VIIDES LUKU

Petän vahtikoiran valppauden

Sola tuijotti eläimen ilkeännäköisiin silmiin, mutisi pari komennussanaa, osoitti minua ja poistui huoneesta. Ihmetellen ajattelin, mitä tuo kauhealta näyttävä hirviö saattoikaan tehdä, kun se jäi yksin ja niin lähellä sitä oli tällainen suhteellisen murea suupala. Mutta pelkoni oli aiheeton, sillä tarkastettuaan minua kiinteästi hetkisen peto meni huoneen poikki ainoalle, kadulle vievälle ovelle, asettuen makaamaan pitkin pituuttaan poikki kynnyksen.

Ensimmäisen kerran olin joutunut tekemisiin marsilaisen vahtikoiran kanssa, mutta se ei suinkaan ollut viimeinen kerta, sillä tämä otus vartioi minua huolellisesti koko sen ajan, minkä olin vihreiden marsilaisten vankina, pelastaen henkeni kahdesti ja milloinkaan poistumatta vapaaehtoisesti luotani hetkeksikään.

Solan poissaollessa käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkemmin huonetta, jossa olin vankina. Seinämaalaukset kuvasivat harvinaisia ja ihmeellisen kauniita maisemia: vuoria, jokia, järviä, meriä, niittyjä, puita ja kukkia, kiemurtelevia teitä, aurinkoisia puutarhoja — mitkä kaikki aiheet olisivat saattaneet olla Maan näköaloja, jolleivät kasvullisuuden värit olisi olleet toisenlaisia. Maalaukset olivat ilmeisesti lähteneet mestarin kädestä, niin kuulakka oli taivas, niin täydellinen tekniikka; mutta missään ei ollut kuvattuna elävää olentoa, ei ihmistä eikä eläintä, jonka nojalla olisin voinut arvailla, minkä näköisiä nämä toiset, kenties sukupuuttoon kuolleet Marsin asukkaat olivat olleet.

Olin juuri päästänyt mielikuvitukseni hurjaan lentoon miettiessäni mahdollisia selityksiä niille monille oudoille ilmiöille, joita Marsissa olin nähnyt, kun Sola palasi tuoden ruokaa ja juomaa. Hän laski ne viereeni lattialle ja istuutui itse vähän matkan päähän, katsoen minua kiinteästi. Ruokana oli noin puoli kiloa jotakin kiinteää, juuston kaltaista ja melkein mautonta ainetta, kun taas juoma tuntui olevan jonkun eläimen maitoa. Sen maku ei ollut ensinkään vastenmielinen, vaikkakin hieman hapan, ja varsin pian opin pitämään siitä hyvin paljon. Se ei kuitenkaan ollut, kuten myöhemmin huomasin, peräisin eläimestä, sillä Marsissa on vain yksi nisäkäs ja sekin lisäksi hyvin harvinainen, vaan eräästä suuresta kasvista, joka tulee toimeen melkeinpä ilman vettä, imien runsaat maitovarastonsa maasta, ilman kosteudesta ja auringon säteistä. Yksi ainoa tällainen kasvi antaa viisi tai kuusi litraa maitoa päivässä.

Syötyäni tunsin voimieni palaavan, mutta kun tunsin levon tarvetta, kävin pitkäkseni silkkialustalle ja olin pian unessa. Olin varmaankin nukkunut useampia tunteja, sillä herätessäni oli pimeätä, ja ilma oli hyvin kylmä. Huomasin, että joku oli heittänyt päälleni turkin, mutta se oli osittain valunut pois, ja pimeässä en nähnyt laittaa sitä paikoilleen. Äkkiä ojentui käsi vetäen turkin ylleni, tuoden kohta senjälkeen vielä toisenkin peitteekseni.

Arvelin, että huolehtiva vartijani oli Sola, enkä ollutkaan väärässä. Niin monen vihreän marsilaisen kanssa kuin jouduinkin kosketuksiin, ainoastaan tämän tytön luonteessa huomasin hyväntahtoisuutta, ystävällisyyttä ja kiintymystä; lakkaamatta hän huolehti ruumiini tarpeista, ja hänen valpas huolenpitonsa pelasti minut monilta kärsimyksiltä ja kovilta kokemuksilta.

Marsin yöt, kuten sain kokea, ovat hyvin kylmiä, ja kun siellä ei ole ensinkään hämärää, niin lämmön vaihtelut ovat äkillisiä ja perin epämiellyttäviä, samoin kuin myöskin huikaisevan päivänvalon muuttuminen pimeydeksi. Yöt ovat joko kirkkaan valoisia tahi hyvin pimeitä, jollei kumpikaan Marsin kuu satu olemaan taivaalla, on pimeys melkein täydellinen, sillä kun siellä ei ole ilmakehää, tahi oikeammin, kun ilmakeliä on hyvin ohut, niin se ei jaksa hajoittaa tähtien valoa kovinkaan voimakkaasti; jos taas toisaalta molemmat kuut ovat taivaalla, on Marsin pinta kirkkaasti valaistu.

Kumpikin Marsin kuu on sitä paljon lähempänä kuin meidän kuumme Maata; sillä lähempi kuu on vain noin kahdeksantuhannen kilometrin, ja etäisempi vain noin kuudenkymmenen viidentuhannen kilomerin päässä [Flammarion mukaan lähempi 6,000 km, etäisempi 20,000 km], kun taas meidän kuumme etäisyys Maasta on kokonaista kolmesataakahdeksankymmentä tuhatta kilometriä. Marsin lähempi kuu kiertää kerran päätähtensä ympäri vähän enemmässä kuin seitsemässä ja puolessa tunnissa, joten sen voi nähdä tavattoman suuren meteorin lailla kiitävän taivaan halki kahdesti tai kolmasti samana yönä, näyttäen kaikki vaiheensa jokaisella kierroksella.

