KAHDEKSAS LUKU

Ilmasta saatu ihana vanki

Kolmantena päivänä hautomisjuhlallisuuden jälkeen lähdimme kotimatkalle, mutta tuskin oli kulkueemme etupää laskeutunut kaupungin edessä olevalle aukeamalle, kun annettiin määräys, että oli heti nopeasti peräydyttävä takaisin. Tuntui siltä, kuin olisi vihreitä marsilaisia vuosikausia harjoitettu tekemään juuri tätä temppua, sillä nopeasti kuin usva he katosivat läheisten rakennusten avariin käytäviin, niin että vajaan kolmen minuutin kuluttua koko vaunujonosta, mastodonteista ja ratsastavista sotilaista ei ollut jälkeäkään näkyvissä.

Sola ja minä olimme piiloutuneet aivan kaupungin laidassa olevaan rakennukseen, muuten juuri samaan, jossa apinaseikkailuni oli sattunut, ja kun minua halutti nähdä, mikä oli aiheuttanut äkillisen peräytymisemme, nousin ylempään kerrokseen ja katselin ikkunasta laaksoa ja sen toisella puolella olevia kukkuloita. Ja kohta huomasin syyn nopealle kiirehtimiselle turvaan. Valtavan suuri, pitkä, matala, harmaaksi maalattu ilmalaiva kohosi hitaasti näkyviin lähimmän kukkulan takaa. Sen jäljestä tuli toinen, sitten vielä yksi, ja niin edelleen, kunnes niitä kaikkiaan kaksikymmentä, lähellä maanpintaa leijaillen, purjehti verkkaisesti ja juhlallisesti meitä kohti.

Jokaisella niistä oli kummallisen näköinen, taklaukseen kiinnitetty lippu, joka liehui keulasta perään saakka, ja jokaisen keulaan oli maalattu jonkunlainen omituinen merkki, joka loisti auringon paisteessa, näkyen selvästi niinkin pitkän matkan päästä kuin me olimme laivoista. Näin olentoja tungeksivan ilmalaivojen etukansilla ja taklauksessa. En voi sanoa, olivatko he huomanneet meidät vai katselivatko he vain autiota kaupunkia, mutta joka tapauksessa he saivat tylyn vastaanoton, sillä äkkiä ja ilman pienintäkään varoitusmerkkiä vihreät marsilaissotilaat ampuivat rakennuksien laakson puolella olevista ikkunoista hirveän yhteislaukauksen suuria laivoja kohti näiden rauhallisesti lähestyessä laakson yläpuolella.

Näyttämö muuttui äkkiä kuin taika-iskusta; etumainen laiva käänsi pitkän sivunsa meihin päin ja vastasi tuleemme, pannen tykkinsä soimaan, lentäen samalla lyhyen matkan yhdensuuntaisesti meidän rintamamme kanssa ja kääntyen sitten takaisin. Sen aikomuksena oli ilmeisesti tehdä suuri ympyrä ja palata sitten jälleen ampuma-asentoon tulilinjamme eteen. Toiset laivat seurasivat etumaista, kukin vuorostaan avaten tulen meitä kohti, käännyttyään sopivaan asentoon. Meidän oma tulemme jatkui vaimenematta yhtä mittaa, ja epäilenpä, menikö laukauksistamme harhaan viittäkolmatta prosenttia. En milloinkaan ennen ollut saanut nähdä niin tuhoisan tehokasta tähtäämistä, ja näytti siltä, että jokaisen kuulan räjähtäessä aina joku pikku olento jossakin ilmalaivassa kaatui, samalla kun laivojen liput ja taklaukset leimahtelivat liekkeihin sotilaittemme vastustamattomien kuulien tunkeutuessa niiden lävitse.

Laivojen tuli oli jotakuinkin tehoton, mikä johtui, kuten sittemmin sain tietää, äkillisen ensi laukauksemme aiheuttamasta hämmingistä, sillä laivojen miehistöt eivät olleet olleet ensinkään varuillaan ja tykkien suojuksettomat tähtäyslaitteet olivat olleet alttiina sotilaittemme tarkoille laukauksille.

Jokaisella vihreällä sotilaalla näyttää olevan määrätty tähtäyspiste, johon hän ampuu, vaikkakin he kaikki ovat jokseenkin samanlaisessa asemassa rintamassa. Esimerkiksi osa heistä, aina parhaat ampujat, suuntaavat tulensa yksinomaan hyökkäävän ilmalaivan suurien tykkien langattomiin tarkkaus- ja tähtäyslaitteisiin; toinen osa käsittelee samalla tavoin pienempiä tykkejä; toiset nappivat tykkimiehiä, toiset taas upseereja, kun taas toiset keskittävät huomionsa muuhun miehistöön, ohjauslaitteisiin ja potkureihin.

