KYMMENES LUKU

Sankarina ja päällikkönä

Seuraavana aamuna olin jalkeilla varhain. Sain olla jotakuinkin vapaana. Sola oli selittänyt minulle, että kun vain en koettanut poistua kaupungista, sain mennä ja tulla oman mieleni mukaan. Hän oli kuitenkin varoittanut minua uskaltautumasta kauaksi aseettomana, sillä tässä kaupungissa kuten Marsin muinaisen sivistyksen kaikissa keskuksissa asusti isoja valkeita apinoita, joihin jo saapumiseni jälkeisenä päivänä olin saanut tutustua.

Huomauttaessaan minulle, etten saanut poistua kaupungin alueelta, Sola oli selittänyt, että joka tapauksessa Woola sen estäisi, jos sitä koettaisinkin. Hyvin vakuuttavasti Sola varoitti minua ärsyttämästä koiran rajua luontoa olemalla välittämättä sen varoituksista, jos sattuisin joutumaan liian lähelle kiellettyjä paikkoja. Sen luonto oli sellainen, sanoi tyttö, että se toisi minut kaupunkiin takaisin kuolleena tai elävänä, jos sitä itsepäisesti vastustaisin — "mieluummin kuolleena", hän lisäsi.

Tänä aamuna olin valinnut uuden kadun tutkittavakseni, kun äkkiä huomasin olevani kaupungin ulkoreunalla. Edessäni oli matalia kumpuja, joiden välissä oli kaitoja, houkuttelevan näköisiä laaksoja. Minua halutti kovasti tutustua edessäni olevaan seutuun ja — polveuduinhan uudisraivaajain suvusta — nähdä, minkälainen maisema ympäröivien kukkuloiden takaa avautuisi katseelleni näköpiiriäni rajoittavilta huipuilta.

Myöskin pälkähti mieleeni, että nyt olisi erinomainen tilaisuus ottaa selvää Woolan mielenlaadusta. Olin varma, että eläin rakasti minua; olin nähnyt todistuksia sen kiintymyksestä enemmän kuin minkään muun marsilaisen olennon, ihmisen tai eläimen, ja uskoin ehdottomasti, että kiitollisuus siitä, että olin kahdesti pelastanut sen hengen, painaisi enemmän kuin velvollisuus, jonka julmat ja tunteettomat isännät olivat sille määränneet.

Kun lähestyin rajaviivaa, juoksi Woola huolestuneena eteeni ja heittäytyi jalkojani vasten. Sen eleet olivat paremminkin vetoavia kuin uhkaavia, eikä se paljastanut suuria torahampaitaan eikä päästänyt pelottavia kurkkuääniään. Kun minulla ei ollut kaltaisteni olentojen seuraa, olin aika suuresti kiintynyt Woolaan ja Solaan, sillä normaalisella maapallon ihmisellä täytyy olla joku kiintymyksen kohde, ja nyt päätin vedota tämän ison eläimen vastaavaan vaistoon varmana siitä, etten pettyisi.

En ollut koskaan hyväillyt enkä hyssytellyt koiraani, mutta nyt istahdin maahan, kiersin käteni eläimen vankkaan kaulaan, taputtelin ja silittelin sitä, puhellen vasta oppimallani marsilaisten kielellä, kuten olisin kotonani puhellut koiralleni tai mille hyvänsä ystävälleni alempien eläinten keskuudesta. Kiintymyksenosoituksiini se vastasi kerrassaan erinomaisesti; se aukaisi laajan kitansa ihan ammolleen, paljastaen kaikki yläleukansa torahampaat, ja kipristi kuonoansa, niin että sen suuret silmät melkein peittyivät lihapoimuihin. Jos olette joskus nähneet koiran nauravan, niin teillä kenties on jonkunlainen aavistus Woolan naaman väänteistä.

Se heittäytyi selälleen ja suorastaan kiemuroi jaloissani, hypähti sitten pystyyn ja minua vasten, kaataen minut maahan painollaan. Se ryömi ja mateli ympärilläni kuin leikkisä koiranpentu työntäen selkäänsä raaputeltavaksi. En voinut vastustaa näyn hullunkurisuutta, pidellen kylkiäni huojuin sinne tänne nauraen kuollakseni, ensimmäistä kertaa moneen päivään, ensimmäistä kertaa sen aamun jälkeen, jolloin Powell oli lähtenyt leiriltämme ja jolloin hänen kauan käyttämättä ollut hevosensa oli äkkiarvaamatta töykännyt hänet päistikkaa frijoliruukkuun.

