YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Taistelu areenalla

Hitaasti sain takaisin mielenmalttini ja vihdoin yritin taaskin ottaa avaimia kuolleen vartijani kaulasta. Mutta kun menin pimeässä sitä hapuilemaan, huomasin kauhukseni, että se oli poissa. Silloin selvisi minulle äkkiä kaikki. Noiden kiiluvien silmien omistajat olivat riistäneet minulta saaliini ja vieneet uhrini naapuriluolaan syötäväksi. Ne olivat vaanineet päiväkausia, viikkoja, kuukausia, koko sen hirvittävän ikuisuuden, jonka olin viettänyt täällä vankina, odottaen saavansa ruumiini juhla-ateriakseen.

Kahteen päivään ei minulle tuotu ruokaa, mutta sitten ilmestyi uusi vartija, ja vankeuteni jatkui entiseen tapaan. Mutta enää en antanut kamalan tilani saada järkeäni sekaannuksiin.

Kohta tämän tapauksen jälkeen tuotiin samaan koppiin toinen vanki ja kahlehdittiin lähelle minua. Soihdun himmeässä valossa näin, että hän oli punainen marsilainen; tuskin maltoin odottaa vartijain poistumista päästäkseni puheisiin hänen kanssaan. Kun vartijoiden askelten äänet häipyivät etäisyyteen, lausuin hiljaa marsilaisten tervehdyssanan "kaor."

"Ken puhuu pimeydestä?" vastasi hän.

"John Carter, Heliumin punaisen kansan ystävä."

"Olen Heliumista", hän sanoi, "mutta en muista nimeäsi."

Kerroin hänelle sitten tarinani sellaisena kuin olen sen tässä esittänyt, jättäen vain mainitsematta rakkauteni Dejah Thorisiin. Hän oli hyvin kiihtynyt Heliumin prinsessaa koskevien uutisten johdosta ja piti varsin luultavana, että hän ja Sola olivat päässeet turvapaikkaan sieltä, missä he olivat eronneet minusta. Hän sanoi tuntevansa kysymyksessä olevan paikan hyvin, sillä samaa solaa, josta warhoonisotilaat olivat tulleet, kun huomasivat meidät, käyttivät he aina marssiessaan etelään päin.

"Dejah Thoris ja Sola menivät kukkuloille tuskin kahdeksan kilometrin päässä suuresta vesitiestä ja ovat nyt luultavasti turvassa", hän vakuutti minulle.

Vankitoverini oli Kantos Kan, Heliumin laivaston padwar (luutnantti). Hän oli ollut mukana onnettomassa retkikunnassa, joka oli joutunut tharkien väijytykseen silloin, kun Dejah Thoris vangittiin, ja hän selosti minulle lyhyesti laivaston tappion jälkeisiä tapahtumia.

Pahasti vahingoittuneina ja vain osaksi miehitettyinä olivat laivat hitaasti pyrkineet takaisin Heliumiin. Mutta niiden kulkiessa Zodangan kaupungin lähitse, jonka kaupungin asukkaat ovat Barsoomin punaisen rodun keskuudessa Heliumin perinnäisiä vihamiehiä, oli heidän kimppuunsa hyökännyt suuri joukko taistelulaivoja. Heliumilaisten kaikki muut alukset paitsi se, jonka miehistöön Kantos Kan kuului, olivat joko tuhoutuneet tai joutuneet vihollisten käsiin. Hänen alustaan oli kolme zodangalaista laivaa ajanut takaa päiväkausia, mutta lopulta oli se päässyt pakenemaan kuutamottoman yön pimeydessä.

Kolmekymmentä päivää Dejah Thorisin vangiksijoutumisen jälkeen eli suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin me olimme tulleet Tharkiin, oli hänen aluksensa saapunut Heliumiin mukanaan kymmenkunta eloonjäänyttä alkuperäisestä miehistöstä, seitsemästäsadasta upseerista ja sotilaasta. Heti oli Dejah Thorisia etsimään lähetetty seitsemän suurta laivastoa, joissa kussakin oli sata valtavaa laivaa, ja näistä käsin oli kaksituhatta pienempää alusta yhtä mittaa risteillyt etsien kadonnutta prinsessaa, mutta turhaan.