Kaksikymmentä minuuttia ensimmäisen laukauksen jälkeen suuri laivasto lähti pakosalle samaan suuntaan, josta se oli tullut. Monet laivoista huojuivat huomattavasti, ja niiden harventunut miehistö näytti hädin tuskin kykenevän niitä ohjaamaan. Niiden tuli oli täydelleen vaimennut, ja ne keskittivät kaiken tarmonsa päästäkseen pakoon. Meidän sotilaamme taas syöksyivät rakennusten katoille ja ahdistivat pakenevaa laivastoa, syytäen sen jälkeen yhtä mittaa kuolettavia ammuksiaan.

Yksi toisensa jälkeen pääsivät ilmalaivat kuitenkin painumaan läheisten kukkuloiden taakse, kunnes näkyvissä oli enää vain yksi laiva, joka tuskin kykeni liikkumaan. Se oli joutunut ankarimman tulemme alaiseksi ja näytti menettäneen koko miehistönsä, sillä ei ainoatakaan olentoa näkynyt liikkuvan sen kansilla. Hitaasti se kääntyi suunnastaan ja pyörsi takaisin meitä kohti vaappuen surkeasti sinne tänne. Sotilaamme lakkasivat heti ampumasta, sillä alus oli ilmeisesti avuton ja puhumattakaan siitä, että se olisi voinut millään tavoin meitä vahingoittaa, se ei kyennyt edes yrittämäänkään pakoon.

Kun se lähestyi kaupunkia, syöksyivät sotilaat kentälle ottamaan sitä vastaan, mutta se oli vielä liian korkealla, että he olisivat hyppäämällä päässeet sen kansille. Tähystyspaikaltani ikkunasta saatoin nähdä sen miehistön hajallaan viruvat ruumiit, vaikka en voinutkaan erottaa, minkälaisia olentoja ne olivat. Ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt laivalta, kun se vienon tuulen ajamana hitaasti painui kaakkoiseen päin.

Se leijaili noin viidentoista metrin korkeudessa, ja sitä seurasivat kaikki muut sotilaat, paitsi muutamia satoja, jotka oli komennettu takaisin katoille, siltä varalta että laivasto tahi sen apuvoimat mahdollisesti palaisivat. Pian saattoi nähdä, että ajautuva laiva sattuisi rakennuksiin noin puolentoista kilometrin päässä meistä etelään, ja tarkastaessani sen etenemistä näin joukon sotilaita ratsastavan sinne täyttä laukkaa, laskeutuvan satulasta ja menevän rakennukseen, jota vastaan laiva näytti painuvan.

Kun laiva läheni rakennusta ollen juuri törmäämäisillään sitä vasten, hyppäsivät marsilaiset sotilaat ikkunoista siihen yhtenä laumana, vaimentaen sitten yhteentörmäystä pitkine keihäineen. Pian olivat he heittäneet laahauskoukut maahan, ja heidän alhaalla olevat toverinsa vetivät suuren laivan alas.

Kiinnitettyään laivan he kaikki tunkeutuivat siihen ja nuuskivat sen tarkoin perästä keulaan saakka. Näin heidän tarkastavan kaatuneita, nähtävästi tutkien, olisiko joku vielä hengissä, ja kohta näkyi heitä joukko nousevan kannelle kiskoen pientä olentoa keskellään. Viimemainittu oli melkoista lyhempi kuin puolet vihreiden marsilaissoturien pituudesta, ja parvekkeeltani saatoin nähdä, että hän käveli pystyssä kahdella jalalla, ja arvelin hänen olevan jonkun uuden, minulle tähän asti oudon, kummallisen marsilaisen hirviön.

He raahasivat vankinsa maahan, ja sitten alkoi aluksen järjestelmällinen ryöstäminen. Tähän puuhaan kului useita tunteja. Sillä välin vietiin laivalle joukko vaunuja kuljettamaan pois saalista, jossa oli aseita, ampumatarpeita, silkkiä, turkiksia, jalokiviä, kummallisesti kaiverrettuja kivimaljoja sekä runsaasti kiinteitä ravintoaineita ja nesteitä, muun muassa useita tynnyrejä vettä, jota silloin näin ensi kerran Marsille saapumiseni jälkeen. Sitten kun viimeinenkin kuorma oli viety pois, kiinnittivät sotilaat alukseen nuoria ja vetivät sen kauaksi laaksoon lounaaseen päin. Joitakuita heistä kiipesi sen jälkeen laivaan ja, mikäli kaukaiselta paikaltani saattoi erottaa, tyhjensivät kiiruusti muutamien pullojen sisällön miehistön ruumiille sekä laivan kansille ja taklaukseen.

Tämän tehtyään he nopeasti kiipesivät laidan ylitse ja liukuivat ankkuriköysiä myöten maahan. Kannelle viimeiseksi jäänyt kääntyi ympäri ja viskasi jotakin laivaan, pysähtyen sitten hetkeksi odottamaan tuloksia. Kun siltä kohdalta, mihin hän oli esineen heittänyt, kohosi heikko tulenliekki, heilautti hän itsensä laidan yli ja oli pian alhaalla. Heti kun hän oli päässyt maahan, irroitettiin kiinnitysköydet yhtä aikaa, ja suuri sotalaiva, joka ryöstön jälkeen oli keventynyt, kohosi majesteettisesti ilmaan, kansien ja taklauksen hulmutessa yhtenä tulimerenä.

