ALKULAUSE

Tämän teoksen lukijalle:

Toimittaessani kapteeni Carterin eriskummaisen käsikirjoituksen kirjan muodossa käsiinne on mielestäni paikallaan lausua muutama sana tästä huomiota ansaitsevasta henkilöstä.

Ensimmäiset muistoni kapteeni Carterista juontuvat niiden muutamien kuukausien ajalta, jotka hän vietti isäni talossa Virginiassa juuri ennen kansalaissodan puhkeamista. Olin silloin vain viisivuotias lapsi, mutta muistan hyvin hänet, solakan, tumman, sileäksi ajellun, atleettimaisen miehen, jota nimitin setä Jackiksi.

Hän näytti aina hymyilevän; ja hän syventyi lasten leikkeihin samanlaisena herttaisena kelpo toverina kuin oli kuluttaessaan aikaansa ikätovereittensa, miesten ja naisten, huvituksissa; tahi hän istui sitten tuntikauden yhteen menoon huvittamassa vanhaa isoäitiäni kertomalla tälle kummallisia, hurjia seikkailujaan kaikista maailman ääristä. Kaikki me häntä rakastimme, ja orjamme suorastaan palvoivat hänen polkemaansa maata.

Hänen ulkomuotonsa oli komean miehevä; pituus runsaasti kaksi tuumaa yli kuuden jalan, hartiat leveät, lanteet hoikat, ryhti harjaantuneen ja karaistuneen taistelijan. Kasvot olivat säännölliset ja selväpiirteiset, tukka musta ja lyhyeksi leikattu, kun taas silmät olivat teräksenharmaat, ja niistä kuvastui luja, vilpitön luonne, joka uhkui tulista toimekkuutta. Hänen käytöstapansa oli mallikelpoinen, ja hän oli niin kohtelias kuin etelävaltioiden parhaimmille herrasmiehille on luonteenomaista.

Hänen ratsastustaitonsa, erittäinkin koirilla metsästettäessä, herätti ihmettelyä ja ihailua Virginiassakin, loistavien ratsastajien kotimaassa. Usein kuulin isän varoittelevan häntä harkitsemattomasta huimapäisyydestä, mutta nauraen hän aina sanoi, että sen kuperkeikan, joka hänet surmaisi, hän tekisi toistaiseksi vielä syntymättömän hevosen selästä.

Sodan puhjetessa hän poistui luotamme, enkä sitten nähnyt häntä viiteen-, kuuteentoista vuoteen. Aivan aavistamatta hän sen jälkeen palasi, ja minua ihmetytti suuresti huomatessani, ettei hän näyttänyt vähääkään vanhentuneen eikä hänen ulkomuotonsa ollut muutenkaan yhtään muuttunut. Toisten seurassa hän oli sama sukkela, iloinen veitikka, jonka tunsimme vanhastaan, mutta kun hän luuli olevansa yksin, näin hänen istuvan tuntikausia tuijottaen avaruuteen, samalla kun kasvoista kuvastui ääretön kaipaus ja toivoton tuska; ja myöskin öisin hän saattoi niin istua katselemassa taivaalle; mutta mitä hän katsoi, sitä en tiennyt ennenkuin vuosien kuluttua, luettuani hänen muistiinpanonsa.

Hän kertoi meille olleensa sodan jälkeen Arizonan puolessa etsimässä ja kaivamassa kultaa; ja häntä oli ilmeisesti onnistanut hyvin, sillä hänen käytettävissään oli rahaa rajattomasti. Mutta näiden välivuosien aikaisen elämänsä yksityiskohdista hän oli hyvin vaitelias; hän suorastaan ei tahtonut ryhtyä niistä ensinkään puhumaan.

Hän viipyi luonamme vuoden päivät, minkä jälkeen hän siirtyi New Yorkiin, ostaen pienen tilan Hudson-virran varrelta. Kävin siellä häntä katsomassa kerran vuodessa pistäytyessäni New Yorkin kauppamaailmassa — isälläni ja minulla oli näet siihen aikaan sarja sekatavarakauppoja ympäri Virginian. Kapteeni Carterilla oli pieni, mutta kaunis huvila joen äkkijyrkällä rantatörmällä, ja viimeisiä kertoja siellä käydessäni, talvella v. 1885, huomasin hänen kirjoittelevan ahkerasti, kuten nyt otaksun, muistelmiaan.

