KUUDES LUKU
Alpo Kupiainen translation
Taistelu, joka tuotti ystäviä
Olento, joka muistutti meitä, maapallolla olevia ihmisiä, enemmän kuin siihen asti näkemäni marsilaiset, painoi minua lattiaa vasten tavattomalla jalallaan, samalla äännellen ja viittoillen toiselle, takanani olevalle otukselle, joka sille vastaili. Tämä toinen, joka nähtävästi oli edellisen puoliso, tuli pian meitä kohti heiluttaen valtavaa kivinuijaa, jolla se ilmeisestikin aikoi musertaa kalloni.
Otukset olivat pystyssä seistessään noin neljän metrin korkuisia, ja niillä, samoin kuin vihreillä marsilaisilla oli kolmas raajapari ylä- ja alaraajojen keskivälillä. Niiden silmät olivat lähekkäin, ihon tasalla; korvat korkealla, mutta enemmän sivuilla kuin marsilaisten korvat; kuono ja hampaat olivat hyvin samanlaiset kuin afrikkalaisella gorillalla. Niiden ulkomuodon kokonaisvaikutus ei ollut vastenmielinen vihreisiin marsilaisiin verrattuna.
Nuija heilahti parhaillaan kaaressa, joka olisi päättynyt ylöspäin kääntyneihin kasvoihini, kun tuhatjalkainen hirmu kiiti salamana ovesta suoraan teloittajani rintaan. Kiljaisten minua pidellyt apina hyppäsi ulos avoimesta ikkunasta, kun taas sen toveri jäi hirvittävään tappeluun, jossa oli kysymyksessä elämä ja kuolema, pelastajani kanssa, joka oli juuri minun vartijaotukseni, sillä koiraksi minä en voi nimittää niin kamalannäköistä eläintä.
Nousin seisomaan niin pian kuin pääsin ja nojaten seinään katselin sellaista taistelua, jollaisen näkeminen on suotu ani harvoille. Nämä molemmat eläimet olivat niin voimakkaita, nopeita ja hurjan rohkeita, ettei mitään maapallon ihmisten tuntemaa eläintä voi lähimainkaan niihin verrata. Minun otuksellani oli se etu, että se oli saanut ensimmäisen otteen, upottaen mahtavat torahampaansa syvälle vastustajansa rintaan, mutta isoine käsineen, joiden lihakset olivat paljoa voimakkaammat kuin näkemilläni marsilaisilla, apina kuristi vartijani kurkkua salvaten siltä hengityksen ja painaen sen päätä ja niskaa taaksepäin ruumista vasten, niin että minä joka hetki odotin sen retkahtavan herpaantuneena maahan katkennein niskoin.
Samalla apina kiskoi irti koko etuosaa rinnastaan, johon eläimen valtavat leuat olivat iskeytyneet kuin ruuvipihdit. Tappelijat kierivät lattialla sinne tänne, kummankaan päästämättä ainoatakaan pelon tai tuskan äännähdystä. Minun pedollani jo silmät pullistuivat kuopistaan ja sieraimista vuoti veri. Sen voimat vähenivät silminnähtävästi, mutta niin kävi myöskin apinalle, jonka ponnistukset muuttuivat heikommiksi joka hetki.
Äkkiä tulin tajuihini, ja saman vaiston valtaamana, joka aina näytti pakoittavan minua tekemään velvollisuuteni, tempasin nuijan, joka heti taistelun alussa oli pudonnut lattialle, heilautin sitä, minkä maapallon oloihin tottuneet käsivarteni suinkin jaksoivat, ja iskin sen apinan kalloon, joka musertui kuin munankuori.
Tuskin oli isku kajahtanut, kun huomasin uuden vaaran uhkaavan. Apinan puoliso oli äkillisestä säikähdyksestään selvittyään palannut taistelupaikalle rakennuksen sisähuoneiden kautta. Näin sen vilahdukselta, juuri sen saapuessa oviaukolle, ja sen näkeminen, kun se nyt, huomattuaan puolisonsa viruvan hengetönnä lattialla, kiljui äärimmilleen raivostuneena vaahdon kiehuessa suusta, herätti minussa, se minun on tunnustettava, kaameita aavistuksia.