Hitaasti se ajautui kaakkoiseen päin kohoten yhä korkeammalle, sitä mukaa kuin tuli kulutti sen puuosia ja vähensi sen painoa. Nousin talon katolle ja katselin sitä tuntikausia, kunnes se lopuksi häipyi etäisyyden hämärään. Näky oli äärimmäisen kaamea, kun ajatteli, että siinä ajautui valtava hautauskokko ohjaamatta ja miehistöttä pitkin Marsin taivaankannen autiota lakeutta; tämä kuoleman ja hävityksen jäte oli kuvaava piirre näiden outojen, hurjien otuksien elämästä, joiden julmiin käsiin kohtalo oli sen saattanut.

Hyvin painostuneena, vaikkakaan en itse käsittänyt sen syytä, laskeuduin hitaasti kadulle. Näkemäni tapaus tuntui merkitsevän tappiota ja tuhoa minun kaltaisteni olentojen sotavoimille mieluumminkin kuin sitä, että vihreät marsilaiset olisivat tuhonneet joukon heidän laisiaan, vaikkakin heille vihamielisiä olentoja. En voinut ymmärtää tätä ilmeistä harhakuvitelmaa, mutta en myöskään siitä vapautua. Jossakin, sieluni sisimmissä kätköissä tunsin kummallista kaipausta päästä näiden tuntemattomien vihollisten luokse, ja minussa heräsi voimakas toivo, että laivasto palaisi ja vaatisi tilille vihreät sotilaat, jotka niin armotta ja tarpeettomasti olivat hyökänneet sen kimppuun.

Aivan kintereilläni, kuten nykyisin aina, asteli Woola, koirani, ja kun ilmestyin kadulle, syöksyi Sola luokseni, ikäänkuin hän olisi minua etsinyt. Karavaani palasi parhaillaan aukiolle, sillä kotimatkasta oli täksi päiväksi luovuttu; eikä sitä yritettykään yli viikkoon, kun pelättiin ilmailuvoimien uudistavan hyökkäyksensä.

Lorkvas Ptomel oli liian ovela sotilas antautuakseen taisteluun avoimella kentällä vaunu- ja lapsikaravaaneineen, ja niinpä pysyttelimmekin autiossa kaupungissa, kunnes vaara näytti menneen ohi.

Kun Sola ja minä saavuimme aukiolle, herätti näky, joka siellä kohtasi katseeni, mielessäni voimakkaan kuohunnan, johon sekaantui toivoa ja pelkoa, rajua riemua ja lamaannusta, mutta ylinnä kuitenkin oli hieno huojennuksen ja onnen tunne. Sillä juuri kun lähestyimme marsilaistungosta, näin vilahduksen ilmalaivalta saadusta vangista, jota pari vihreätä marsilaisnaista parhaillaan raa'asti raahasi läheiseen rakennukseen.

Ja katseeni sattuivat hentoon, tyttömäiseen vartaloon, joka kaikissa suhteissa oli samanlainen kuin aikaisemmassa elämässäni, maapallolla, näkemäni naiset. Hän ei huomannut minua aluksi, mutta juuri kun hän oli katoamaisillaan vankilakseen määrätyn rakennuksen porttikäytävään, hän kääntyi ympäri, ja hänen katseensa kohtasivat silmäni. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja tavattoman kauniit, piirteet erinomaisen hienot, silmät suuret ja loistavat, ja päätä peitti runsas, sysimusta, aaltoileva tukka, joka oli löyhästi koottu omituiseen, mutta pukevaan laitteeseen. Hänen ihollansa oli vaaleanpunertavan kuparin väri, jota vastaan hänen poskiensa karmosiinihehku ja kaunismuotoisten huuliensa ruusuhohde kuvastuivat kaksin verroin voimakkaammin.

Hänen vaatetuksensa oli yhtä vähäinen kuin häntä saattavien marsilaistenkin; hienotekoisia koristuksia lukuun ottamatta hän todella oli aivan alaston, eikä minkäänlaisilla laitteilla olisikaan voitu tehostaa hänen täydellisen ja sopusuhtaisen vartalonsa kauneutta.

Kun hänen katseensa sattui minuun, aukesivat hänen silmänsä levälleen hämmästyksestä, ja hän teki vapaalla kädellään pienen merkin, jota minä en luonnollisestikaan ymmärtänyt. Vain hetken katselimme toisiamme, ja sitten toivon ja jälleen heräävän rohkeuden ilme, joka oli kirkastanut hänen kasvojaan hänen huomatessaan minut, muuttui äärimmäisen lamaannuksen ilmeeksi, johon sekaantui halveksimista ja inhoa. Tajusin, etten ollut vastannut hänen merkkiinsä, ja vaikkakaan en tuntenut marsilaisten tapoja, tunsin vaistomaisesti, että hän oli vedonnut minuun pyytäen apua ja suojaa, enkä minä onnettomassa tietämättömyydessäni ollut hänelle vastannut. Ja sitten hänet raahattiin pois näkyvistäni aution rakennuksen kammioihin.