Nauruni säikähdytti Woolaa; se lakkasi heti kujeilemasta, ryömien surkeannäköisenä luokseni ja työntäen ruman päänsä syvälle syliini. Ja silloin muistin, mitä nauru Marsissa merkitsi — kidutusta, kärsimyksiä, kuolemaa. Hillitsin itseni, sivelin otus-raukan päätä ja selkää, puhelin sille muutamia minuutteja, ja antaen äänelleni käskevän soinnun komensin sen sitten tulemaan perästäni, nousin ja lähdin astelemaan kukkuloita kohti.

Nyt ei meidän keskemme enää ollut kysymystä määräysvallasta: Woola oli siitä hetkestä alkaen altis orjani, minä sen ainoa, eittämätön herra. Kukkuloille pääsin muutamissa minuuteissa, mutta mitään erikoisen mielenkiintoista en sieltä nähnyt vaivojeni palkaksi. Lukemattomia loistavanvärisiä, outomuotoisia kukkia oli läikittäin siellä täällä laaksoissa, ja ensimmäisen kukkulan huipulta näin yhtämittaisen kukkulajonon kohoavan pohjoiseen toisen toistaan korkeampina, kunnes ne sulautuivat varsin mahtavalta näyttävään vuoristoon. Myöhemmin kyllä huomasin, että vain hyvin harvat huiput ovat läheskään puolentoista tuhannen metrin korkuisia. Vuoriston valtavalta näyttävä suuruus oli vain suhteellista.

Tämä aamukävelyni oli ollut minulle suurimerkityksinen, sillä sen kautta olin päässyt täydelliseen yhteisymmärrykseen Woolan kanssa, jonka Tars Tarkas ehdottomasti uskoi minua visusti vartioivan. Tiesin nyt, että vaikkakin olin teoreettisesti vanki, olin todellisuudessa vapaa, ja kiiruhdin joutumaan takaisin kaupunkiin, ennenkuin Woolan entiset isännät huomaisivat sen auliuden. Tämän seikkailun jälkeen päätin, etten milloinkaan enää poistuisi minulle määrätyltä liikkumisalueelta, ennenkuin olisin valmis yrittämään lopullisesti. Siitä olisi varmastikin seurauksena vapauteni rajoittaminen ja todennäköisesti myöskin Woolan kuolema, jos joutuisimme kiinni.

Saapuessani takaisin aukiolle sain kolmannen kerran nähdä vangiksi joutuneen tytön. Hän seisoi vartijoittensa kanssa vastaanottosalin sisäänkäytävän edessä, ja kun tulin lähemmäksi, loi hän minuun halveksivan katseen ja kääntyi sitten selin minuun päin. Hänen tekonsa oli niin aito naisellinen, niin maapallon naisten tapainen, että vaikkakin se loukkasi ylpeyttäni, se samalla herätti rinnassani lämpimän yhteenkuuluvaisuuden tunteen. Tuntui hyvältä tietää, että Marsissa jollakulla toisellakin paitsi minulla oli inhimilliset vaistot ja käsitys sivistyneistä oloista, vaikkakin niiden ilmeneminen oli minulle niin tuskallinen ja musertava.

Jos joku vihreä marsilaisnainen olisi halunnut osoittaa vastenmielisyyttään tai halveksimistaan, niin hän kaiken todennäköisyyden mukaan olisi tehnyt sen iskemällä miekalla tai nykäisemällä pyssyn liipasinta. Mutta kun heidän tunteensa ovat jotakuinkin turtuneet, olisi vaadittu varsin vakava loukkaus herättämään heissä niin rajua purkausta. Sola, se on minun lisättävä, oli poikkeus; en kertaakaan nähnyt hänen menettelevän julmasti enkä raa'asti, aina hän oli yhtä herttainen ja hyvällä tuulella. Hän oli todellakin, kuten hänen marsilaistoverinsa oli sanonut, suloinen ja harvinainen palautumismuoto aikaisemmista esi-isistä, jotka olivat rakastaneet ja joita oli rakastettu.

