NELJÄS LUKU

Vankina

Kun olimme ratsastaneet ehkä puolitoista penikulmaa, alkoi maa kohota hyvin jyrkästi. Parhaillaan lähestyimme, kuten myöhemmin sain tietää, toista päätä yhdestä Marsin ammoin kuivuneista järvistä, jonka pohjalla ensimmäinen kohtaukseni marsilaisten kanssa oli tapahtunut.

Lyhyessä ajassa saavuimme vuorten juurelle ja jouduimme ahtaan solan kautta avoimeen laaksoon, jonka toisessa päässä olevalla matalalla ylänteellä näkyi suunnattoman suuri kaupunki. Sitä kohti me lasketimme täyttä laukkaa, ratsastaen kaupunkiin, kuten näytti, rappeutunutta, kaupungista lähtevää viertotietä pitkin, joka kuitenkin äkkiä päättyi ylätasangon reunassa oleviin leveihin portaihin.

Jouduttuamme rakennusten kohdalle tarkastelin niitä lähemmin ja huomasin, että ne olivat autioina, ja vaikkakaan ne eivät olleet suuresti rapistuneita, niin ilmeisestikään ei niissä oltu asuttu vuosikausiin, kenties ei pitkiin ajanjaksoihin. Kaupungin keskustassa oli suuri aukio, ja sille sekä sitä reunustaviin rakennuksiin oli leiriytynyt yhdeksän- tai kymmenentuhatta vangitsijaini kaltaista otusta — sillä vankina nyt pidin itseäni huolimatta siitä miellyttävästä tavasta, jolla minut oli siepattu.

Jollei koristuksia oteta huomioon, niin kaikki olivat aivan alastomia. Naisten ulkomuoto erosi vain vähän miehistä, paitsi että heidän torahampaansa olivat kokoon verrattuina paljoa suuremmat, kaareutuen eräissä tapauksissa korkealla oleviin korviin saakka. He olivat kooltaan pienempiä, heidän ihonsa oli vaaleampi, ja heidän sormissaan ja varpaissaan oli jätteitä kynsistä, jotka miehiltä tyyten puuttuivat. Täysikasvuisten naisten pituus oli kolmesta puoleenneljättä metriin.

Lapset olivat vaaleavärisiä, vielä vaaleampia kuin naiset, ja minusta kaikki samannäköisiä, paitsi että jotkut olivat muita kookkaampia, arvattavasti vanhempia.

Varsinaisia vanhuksia en heidän joukossaan nähnyt ainoatakaan, eikä heidän ulkomuodossaan ollut huomattavaa eroa täysi-ikäisyyden rajasta, neljänkymmenen vuoden vaiheilta, siihen saakka, jolloin he noin tuhannen vuoden vanhoina vapaaehtoisesti lähtevät viimeiselle vaellukselleen alaspäin Iss-jokea myöten, jonka laskupaikkaa ei ainoakaan elävä marsilainen tunne ja jonka helmasta ei yksikään marsilainen ole palannut eikä saisikaan palata elämään, lähdettyään kerran purressa kyntämään sen kylmää, tummaa vettä.

Vain noin yksi tuhannesta marsilaisesta kuolee johonkin sairauteen, ja kenties noin kaksikymmentä tuhannesta tekee tämän vapaaehtoisen viimeisen matkan. Kaikki muut, yhdeksänsataayhdeksänkahdeksatta tuhannesta, saavat väkivaltaisen kuoleman kaksintaisteluissa, metsästysretkillä, lentomatkoilla ja sodassa; mutta verrattomasti suurin osa heistä luultavasti kuolee lapsuusiässä, sillä pieniä marsilaisia joutuu joukoittain Marsin isojen valkeiden apinain uhriksi.