Olen aina valmis ryhtymään taisteluun, jos mahdollisuudet eivät ole liian ylivoimaisesti minulle vastaiset, mutta tässä tapauksessa en jaksanut käsittää, mitä kunniaa tai etua olisi minulle tuottanut, jos olisin verrattain mitättömine voimineni ryhtynyt vastustamaan tämän, tuntemattoman maailman raivostuneen asujamen rautaisia lihaksia ja hurjaa rohkeutta. Ainoana tuloksena tällaisesta kohtauksesta näytti, ainakin minulle, olevan hyvin nopea kuolema.
Seisoin lähellä ikkunaa ja tiesin, että kun vain kerran olisin kadulla, niin pääsisin aukiolle ja turvaan, ennenkuin apina minut saavuttaisi. Ainakin oli minulla mahdollisuus pelastua pakenemalla, kun taas minua edottaisi melkein varma kuolema, jos jäisin paikalleni ja tappelisin, vaikkapa kuinkakin hurjasti.
Olihan minulla tosin nuija, mutta mitäpä olisin sillä mahtanut apinan neljää isoa kättä vastaan? Joskin ensi iskullani saisin niistä yhden katkaistuksi, sillä oletin apinan koettavan torjua nuijaa, ehtisi se muilla käsillään tarttua minuun ja tehdä minusta lopun, ennenkuin ennättäisin antaa toista iskua.
Samalla kun nämä ajatukset välähtivät päässäni, käännyin ikkunaan päin, mutta silloin sattuivat silmäni pelastajaani, ja kaikki pakoajatukset haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Vartijaotukseni virui lattialla haukkoen henkeään, suuret silmät kiintyneinä minuun ikäänkuin avuttomasti suojaa pyytäen. Sitä katsetta en voinut vastustaa enkä jättää pelastajaani, vaan tahdoin osoittautua puolestani yhtä rehdiksi sitä kohtaan, kuin se oli näyttänyt olevansa minua kohtaan.
Ilman enempiä mietteitä käännyin senvuoksi vastustamaan raivostuneen apinan hyökkäystä. Nyt se oli jo siksi lähellä minua, etten enää voinut tehokkaasti käyttää nuijaani, minkä vuoksi heitin sen kaikin voimin päälleni syöksyvää ruhoa vastaan. Se sattui apinaan juuri polvien alapuolelle, saaden tämän ulvahtamaan tuskasta ja raivosta. Horjahtaen iskusta apina kaatui päälleni käsivarret ojossa.
Samoin kuin edellisenä päivänä turvauduin taaskin maapallolla oppimiini temppuihin, ja iskien oikean nyrkkini täysin voimin vastustajani leukaan annoin sille samalla kelpo täräyksen vatsaan vasemmalla nyrkilläni. Vaikutus oli suorastaan ihmeellinen, sillä kun minä jälkimäisen lyönnin annettuani astahdin hieman sivulle, apina horjui ja kaatui käpertyneenä lattialle ähkyen tuskasta ja ilmaa haukkoen. Hyppäsin sen ylitse, tempasin nuijan ja nujersin hirviön, ennenkuin se pääsi nousemaan pystyyn.
Kun olin antanut apinalle surmaavan iskun, kuului takaani matalaa naurua, ja kääntyessäni näin Tars Tarkasin, Solan ja kolme tai neljä soturia seisovan huoneen oviaukossa. Kun katseemme sattuivat vastakkain, sain toisen kerran osakseni heidän perin harvinaisen suosionosoituksensa.
Sola oli herätessään huomannut poissaoloni ja ilmoittanut siitä heti Tars Tarkasille, joka nopeasti oli muutamien sotilaiden kanssa lähtenyt minua etsimään. Saapuessaan kaupungin reunaan he olivat nähneet apinan raivosta vaahdoten kiitävän rakennukseen.