Kun vanki näytti olevan kaikkien huomion esineenä, pysähdyin tarkkaamaan tapahtumien kehitystä. Kauan ei minun tarvinnutkaan odottaa, sillä pian saapui Lorkvas Ptomel päällikköseurueineen astellen rakennusta kohti. Annettuaan vartijoille merkin, että näiden tuli seurata vangin kanssa, hän meni vastaanottosaliin. Arvellen olevani jonkunverran suosiossa ja varmana siitä, etteivät sotilaat tietäneet minun oppineen heidän kieltään, sillä olin pyytänyt Solaa pitämään sen salassa, kun en muka tahtonut joutua puheisiin miesten kanssa, ennenkuin kykenisin täysin käyttelemään kieltä, päätin uskaltautua vastaanottosaliin kuuntelemaan, mitä siellä puhuttaisiin.

Neuvosto kyykötteli puhujalavan portailla vangin ja molempien vartijain seistessä heidän alapuolellaan. Näin, että toinen naisista oli Sarkoja, ja ymmärsin, minkä vuoksi hän oli ollut saapuvilla edellisen päivän kuulustelussa, jonka tuloksia hän oli edellisenä iltana selostanut yömajamme asukkaille. Hän käyttäytyi vankia kohtaan hyvin tylysti ja häikäilemättömästi. Pidellessään kiinni onnetonta tyttöä, hän upotti kitukasvuiset kyntensä tämän ihoon tahi kiersi hänen käsivarttaan hyvin pahasti. Kun oli siirryttävä paikasta toiseen, hän joko raa'asti riuhtaisi vankia tahi tyrkkäsi hänet suin päin edelleen. Hän näytti purkavan tähän turvattomaan olento-raukkaan kaiken sen vihan, julmuuden, raakuuden ja ilkeyden, joka hänen yhdeksänsataa vuotta kestäneen elämänsä aikana oli häneen lukemattomien hurjien ja raakojen esipolvien perinnön pohjalle kasaantunut.

Toinen nainen ei ollut niin julma, sillä hän oli täysin tunteeton. Jos vanki olisi ollut yksin hänen hallussaan, ja onneksi hän oli öisin, ei hänen olisi tarvinnut kestää tylyä kohtelua eikä häneen liioin olisi kiinnitetty huomiota ensinkään.

Kun Lorkvas Ptomel kohotti katseensa aikoen puhutella vankia, sattuivat hänen silmänsä minuun, ja hän kääntyi Tars Tarkasiin päin sanoen jotakin ja tehden kärsimättömän liikkeen. Tars Tarkas vastasi hänelle jotakin, jota minä en kuullut, mutta joka sai Lorkvas Ptomelin hymyilemään. Senjälkeen he eivät enää olleet minua näkevinään.

"Mikä on nimesi?" kysyi Lorkvas Ptomel vangilta.

"Dejah Thoris, heliumilaisen Mors Kajakin tytär."

"Entä mikä oli retkenne tarkoitus?"

"Se oli puhtaasti tieteellinen tutkimusretkikunta, jonka isoisäni, Heliumin jeddak oli lähettänyt uudelleen kartoittamaan ilmavirtoja ja tekemään ilmakehän tiheysmittauksia", vastasi kaunis vanki matalalla, kaunissointuisella äänellä. "Emme olleet valmistautuneet taisteluun", hän jatkoi, "sillä tehtävämme oli rauhallinen, kuten lippumme ja alustemme tunnukset osoittivat. Työ, jota olimme suorittamassa, oli yhtä paljon teidän kuin meidänkin etujemme mukaista; tiedätte hyvin, että ilman meidän ponnistuksiamme ja tieteellistä työskentelyämme, ei Marsissa olisi ilmaa eikä vettä tarpeeksi ainoallekaan inhimilliselle oliolle. Miespolvia olemme säilyttäneet ilma- ja vesivarastomme jotakuinkin samanlaisina, ilman huomattavaa vähennystä, ja sen olemme tehneet huolimatta siitä, että te, vihreä kansa, olette typerästi meitä siinä häirinneet.

"— Miksi, oi, miksi ette koeta oppia elämään sovussa naapureittenne kanssa? Onko teidän välttämättä miespolvesta miespolveen, lopulliseen tuhoutumiseenne saakka, pysyttävä samalla tasolla, vain vähän teitä palvelevien mykkien eläinten yläpuolella! Kansana ilman kirjakieltä, ilman taiteita, ilman koteja, ilman rakkautta; kauhean yhteisyysaatteen iänikuisena uhrina. Teillä on muka kaikki yhteistä, jopa vaimot ja lapsetkin, ja seurauksena on ollut, ettei teillä ole mitään yhteistä. Te vihaatte toisianne, samoin kuin vihaatte kaikkia muitakin, paitsi itseänne. Palatkaa noudattamaan yhteisten esi-isiemme menettelytapoja, palatkaa valoisaan, hyväntahtoiseen naapuruuteen! Tie on teille avoinna. Punainen kansa ojentaa kätensä teitä tukemaan. Yhdessä saamme aikaan vielä enemmän kuolevan tähtemme elinvoimien elvyttämiseksi. Suurimman ja mahtavimman punaisen jeddakin tyttärentytär pyytää teitä. Tulkaa!"

