle puolelle.

Pysähdytin hevoseni pienelle tasaiselle kielekkeelle, josta näkyi vasemmalla allani oleva polku, ja näin takaa-ajavien raakalaisten häviävän läheisen kukkulan taakse.

Tiesin, että intiaanit pian huomaisivat olevansa väärällä tiellä ja että minua ryhdyttäisiin uudelleen etsimään oikealta suunnalta, niin pian kun he olisivat löytäneet jälkeni.

Olin ratsastanut vain vähän matkaa, kun jouduin kerrassaan hyvältä näyttävälle tielle, joka kulki pitkin korkean kallion kuvetta. Tie oli tasainen ja jokseenkin leveä sekä vei ylöspäin siihen suuntaan, johon minä pyrin. Kallioseinämä kohosi oikealla puolellani monien kymmenien metrien korkeuteen, ja vasemmalla puolellani oli yhtä syvä ja melkein kohtisuora jyrkänne alaspäin.

Etenin tätä tietä kenties satakunnan metriä. Sitten teki tie äkkimutkan oikealle, ja jouduin avaran luolan suulle. Aukko oli lähes puolentoista metrin korkuinen ja noin metrin levyinen, ja tie päättyi siihen.

Oli jo aamu, ja melkein aavistamatta oli tullut kirkas päivä. Kuten tavallista, ei nytkään ollut ollut hämyn aikaa, mikä on Arizonan luonteenomaisia, yllättäviä piirteitä.

Laskeuduin satulasta ja nostin Powellin maahan, mutta vaikka kuinka tarkkaan olisin häntä tutkinut, en voinut huomata hänestä heikoimpiakaan elon merkkejä. Kaadoin kenttäpullostani vettä hänen jäykkien huuliensa väliin, pesin hänen kasvonsa ja hieroin hänen käsiänsä, jatkaen virvottamisyrityksiäni yhtä mittaa lähes tunnin, vaikkakin tiesin, että hän oli kuollut.

Pidin Powellista hyvin paljon; hän oli läpikotaisin mies, joka suhteessa täysin moitteeton etelän puolen herrasmies, luotettava ja uskollinen ystävä; ja tunsin syvää tuskaa, kun lopultakin luovuin virvottamispuuhistani.

Jättäen Powellin ruumiin paikalleen kallion reunalle ryömin luolaan tarkastusmatkalle. Se oli avara onkalo, kenties läpimitaltaan noin kolmekymmentä metriä ja korkeudeltaan kymmenen metrin seuduissa. Sileästä, askelten kuluttamasta lattiasta ja monista muista merkeistä saattoi päättää, että luolassa oli kaukaisina aikoma asuttu. Peremmällä oli niin pimeätä, etten voinut erottaa, oliko siellä mahdollisesti aukkoja, jotka veivät toisiin onkaloihin.

Jatkaessani tarkastustani, aloin tuntea miellyttävää raukeutta, jonka arvelin olevan pitkän ja ripeän ratsastuksen aiheuttamaa väsymystä sekä taistelun ja takaa-ajon kiihtymyksen vastavaikutusta. Arvelin olevani jotakuinkin turvassa nykyisessä olinpaikassani, sillä tiesin, että yksikin mies kykenisi puolustamaan luolan suuta kokonaista armeijaa vastaan.

Pian tulin niin uniseksi, että tuskin jaksoin vastustaa voimakasta halua heittäytyä edes muutamiksi hetkiksi lepäämään luolan permannolle, mutta samalla tiesin, että se ei käynyt päinsä millään ehdolla, sillä se tuottaisi minulle varman kuoleman; saattoivathan punaiset ystäväni millä hetkellä hyvänsä olla kimpussani. Ponnistin voimiani ja lähdin luolan aukkoa kohti, mutta horjahdin kuin juopunut seinää vasten, vaipuen sitten pitkälleni lattialle.