Kaukaisempi kuu viipyy kierroksellaan Marsin ympäri runsaasti kolmenkymmentä kokonaista ja yhden neljännestunnin. Nämä Marsin seuralaiset tekevät tämän kiertotähden maisemat öiseen aikaan loistavaksi ja taikamaisen suurenmoiseksi näyttämöksi. Ja hyvä onkin, että luonto on näin auliisti ja viljalti valaissut Marsin öitä, sillä vihreillä marsilaisilla, jotka ovat kuljeksivaa väkeä ja joiden järki ei ole korkealle kehittynyt, on vain alkuperäisiä vehkeitä keinotekoista valaisemista varten, pääasiallisesti soihtuja, eräänlaisia kynttilöitä ja omituisia öljylamppuja, joissa öljy kaasuuntuu ja palaa ilman sydäntä.

Tällaisen lampun valo on huikaisevan kirkas, kauaskantava ja valkoinen, mutta kun siinä käytettyä luonnonöljyä voidaan saada vain siellä täällä syrjäseuduissa olevista kaivoksista, niin nämä olennot, jotka ajattelevat vain kuluvaa hetkeä ja ovat ruumiillista työtä kohtaan tuntemansa kammon johdosta lukemattomia miespolvia pysyneet puolittain barbaarisella tasolla, käyttävät näitä lamppuja hyvin harvoin.

Sen jälkeen kun Sola oli lisännyt minulle peitteitä, nukuin uudelleen ja heräsin vasta päivällä. Muut huoneessaolijat, viisi luvultaan, olivat kaikki naisia ja nukkuivat vieläkin korkeiden, kirjavien silkki- ja turkiskasojen peitossa. Kynnyksellä loikoi valpas vartijaeläin aivan samassa asennossa, jossa olin sen edellisenä iltana viimeksi nähnyt: se ei ollut näköjään liikauttanut ainoatakaan lihasta. Eläimen silmät tuijottivat suoraan minuun, ja pohdin mielessäni, mitä minulle saattaisi tapahtua, jos yrittäisin karata.

Olen aina ollut altis heittäytymään seikkailuihin ja kokeilemaan sellaista, minkä järkevämmät ihmiset olisivat jättäneet tekemättä. Senvuoksi johtui nytkin mieleeni, että varmin keino saada tietää eläimen suhtautuminen minuun olisi yrittää poistua huoneesta. Olin mielessäni jotakuinkin varma, että selviäisin sen takaa-ajosta, jos vain kerran olisin rakennuksen ulkopuolella, sillä olin alkanut suuresti ylpeillä hyppykyvystäni. Ja lisäksi saatoin eläimen koipien lyhyydestä päätellä, ettei se ollut hyppääjä eikä todennäköisesti juoksijakaan.

Nousin siis hitaasti ja varovasti seisomaan, mutta näin vartijani tekevän samoin. Astuin verkalleen sitä kohden, huomaten että jos en nostanut jalkojani korkealle, voin säilyttää tasapainoni ja lisäksi päästä verrattain nopeasti eteenpäin. Kun lähestyin eläintä, peräytyi se varoen tieltäni, ja kun olin saapunut ovelle, vetäytyi se sivulle päästäen minut ulos. Sitten se lähti perästäni, seuraten minua noin kymmenen askeleen päässä, minun astellessani pitkin autioita katuja.

Ilmeisestikin sen tehtävänä oli vain minun suojaamiseni, ajattelin, mutta kun saavuimme kaupungin laitaan, juoksi se äkkiä eteeni päästellen outoja ääniä ja paljastaen ilkeännäköiset, pelottavat hampaansa. Haluten hieman huvitella sen kustannuksella juoksin sitä kohti ja päästyäni aivan sen eteen hyppäsin ilmaan, lennähtäen korkealta sen ylitse kaupungin rajan ulkopuolelle. Eläin pyörähti heti ympäri ja juoksi perästäni niin hämmästyttävän nopeasti, etten moista ollut ennen nähnyt. Olin luullut, että sen raajojen lyhyys teki nopeuden mahdottomaksi, mutta jos se olisi joutunut kilpasille susikoiran kanssa, niin viimemainittu olisi jäänyt jälkeen kuin olisi se nukkunut ovimatolla. Myöhemmin sain tietää, että tämä on Marsin nopein eläin ja että sitä älykkyytensä, uskollisuutensa ja rohkeutensa tähden käytetään metsästyksessä, sodassa ja suojelemaan Marsin asukkaita.

Pian huomasin, että minun olisi vaikea välttää pedon hampaita, jos koettaisin juosta suoraan eteenpäin, minkä vuoksi käännyin vähä väliä ympäri ja hyppäsin eläimen yli aina kun se oli melkein saavuttamaisillaan minut. Tätä minulle edullista menettelytapaa käyttäen pääsin kaupunkiin hieman sen edellä, ja kun se sitten syöksyi kimppuuni, hypähdin erään laakson puolella olevan rakennuksen lähes kymmenen metrin korkeudessa olevalle ikkunalle.

Tarttuen ikkunalautaan vedin itseni sille istumaan silmäämättä huoneeseen ja katselin allani ällistelevää eläintä. Riemuni oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä tuskin olin ennättänyt tukevasti istuutua, kun tavattoman iso käsi kouristi takaapäin niskaani ja tempasi minut rajusti huoneeseen. Lensin selälleni lattialle ja näin ylitseni kyyristyvän jättiläiskokoisen apinamaisen olennon, jonka valkea iho oli karvaton, lukuunottamatta sen päässä törröttävää tavattoman tuuheata hiustupsua.