Samalla käynnilläni hän sanoi minulle, että jos hänelle jotakin tapahtuisi, tulisi minun ottaa hoitooni hänen omaisuutensa, ja antoi minulle avaimen erääseen työhuoneensa kassakaapin lokeroon; siitä löytäisin hänen jälkisäädöksensä ja eräitä henkilökohtaisia ohjeita, joiden ehdottoman tarkasta noudattamisesta hän vaati minulta lupauksen. Sen jälkeen kun olin mennyt makuulle, näin aina ikkunastani hänen seisovan kuutamossa jyrkänteen reunalla, josta näki yli Hudson-virran, kädet ojennettuina taivasta kohti ikäänkuin rukoukseen. Rukoilevan minä silloin hänen luulinkin, vaikka en ollut milloinkaan pitänyt häntä uskonnollisena ihmisenä tämän sanan varsinaisessa mielessä. Useita kuukausia sen jälkeen, kun olin palannut kotiin viimeiseltä vierailultani, muistaakseni maalisk. 1 p:nä 1886 — sain häneltä sähkösanoman, jossa minua pyydettiin saapumaan heti hänen luokseen. Minä olin aina ollut hänen suosikkinsa Carterien nuoremmasta polvesta, ja niinpä kiiruhdin noudattamaan hänen pyyntöään.

Kun maaliskuun 4 p:nä 1886 saavuin pienelle asemalle, joka on puolisentoista kilometrin päässä hänen maatilaltaan, ja käskin liveripukuisen palvelijan viedä minut hevosellaan kapteeni Carterin asunnolle, vastasi hän, että jos minä olin kapteenin ystäviä, niin hänellä oli minulle hyvin huonoja uutisia kerrottavana; kapteenin oli naapuritilan yövartija löytänyt kuolleena kohta päivän valjettua juuri samana aamuna.

Jostakin syystä tämä tieto ei hämmästyttänyt minua; kuitenkin kiiruhdin vainajan asunnolle mahdollisimman nopeasti huolehtimaan hänen ruumiistaan ja asioistaan. Saavuttuani perille tapasin vartijan, joka oli hänet löytänyt, sikäläisen poliisipäällikön ja joitakuita kaupunkilaisia kokoontuneina vainajan pieneen työhuoneeseen. Vartija selosti yksityiskohtaisesti sen vähän, mitä hänellä oli kertomista. Silloin kun hän huomasi ruumiin, oli se vielä ollut lämmin. Se oli, hän sanoi, maannut pitkänään lumessa, kädet ojennettuina pään yli jyrkänteen reunaa kohti, ja kun hän näytti minulle paikan, niin mieleeni välähti, että se oli juuri sama kohta, jossa olin aikaisemmin nähnyt hänen seisovan öisin käsivarret kohotettuina taivasta kohti rukoukseen.

Minkäänlaisia väkivallan merkkejä ei ruumiissa ollut, ja ruumiintarkastuksesta annetun lääkärinlausunnon nojalla tuli tutkintotuomari pian siihen päätökseen, että kuolema oli johtunut sydänhalvauksesta. Jäätyäni yksin työhuoneeseen aukaisin kassakaapin ja vedin esille sen laatikon sisällön, josta hänen sanojensa mukaan löytäisin ohjeeni. Ne olivat osaksi todella omituisia, mutta olen noudattanut niitä pienimpiä yksityiskohtia myöten niin uskollisesti kuin olen voinut.

Hän määräsi, että minun oli vietävä hänen ruumiinsa Virginiaan palsamoimatta sitä ja pantava se avoimeen arkkuun hautakammioon, jonka hän oli aikaisemmin rakennuttanut ja jossa, kuten myöhemmin huomasin, oli hyvä tuuletuslaitos. Ohjeissa teroitettiin nimenomaan, että minun oli henkilökohtaisesti valvottava kaiken tämän suoritusta ja että sen tuli käydä juuri niin kuin hän oli määrännyt, tarpeen vaatiessa vaikkapa salaisestikin.

Omaisuutta koskevien säädösten mukaan oli minun saatava kaikki siitä kertyvät tulot kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jonka jälkeen pääomakin joutuisi minulle. Hänen muut määräyksensä koskivat tätä käsikirjoitusta, joka minun oli säilytettävä sellaisena kuin se oli saadessani, sinetöitynä ja lukematta, yksitoista vuotta; en myöskään saanut julkaista sen sisältöä ennenkuin kahdenkymmenenyhden vuoden kuluttua hänen kuolemastaan.

Omituinen piirre siinä hautakammiossa, jossa hänen ruumiinsa vieläkin lepää, on se, että sen vankkatekoisessa ovessa on yksi ainoa, tavattoman suuri, kultalevyinen jousilukko, joka voidaan avata vain sisäpuolelta.

Kunnioittaen Edgar Rice Burroughs