He olivat heti seuranneet apinaa arvellen, että se mahdollisesti saattaisi opastaa heidät minun jäljilleni, ja joutuneet minun ja apinan välisen lyhyen, mutta ratkaisevan taistelun todistajiksi. Tämä tapaus, yhdessä edellisenä päivänä marsilaisen soturin kanssa sattuneen otteluni ja hyppynäytteitteni kanssa, kohotti minut heidän silmissään hyvin korkealle. Nämä olennot, joilta ilmeisesti puuttuu kaikkia hienompia ystävyyden, rakkauden ja kiintymyksen tunteita, palvovat pelkästään ruumiillisia kykyjä ja rohkeutta, eikä mikään ole liian hyvää heidän jumaloimalleen olennolle, niin kauan kun hän säilyttää asemansa, aina uudelleen antamalla näytteitä taidostaan, voimistaan ja rohkeudestaan.
Sola, joka oli omasta tahdostaan liittynyt etsintäjoukkueeseen, oli ainoa marsilainen, jonka kasvoilla ei ollut väreillyt hymy minun tapellessani henkeni edestä. Päinvastoin hän oli ilmeisesti tuskaisen huolestunut, ja niin pian kun minä olin lopettanut hirviön, hän syöksyi luokseni ja tarkasti huolellisesti, oliko ruumiissani haavoja tai ruhjeita. Huomattuaan, että olin selviytynyt ilman vammoja, hän hymyili tyytyväisenä ja rauhoittuneena, tarttui minua kädestä ja lähti ovea kohti.
Tars Tarkas ja hänen sotilaansa olivat astuneet huoneeseen ja seisoivat katsellen nopeasti virkoavaa eläintä, joka oli pelastanut henkeni ja jonka hengen minä puolestani olin pelastanut. He näyttivät keskustelevan vakavasti, ja lopuksi yksi heistä puhutteli minua, mutta muisti samassa, etten osannut heidän kieltään ja kääntyi taaskin Tars Tarkasiin. Tämä antoi jonkun määräyksen puhujalle, tehden samalla käskevän eleen, ja kääntyi sitten poistumaan meidän kanssamme huoneesta.
Heidän käyttäytymisestään aavistin vaaran uhkaavan otustani enkä tahtonut poistua, ennenkuin olisin nähnyt, mitä tapahtuisi. Hyvä olikin, että niin tein, sillä sotilas veti kauheannäköisen pistoolin tupestaan ja aikoi juuri ampua eläimen, kun minä hypähdin hänen luokseen ja löin hänen kättänsä ylöspäin. Sattuessaan puiseen ikkunanpieleen kuula räjähti, tehden reiän sekä puuhun että muuraukseen.
Polvistuin sitten pelottavan näköisen otuksen viereen, nostin sen jaloilleen ja kehoitin sitä tulemaan perästäni. Hämmästyksen ilme, joka tekoni johdosta levisi marsilaisten kasvoille, oli naurettava; vain kovin hämärästi ja lapsellisesti he kykenivät tajuamaan tällaisia kiitollisuuden ja säälin ilmaisumuotoja. Sotilas, jonka laukauksen olin syrjäyttänyt maalistaan, katsoi kysyvästi Tars Tarkasiin, mutta tämä antoi merkin, että minun oli annettava puuhailla rauhassa, ja niin palasimme aukiolle, iso otukseni kantapäillämme, Solan pitäessä minua lujasti käsivarresta.
Minulla oli Marsissa ainakin kaksi ystävää — nuori nainen, joka huolehti minusta äidillisen hartaasti, ja mykkä eläin, jonka rumassa ruumiissa, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli enemmän rakkautta, enemmän uskollisuutta, enemmän kiitollisuutta kuin yhteensä kaikilla viidellä miljoonalla vihreällä marsilaisella, jotka kuljeksivat Marsin autioissa kaupungeissa ja kuivuneiden merien pohjalla.