Kostoretkelle lähetetyt laivat olivat hävittäneet kaksi vihreiden marsilaisten yhteiskuntaa jäljettömiin Barsoomin pinnalta, mutta Dejah Thorisista ei ollut löydetty jälkeäkään. Oli etsitty pohjoisten heimojen keskuudesta ja vasta aivan viime päivinä oli etsintää ulotettu etelään.

Kantos Kan oli määrätty yhteen yksimiehiseen lentokoneeseen, ja onnettomuudeksi olivat warhoonit huomanneet hänet, kun hän tarkasteli näiden kaupunkia. Uskaliaan rohkeutensa kautta tämä mies voitti kunnioitukseni ja ihailuni mitä suurimmassa määrin. Yksin hän oli laskeutunut maahan kaupungin äärellä ja tunkeutunut jalkaisin aukiota rajoittaviin rakennuksiin. Kaksi päivää ja kaksi yötä hän oli nuuskinut warhoonien asuntoja ja vankiloita etsiessään rakastettua prinsessaa, mutta joutunut erään warhoonijoukkueen käsiin aikoessaan juuri poistua saatuaan varmuuden siitä, että Dejah Thoris ei ollut täällä vankina.

Vankeutemme aikana Kantos Kan ja minä tutustuimme läheisesti toisiimme ja välillemme kehittyi lämmin henkilökohtainen ystävyys. Mutta monta päivää emme ehtineet olla yhdessä, ennenkuin meidät raahattiin vankiluolastamme suuria kisoja varten. Varhain eräänä aamuna meidät vietiin tavattoman suureen amfiteatteriin, joka ei ollut rakennettu maan pinnalle, vaan kaivettu maahan. Osittain se oli maanvieremistä täyttynyt, joten oli vaikea sanoa, kuinka laaja se oli alkujaan ollut. Mutta nytkin siihen mahtuivat kaikki kokoontuneet warhoonlaumat, yhteensä kaksikymmentätuhatta.

Areena oli hyvin laaja, mutta perin epätasainen ja huonossa kunnossa. Sen ympärille olivat warhoonit latoneet kiviä jostakin muinaisen kaupungin rappeutuneesta rakennuksesta estääkseen eläimiä ja vankeja pääsemästä katsomoon. Kumpaankin päähän oli laitettu kopit, joissa uhrit saivat odottaa, kunnes heidän vuoronsa tuli kohdata joku kauhea kuolema areenalla.

Kantos Kan ja minut pantiin samaan koppiin. Toisissa kopeissa oli villejä caloteja ja thoateja, raivoavia zitidareja, toisten vihreiden heimojen sotilaita ja naisia sekä monia outoja ja hurjia Barsoomin villieläimiä, joita en ollut ennen nähnyt. Niiden ulvonnasta, mylvinästä ja kiljunnasta aiheutuva melu oli korviasärkevä, ja ylväimmänkin miehen sydän olisi täyttynyt pelokkailla aavistuksilla hänen nähdessään minkä hyvänsä niistä.

Kantos Kan selitti minulle, että ennenkuin tämä päivä oli lopussa, olisi yksi vangeista ansainnut itselleen vapauden ja kaikki muut viruisivat vainajina areenalla. Taistelujen voittajat pantaisiin aina vastakkain, kunnes heistä vain kaksi olisi elossa. Viimeisen ottelun voittaja vapautettaisiin, olipa hän sitten ihminen tai eläin. Seuraavana aamuna kopit täytettäisiin uusilla uhreilla ja niin jatkettaisiin kaikkina kymmenenä kisapäivänä.

Kohta senjälkeen kun meidät oli tuotu koppiin, alkoi amfiteatteri täyttyä ja tunnin kuluttua ei ainoatakaan istumapaikkaa ollut tyhjänä. Dak Kova istui jediensä ja päällikköjensä kanssa yhden sivun keskustaan laitetulla laajalla korokkeella.

Dak Kovan annettua merkin temmattiin kahden kopin ovet auki ja kaksitoista vihreätä marsilaisnaista ajettiin keskelle areenaa. Kullekin heistä annettiin väkipuukko, ja sitten päästettiin areenaan toisesta päästä heidän kimppuunsa kaksitoista calotia eli villiä koiraa. Kun eläimet, muristen ja raivonvaahto suupielissä, syöksyivät melkein turvattomien naisten kimppuun, käänsin pääni toisaalle, ettei tarvitsisi katsella hirveätä näkyä. Katsojien kirkuna ja naurunremahdukset todistivat, että tämä huvi oli erinomainen, ja kun käänsin katseeni areenalle Kantos Kanin ilmoitettua, että kaikki oli ohi, näin kolme voittoisaa calotia murisemassa ja ulvomassa uhriensa ruumiilla. Naiset olivat puolustautuneet hyvin.