Nuoren naisen lopetettua puheensa Lorkvas Ptomel ja muut sotilaat istuivat useita hetkiä silmäillen häntä ääneti ja syvän tarkkaavasti. Mitä heidän mielessään liikkui, sitä tuskin kukaan tietää, mutta varmasti luulen, että he olivat liikutettuja. Ja jos jollakulla heidän päämiehistään olisi ollut tarpeeksi voimaa kohotakseen totuttujen tapojen yläpuolelle, olisi se hetki muodostunut uuden ja mahtavan aikakauden alkukohdaksi Marsille.

Näin Tars Tarkasin nousevan puhumaan, ja hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jollaista en ole milloinkaan nähnyt vihreiden marsilaisten sotilaiden piirteissä. Se kertoi rajusta sisäisestä taistelusta, jota hän kävi itseään, perinnöllisyyttä, ikivanhoja tapoja vastaan, ja kun hän avasi suunsa puhuakseen, niin melkeinpä hyväntahtoisuuden ja ystävällisyyden välähdys kirkasti hetkiseksi hänen julmia, pelottavia kasvojaan.

Mutta mitkä sanat tämä hetki lieneekään tuonut hänen huulilleen, niitä ei lausuttu, sillä juuri silloin eräs nuori sotilas, joka ilmeisesti aavisti vanhempien miesten ajatusjuoksun, hypähti alas puhujalavan portailta, antoi hennolle vangille ankaran iskun vasten kasvoja kaataen hänet permannolle ja nosti sitten jalkansa kaatuneen vangin päälle. Kaikki neuvoston jäsenet käännähtivät ja purskahtivat hirveään, julmaan nauruun.

Hetkisen luulin, että Tars Tarkas iskisi miehen kuoliaaksi, eivätkä myöskään Lorkvas Ptomelin kasvot ennustaneet kovinkaan hyvää tälle raakalaiselle. Mutta heidän mielialansa muuttui, vanha olemus sai heissä vallan, ja he hymyilivät. Huomattavaa oli kuitenkin se, etteivät he nauraneet ääneen, sillä tämä raaka temppu oli vihreiden marsilaisten huumorikäsitteiden mukaan mitä herkullisimmin nauruhermoja kutkuttava.

Vaikka olenkin käyttänyt monta hetkeä kertoakseni osan siitä, mitä tapahtui sen jälkeen, kun isku annettiin, ei se suinkaan merkitse, että minä olisin ollut toimettomana läheskään niin pitkää aikaa. Luulenpa melkein edeltäkäsin tunteneeni, mitä oli tulossa, sillä muistan nyt olleeni jo kyyristynyt ikäänkuin hyökkäämään, kun näin iskua tähdättävän vangin viehkeisiin, ylöspäin kääntyneihin, vetoaviin kasvoihin, ja ennenkuin käsi laskeutui, olin jo keskellä salia.

Tuskin oli miehen kamala nauru ennättänyt kajahtaa, kun minä olin hänen kimpussaan. Vastustajani oli neljättä metriä pitkä ja aseistettu hampaisiin saakka, mutta olisin ollut valmis ryhtymään taisteluun kaikkia salissaolijoita vastaan, niin hirveän raivostunut olin. Hypähdin ja iskin häntä vasten kasvoja, kun hän kääntyi kuullessaan uhkaavan huutoni. Kun hän sitten veti esille lyhyen miekkansa, tempasin minä omani ja hyppäsin uudelleen hänen rintaansa vasten. Toisella jalallani ponnistin hänen pistoolinsa nuppiin ja vasemmalla kädelläni tartuin toiseen suureen torahampaaseen, samalla kun annoin piston toisensa jälkeen hänen valtavaan rintaansa.

Olin niin kiinni hänessä, ettei hän voinut menestyksellisesti käyttää miekkaansa eikä saanut vedetyksi esille pistooliaan, vaikka yrittikin, rikkoen siten jyrkästi marsilaisten tapoja, joiden mukaan kaksintaistelussa ei saa käyttää mitään muita aseita, kuin mitä hyökkääjäkin on käyttänyt. Hän ei itse asiassa voinut tehdä mitään muuta kuin hurjasti, mutta onnistumatta koettaa sysätä minua pois päältään. Huolimatta tavattomasta ruhostaan hän oli vain vähän, jos yhtään, voimakkaampi minua, ja hyvin pian hän vaipui verissään ja kuoliaana lattialle.