Täysi-ikäisyyden rajan saavuttaneiden marsilaisten todennäköinen keskimääräinen ikä on noin kolmesataa vuotta, mutta se lähentelisi tuhatta, jolleivät väkivaltaiset kuolemantapaukset olisi niin lukuisia. Kun luonnon antimet ovat tällä kiertotähdellä niukat, niin on ilmeisesti ollut välttämätöntä saada jonkunlainen vastapaino lisääntyvälle pitkä-ikäisyydelle, joka on ollut seurauksena marsilaisten erinomaisesta sairauksien ja haavojen parannustaidosta; niinpä onkin ihmiselämä muuttunut marsilaisten ajatuksissa varsin vähä-arvoiseksi, mikä ilmenee myöskin heidän vaarallisista urheiluleikeistään ja eri heimojen välisistä melkein yhtämittaisista sodista.

Onhan tosin muitakin ja luonnollisia syitä vähentämässä väestöä, mutta suurin tekijä on tässä suhteessa se seikka, ettei yksikään marsilainen, ei mies eikä nainen, ole milloinkaan vapaaehtoisesti ilman surma-asetta.

Kun lähestyimme aukiota ja minut huomattiin, kerääntyi ympärillemme heti näitä olioita sadoittain, näyttäen kovin mielellään haluavan pudottaa minut paikaltani vartijani takaa. Mutta joukkueemme johtaja vaimensi heidän melunsa, ja käymäjalkaa me ratsastimme aukion halki niin suurenmoisen rakennuksen edustalle, kuin kuolevaisen silmät ovat ikinä nähneet.

Rakennus oli matala, mutta täytti tavattoman laajan pinta-alan. Seinät olivat hohtavan valkoista marmoria, ja niihin oli upotettu koristuksia kullasta ja jalokivistä, jotka säihkyivät ja säkenöivät päivän paisteessa. Pääkäytävä oli ehkä kolmekymmentä metriä leveä, ja ulkoni rakennuksesta, muodostaen laajan, katetun eteissalin. Portaita ei ollut, vain loivasti kohoava lattia johti rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa olevaan, suuren suureen, parvekkeiden ympäröimään huoneeseen.

Tähän huoneeseen, jonka lattialla oli siellä täällä korkokuvin koristettuja puisia pöytiä ja tuoleja, oli kokoontunut neljä- tai viisikymmentä miespuolista marsilaista puhujalavan korokkeen ympärille. Korokkeella sananmukaisesti kyykötti jättiläiskokoinen soturi, jonka verhona oli raskaita metallikoristuksia, kirkasvärisiä höyheniä ja sirosti valmistettuja nahkahihnoja aistikkaine jalokivi-upotuksineen. Hänen hartioillaan riippui lyhyt, valkeista turkiksista tehty viitta, sisustus hohtavan tulipunaista silkkiä.

Tämän kokouksen ja kokoussalin silmäänpistävimpänä piirteenä hämmästytti minua se seikka, että nämä olennot olivat kerrassaan suhteettoman suuria verrattuina pöytiin, tuoleihin ja muuhun kalustoon. Viimemainitut olivat minun kaltaisteni ihmisolioiden koon mukaisia, kun taas marsilaisten isoja ruhoja olisi tuskin saatu tungetuksi tuoleihin eikä pöytien alla liioin ollut tarpeeksi tilaa heidän pitkille raajoilleen. Oli niin ollen ilmeistä, että Marsissa oli muitakin asukkaita kuin nämä villit ja luonnottoman näköiset olennot, joiden käsiin olin joutunut; mutta kaikkien ympärilläni olevien esineiden perin muinaisaikainen leima osoitti, että nämä rakennukset olivat kenties kuuluneet jollekin jo ammoin sukupuuttoon kuolleelle ja unohdetulle rodulle, joka oli elänyt Marsin hämärässä menneisyydessä.

Joukkueemme oli pysähtynyt rakennuksen ovelle ja päällikön antamasta merkistä oli minut laskettu maahan. Hän tarttui taaskin käsivarteeni, ja käsitysten astelimme vastaanotto-saliin. Paljoa muodollisuuksia ei tarvittu saavuttaessa marsilaisten ylimmän miehen puheille. Vangitsijani yksinkertaisesti marssi puhujalavan luo toisten väistyessä hänen tieltään. Valtias nousi seisomaan ja lausui saattajani nimen; tämä vuorostaan pysähtyi toistaen hallitsijan nimen ja arvonimen.