Sitten päästettiin raivostunut zitidar kentällä olevien koirien joukkoon ja näin jatkettiin koko pitkä, kuuma, hirveä päivä.

Minä jouduin taistelemaan ensin ihmisiä ja sitten petoja vastaan, mutta kun minulla oli aseenani pitkä miekka sekä olin vastustajiani vikkelämpi ja tavallisesti voimakkaampikin, oli se kaikki minusta vain lastenleikkiä. Kerran toisensa perästä sain suosionosoituksia verenhimoiselta rahvaalta, ja lopulta alkoi kuulua huutoja, että minut oli otettava pois areenalta ja tehtävä warhoonien kansan jäseneksi.

Lopuksi oli meitä jäljellä vain kolme, eräs suurikokoinen, johonkin pohjoiseen heimoon kuuluva vihreä sotilas, Kantos Kan ja minä.. Kahden ensinmainitun oli aluksi taisteltava keskenään ja sitten voittajan minua vastaan. Lopullisen voittajan palkintona olisi vapaus.

Kantos Kan oli saanut taistella useita kertoja ja selviytynyt kuten minäkin aina voittajana, vaikka joskus, etenkin otellessaan vihreitä sotilaita vastaan, vain hädin tuskin. En voinut juuri toivoakaan, että hän kykenisi kaatamaan jättiläismäisen vastustajansa, joka oli tähän asti surmannut kaikki häntä vastaan joutuneet. Vihreä otus oli noin kolmen ja puolen metrin mittainen, kun taas Kantos Kan oli vain tavallisen miehen kokoinen. Kun he astuivat toisiaan vastaan, näin ensi kerran uuden marsilaisten miekankäyttötempun. Kantos Kan teki sen pannen kaikki pelastustoiveensa yhden arvanheiton varaan. Tultuaan noin kuuden metrin päähän isosta vastustajastaan hän ojensi miekkaa pitelevän kätensä taaksepäin ja sinkosi sitten voimakkaalla tempauksella aseensa kärki edellä vihreää sotilasta kohti. Se lensi maaliinsa tarkasti kuin nuoli, lävistäen jättiläisen sydämen, ja tämä vaipui kuolleena areenalle.

Kantos Kan ja minä jouduimme nyt toisiamme vastaan, mutta kun lähenimme toisiamme, kuiskasin hänelle, että pitkittäisimme taisteluamme pimeän tuloon saakka. Sitten keksisimme kenties jonkun pelastumiskeinon. Katselijalaumat arvasivat ilmeisesti, ettei meillä ollut halua taistella, ja kiljuivat raivoissaan, kun ei meistä kumpikaan antanut vaarallisia iskuja. Kun näin äkkiä tulevan pimeyden olevan laskeutumaisillaan, käskin kuiskaten Kantos Kania pistämään miekkansa vasempaan kainalooni. Hän teki niin, ja minä hoipuin taaksepäin puristaen käsivarrellani hänen miekkaansa tiukasti kylkeäni vasten ja kaatuen, niin että hänen miekkansa näytti tunkeutuneen rintaani. Kantos Kan käsitti heti juoneni, astui ripeästi vierelleni, laski jalkansa rinnalleni, ja veti miekkansa ruumiistani ja antoi minulle lopullisen kuoliniskun kaulaan, katkaisten muka siten kaulavaltimoni, mutta itse asiassa upottaen säilänsä kylmän terän minua hipaisematta suoraan areenan hiekkaan. Tällä välin oli jo tullut siksi pimeä, ettei kukaan voinut erottaa kepposta. Kuiskaten käskin hänen mennä vaatimaan vapauttaan ja sitten odottaa minua kaupungin itäpuolella olevilla kukkuloilla, ja hän lähti luotani.

Kun amfiteatteri oli tyhjentynyt, hiivin hiljaa sen reunalle, ja kun tämä rakennus oli kaukana kaupungin keskustasta, suuren kuolleen kaupungin autiossa osassa, ei minun ollut ensinkään vaikeata päästä kaupungin ulkopuolella oleville kukkuloille.