Dejah Thoris oli kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli taistelua tuijottavat silmät levällään. Kun olin taaskin päässyt lattialle seisomaan, nostin hänet käsivarsilleni ja kannoin hänet huoneen seinustalla olevalle penkille.

Ei nytkään yksikään marsilainen sekaantunut puuhiini, ja repäisten silkkisiekaleen vaipastani koetin tyrehdyttää hänen sieraimistaan vuotavaa verta. Pian siinä onnistuinkin, sillä hänen vammansa ei ollut juuri muuta kuin tavallinen nenänvuoto, ja kyetessään puhumaan hän pani kätensä käsivarrelleni ja katsoen silmiini sanoi:

"Miksi teit sen? Sinähän et suonut minulle edes ystävällistä tuntemisen merkkiä vankeuteni ensimmäisellä hetkellä! Ja nyt panet henkesi vaaraan ja tapat yhden tovereistasi minun tähteni. Sitä minä en ymmärrä. Mikä kummallinen ihminen oletkaan! Olet vihreiden keskuudessa, vaikka ulkomuotosi on sama kuin minun rotuni ja värisi hieman tummempi kuin valkoisen apinan. Oletko ihminen, oletko yli-ihminen?"

"Kertomukseni on omituinen", vastasin, "liian pitkä koettaakseni kertoa sitä sinulle nyt. Ja sen uskottavuutta epäilen itsekin niin paljon, etten uskalla toivoa toisten sitä uskovan. Tällä kertaa riittäköön se, että olen ystäväsi, ja jos vangitsijani sen sallivat, suojelijasi ja palvelijasi."

"Oletko sinäkin siis vanki? Mutta miksi sitten nuo aseet ja nuo tharkilaisen päällikön kunniamerkit? Mikä on nimesi? Mistä olet kotoisin?"

"Kyllä, Dejah Thoris, vanki olen minäkin; nimeni on John Carter, ja kotipaikkani on Virginia, yksi Amerikan Yhdysvalloista, Maassa. Mutta miksi saan kantaa aseita, sitä en tiedä enkä liioin ole ennen tietänyt, että koruni ovat päällikön merkkejä."

Tällöin puhelumme keskeytyi, kun luoksemme astui sotilas kantaen aseita, muita varustuksia ja kunniamerkkejä. Se antoi vastauksen tytön yhteen kysymykseen ja selvitti minulle siihen asti hämärän seikan. Näin, että kaatuneelta vastustajaltani oli riisuttu varustukset, ja näitä voitonmerkkejä minulle tuovan sotilaan uhkaavasta, mutta samalla kunnioittavasta käyttäytymisestä kuvastui aivan samanlainen tunne kuin sen miehen eleistä, joka oli tuonut minulle ensimmäiset varukseni. Ja vasta nyt arvasin, että isku, jonka olin antanut ensi kertaa tapellessani vastaanottosalissa, oli tuottanut kuoleman vastustajalleni.

Nyt selvisi minulle täydelleen marsilaisten käyttäytyminen minua kohtaan. Olin, niin sanoakseni, hankkinut kannukseni, ja sen alkeellisen oikeudenkunnioituksen nojalla, joka aina on kuvaavaa marsilaisten teoille ja joka osaltaan on antanut minulle aihetta nimittää Marsia ristiriitaisuuksien tähdeksi, minulle annettiin voittajalle kuuluva kunnioitus — sain surmaamani miehen varukset ja aseman. Olin todellakin marsilainen päällikkö, ja se, kuten sittemmin sain tietää, oli syynä siihen, että sain liikkua niin vapaasti ja että minua siedettiin vastaanottosalissa.

Kääntyessäni ottamaan kuolleen vastustajani tamineita huomasin Tars Tarkasin eräiden muiden mukana tulevan luokseni. Ensinmainittu katseli minua hyvin kummastuneesti. Lopuksi hän sanoi:

"Puhut Barsoomin kieltä varsin sujuvasti siihen nähden, että vain muutamia päiviä sitten esiinnyit meille kuuromykkänä. Missä olet sitä oppinut, John Carter?"