Silloin ei tämä juhlallisuus eivätkä heidän lausumansa sanat merkinneet minulle mitään, mutta myöhemmin opin tietämään, että se oli vihreiden marsilaisten tavanmukainen tervehdys. Jos miehet olisivat olleet toisilleen outoja eivätkä niin ollen olisi voineet sanoa toistensa nimiä, niin he olisivat ääneti vaihtaneet koristuksia, mikäli heidän aikeensa olisivat olleet rauhallisia — muussa tapauksessa he olisivat vaihtaneet laukauksia tahi käyttäneet selvittelyyn jotakin muuta moninaisista aseistaan.

Vangitsijani, jonka nimi oli Tars Tarkas, oli jonkunlainen varahallitsija tässä yhteiskunnassa ja hyvin kyvykäs sekä valtiomiehenä että sotilaana. Nähtävästi hän lyhyesti selosti retkensä yhteydessä sattuneita tapahtumia, kuten minun vangitsemistani, ja hänen lopetettuaan selostuksensa piti valtias minulle pitkähkön puheen.

Vastasin hänelle hyvällä äidinkielelläni vain osoittaakseni hänelle, ettemme voineet ymmärtää toisiamme; mutta huomasin, että kun minä puheeni päätyttyä hieman hymyilin, hän hymyili myöskin. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että keskustellessani ensi kertaa Tars Tarkasin kanssa oli käynyt samoin, sai minut uskomaan, että meillä oli edes vähän yhteistä, nimittäin kyky hymyillä ja siis nauraakin, mikä oli todistuksena huumorin tajunnasta. Mutta sain kyllä oppia tietämään, että marsilaisen hymy on aivan pintapuolista ja että marsilaisen nauru kykenee saamaan voimakkaan miehen kalpenemaan kauhusta.

Se, mitä vihreät marsilaiset pitävät huvittavana, eroaa suuresti kaikesta, mikä meidän mielestämme voi tehdä ihmisen iloiseksi. Lähimmäisen kuolintuskat ovat näistä oudoista olennoista omiaan herättämään mitä rajuinta hilpeyttä, ja pääasiallisimpana julkisena huvituksena on heillä sotavankien tappaminen näitä taidokkaasti ja kauheasti rääkkäämällä.

Koolla olevat sotilaat ja päälliköt tutkivat minua tarkoin, koetellen lihaksiani ja hypistellen ihoani. Ylin päämies sitten nähtävästi ilmoitti haluavansa nähdä minun suorittavan temppujani ja viitaten minulle, että tulisin perästä, hän lähti Tars Tarkasin kanssa aukiolle. Mutta minä en ollut ensimmäisen perinpohjaisen epäonnistumiseni jälkeen koettanutkaan kävellä muuten kuin pitäen lujasti kiinni Tars Tarkasin käsivarresta, ja niinpä jouduinkin nyt hoippumaan ja liehumaan pöytien ja tuolien seassa kuin hirvittävän iso heinäsirkka. Kolhittuani itseäni ankarasti, mikä suuresti huvitti marsilaisia, minun oli taaskin turvauduttava ryömimiseen, mutta se ei ollut heidän mieleensä, ja minut tempasi raa'asti jaloilleni kookas otus, joka oli eniten nauranut surkeille yrityksilleni.

Kun hän reutoi minua pystyyn, olivat hänen kasvonsa lähellä omiani, ja minä tein sen ainoan tempun, mitä ritarillinen mies voi tehdä, kun häntä kohtaan käyttäydytään raa'asti ja moukkamaisesti polkemalla vierasoikeuden vaatimuksia; iskin nyrkkini suoraan hänen leuoilleen, ja hän kaatui maahan kuin huumattu härkä. Hänen vaipuessaan lattialle minä pyörähdin ympäri asettuen selkä lähintä pöytää vasten, odottaen saavani hänen, toverinsa kostonhimoisina kimppuuni, ja päätin ennen kuolemaani antaa heille niin kunnollisen tappelunäytöksen, kuin epätasaiset voimasuhteet suinkin sallisivat.

Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, sillä toiset marsilaiset, jotka aluksi olivat ällistyksestä mykistyneet, lopuksi puhkesivat rajuun nauruun ja suosion osoituksiin. Viimemainittuja en kyllä niinä pitänyt, mutta kun myöhemmin tutustuin heidän tapoihinsa, sain tietää, että olin voittanut osakseni heidän, varsin harvinaisen hyväksymisensä.

Iskun saanut sai maata paikallaan eikä hänen tovereistaan yksikään häntä lähestynyt. Tars Tarkas astui luokseni ojentaen yhden käsivartensa, ja niin pääsimme aukiolle ilman sen enempiä kommelluksia. En luonnollisesti vielä tietänyt, minkä vuoksi olimme tulleet taivasalle, mutta pian sain siihen selityksen. Aluksi he hokivat moneen kertaan sanaa "sak", ja sitten Tars Tarkas hyppäsi muutamia kertoja, toistaen saman sanan joka hypyn edellä. Senjälkeen hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Sak!" Ymmärsin heidän tarkoituksensa, ponnistin ja "sakasin", onnistuen siinä niin tavattomasti, että lennähdin hyvinkin viidenkymmenen metrin päähän; enkä tällä kertaa menettänyt tasapainoanikaan, vaan tulin maahan jaloilleni, kaatumatta. Palasin sitten kevein kahdeksan ja kymmenen metrin harppauksin pienen sotilasryhmän luokse.

Hyppynäytöstäni katsomassa oli ollut useita satoja vähempiarvoisia marsilaisia, jotka heti puhkesivat huutamaan vaatien sen toistamista, ja ylipäällikkö käski minua tekemään sen; mutta minun oli sekä nälkä että jano, ja myöskin arvelin, että ainoa pelastumiskeinoni oli vaatia näitä olentoja pitämään minua arvossa, mitä he ilmeisesti eivät vapaaehtoisesti tekisi. En sen vuoksi välittänyt mitään toistetuista "sakaamis"-komennuksista, vaan osoitin suutani ja hieroin vatsaani joka kerran, kun käsky lausuttiin.

Tars Tarkas ja päällikkö vaihtoivat muutamia sanoja, minkä jälkeen edellinen kutsui erään nuoren naisolennon joukon seasta ja antoi hänelle joitakuita määräyksiä, viittauksella käskien minua seuraamaan häntä. Tartuin naisen ojennettuun käteen, ja yhdessä me menimme aukion poikki sen toisella puolella olevalle suurelle rakennukselle.

Kaunis seuralaiseni oli kaksi ja puoli metriä pitkä; hän oli juuri päässyt kypsyysikään, mutta ei vielä ollut täysimittainen. Hänen värinsä oli vaaleahko oliivinvihreä, iho sileä ja kiiltävä. Hänen nimensä, kuten sittemmin sain tietää, oli Sola, ja hän kuului Tars Tarkasin seurueeseen. Hän vei minut avaraan huoneeseen erääseen aukion kupeella olevista taloista, jota minä, päättäen lattialla olevista silkki- ja turkisalusista, arvelin asukkaiden nukkumapaikaksi.

Huone sai runsaasti valoa suurista ikkunoista ja oli kauniisti koristettu seinämaalauksilla ja mosaiikeilla, mutta kaiken yllä lepäsi sama epämääräinen muinaisuuden tuntu, joka sai minut varmasti uskomaan, ettei näiden ihmeluomuksien arkkitehdeillä ja rakentajilla ollut mitään yhteistä niiden alhaisella tasolla olevien puolieläinten kanssa, jotka niitä nyt pitivät hallussaan.

Sola viittasi minua istumaan huoneen keskustassa olevalle silkkiläjälle ja kääntyen toisaalle päästi omituisen vihellysäänen, ikäänkuin merkiksi jollekulle viereisessä huoneessa olevalle. Vastaukseksi hänen kutsuunsa ilmestyi eteeni uusi Marsin ihme. Se lyllersi huoneeseen kymmenellä lyhyellä jalallaan ja painautui tytön eteen maahan kuin tottelevainen koiranpentu. Otus oli suunnilleen skotlantilaisen ponin kokoinen, mutta sen pää muistutti hieman sammakon päätä, paitsi että leukapielissä oli kolme riviä pitkiä, teräviä torahampaita.