"Sinä itse olet siihen syynä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä annoit minulle erinomaisen taitavan opettajattaren. Solaa saan kiittää kielen oppimisesta."

"Hän on suoriutunut siitä hyvin", lausui Tars Tarkas. "Mutta muissa suhteissa sietää edistyksesi vielä paljon hiomista. Tiedätkö, mitä kuulumaton ajattelemattomuutesi olisi sinulle maksanut, jollet olisi saanut tapetuksi kumpaakin päällikköä, joiden merkkejä nyt kannat?"

"Oletan, että se heistä, jota en olisi saanut surmatuksi, olisi tappanut minut", vastasin hymyillen.

"Ei, olet väärässä. Vain äärimmäisessä hädässä marsilainen sotilas itsepuolustuksekseen tappaa vangin; me haluamme säästää vangin muihin tarkoituksiin." Hänen kasvojensa ilme kertoi sellaisista mahdollisuuksista, joita ei ollut hupaista ajatella.

"Mutta yksi seikka voi sinut nyt pelastaa", hän jatkoi. "Jos Tal Hajus, tunnustukseksi huomattavasta kunnostasi, rohkeudestasi ja taidoistasi, pitää sinua palveluskelpoisena, niin sinut kenties otetaan yhteiskuntamme jäseneksi, ja sinusta tulee täysiarvoinen tharkilainen. Siihen asti, kunnes olemme saapuneet Tal Hajusin päämajaan, tahtoo Lorkvas Ptomel sinua kohdeltavan niin kunnioittavasti kuin tekosi ansaitsevat. Sinua pidetään tharkilaisena päällikkönä, mutta älä unohda, että kaikki päälliköt, jotka ovat vähintäin sinun arvoisiasi, saavat vastata sinun saattamisestasi mahtavan ja mitä rohkeimman valtiaamme käsiin. Siinä asiani."

"Olen kuullut sanasi, Tars Tarkas", vastasin. "Kuten tiedät, en ole kotoisin Barsoomista, Teidän tapanne eivät ole minun tapojani, ja vastaisuudessakaan en voi toimia toisin kuin menneisyydessäni, omantuntoni määräysten mukaan ja oman kansani katsantokantojen ohjaamana. Jos annatte minun mennä, poistun rauhallisesti, mutta jollette, niin kaikki ne barsoomilaiset, joiden kanssa joudun tekemisiin, kunnioittakoot oikeuksiani, kun olen muukalaisena keskuudessanne, tahi kestäkööt sitten seuraukset, jotka saavat päällensä. Yhden seikan tahdon saada selväksi; mitkä lienevätkin lopulliset aikomuksenne tähän onnettomaan nuoreen naiseen nähden, niin kuka hyvänsä häntä vastaisuudessa loukkaa, se joutuu siitä vastaamaan minulle. Ymmärrän, että te halveksitte kaikkia jalomielisiä ja ystävällisiä tunteita, mutta minä en niitä halveksi, ja olen valmis parhaalle soturillenne todistamaan, etteivät nämä luonteenominaisuudet suinkaan ole ristiriidassa taistelukyvyn kanssa."

Oikeastaan ei minulla ole taipumusta pitkien puheiden pitoon, enkä milloinkaan ennen ollut alentunut kerskumaan, mutta olin arvannut, mikä sointu herättäisi vastaavan värähdyksen vihreiden marsilaisten rinnassa. Enkä ollutkaan väärässä, sillä puheeni oli ilmeisesti tehnyt heihin syvän vaikutuksen, ja he käyttäytyivät minua kohtaan senjälkeen vieläkin kunnioittavammin.

Tars Tarkasia itseään näytti vastaukseni miellyttävän, mutta hänen ainoa huomautuksensa sen johdosta oli enemmän tai vähemmän arvoituksellinen lause:

"Ja minä luulen tuntevani Tal Hajusin, Tharkin jeddakin."

Nyt kohdistin huomioni Dejah Thorisiin ja auttaen hänet seisomaan lähdin hänen kanssaan ovea kohti välittämättä mitään epäröivistä vartijatar-raivottarista sen enempää kuin päälliköiden kysyvistä katseistakaan. Enkö minä myöskin nyt ollut päällikkö! Siispä otin myöskin päällikön vastuunalaisuuden. He eivät meitä häirinneet ja niinpä me, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, ja John Carter, virginialainen herrasmies, astelimme uskollisen Woolan seuraamina hiljaisuuden vallitessa ulos Lorkvas Ptomelin, Barsoomin tharkien jedin, vastaanottosalista.