NELJÄSTOISTA LUKU

Taistelu elämästä ja kuolemasta

Ensimmäisen tunnepuuskan valloissa aioin puhua hänelle rakkaudestani, mutta sitten ajattelin hänen turvatonta asemaansa, ja että minä yksin voin huojentaa hänen vankeuttaan sekä vähäisine voimineni suojella häntä tuhansia perivihollisia vastaan, joiden eteen hän joutuisi saavuttuamme Tharkiin. En voinut tehdä sellaista, mikä olisi tuottanut hänelle yhä lisää surua ja tuskaa, tunnustamalla hänelle rakkauteni, johon hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei vastannut. Jos olisin niin varomaton, muuttuisi hänen asemansa nykyistäkin sietämättömämmäksi. Ja se ajatus, että hän voisi luulla minun käyttävän hyväkseni hänen avutonta tilaansa saadakseni häneltä suotuisan vastauksen, sulki lopullisesti huuleni.

"Miksi et puhu mitään, Dejah Thoris?" kysyin. "Tahtoisitko kenties mieluummin palata Solan luokse asuntoonne?"

"En", hän mumisi, "täällä minun on hyvä olla. En tiedä, mistä se johtuu, mutta olen aina onnellinen ja tyytyväinen, kun sinä, John Carter, muukalainen, olet seurassani. Joka tapauksessa minusta silloin tuntuu siltä, että olen turvassa ja että pian pääsen kanssasi palaamaan isäni hoviin ja saan tuntea isäni voimakkaat käsivarret ympärilläni sekä äitini kyyneleet ja suudelmat poskillani."

"Suudellaanko sitten Barsoomissa?" kysyin, kun hän j minun sitä kysyttyäni oli selittänyt käyttämänsä sanan merkityksen.

"Vanhemmat ja lapset sekä sisarukset suutelevat toisiaan; ja", hän lisäsi hiljaa, miettivästi, "rakastuneet."

"Ja sinulla, Dejah Thoris, on vanhemmat sekä veljiä ja sisaria?"

"Kyllä."

"Entä — rakastaja?"

Hän vaikeni, enkä minä rohjennut toistaa kysymystäni.

"Barsoomissa ei mies", hän lopulta huomautti, "kysele yksityisiä asioita naisilta, paitsi äidiltään ja siltä naiselta, jonka puolesta hän on taistellut ja voittanut."

"Mutta minähän olen taistellut —" alotin, mutta toivoin heti, että olisin puraissut kieleni poikki. Sillä vaikkakin hillitsin kieleni, pysähtyi hän kääntyen minuun päin ja tempaisten vaippani hartioiltaan ojensi sen minulle, minkä jälkeen hän poistui luotani, pää pystyssä ja ryhti kuin ainakin kuningattarella, aukiota kohti, kadoten pian asuntonsa ovesta.

En koettanutkaan seurata häntä enempää kuin katsoakseni, että hän pääsi turvallisesti rakennukseen. Käskin Woolan mennä hänen jäljestään ja käännyin itse murhemielin, mennen omaan majapaikkaani. Useita tunteja istuin jalat ristissä ja happamena silkkiläjälläni miettien niitä arvaamattomia kujeita, joita sattuma tekee meille kuolevaisille ihmis-paroille.

Tämä siis oli rakkautta! Olin välttänyt sen kaikkina niinä vuosina, joina olin harhaillut maapallon viidellä manterella ja niitä ympäröivillä merillä; huolimatta kauneista naisista ja erinomaisista tilaisuuksista; huolimatta siitä, että olin puolittain kaivannut rakkautta ja alituisesti etsinyt ihannettani, oli osakseni tullut rakastua, hurjasti ja toivottomasti rakastua toisesta maailmasta olevaan olentoon, joka kuului mahdollisesti kyllä samanlaiseen, mutta ei samaan lajiin kuin minä, naiseen, joka oli haudottu munasta ja jonka elämä saattaisi kestää tuhat vuotta, jonka kansalla oli kummalliset tavat ja johtavat aatteet, naiseen, jonka toiveet, ilot, käsitteet hyveestä, oikeasta ja väärästä kenties erosivat omista käsityksistäni yhtä paljon kuin vihreiden marsilaistenkin.

Niin, olin hullu, mutta olin rakastunut, ja jos kohta kärsin suunnattomasti, niin en olisi tahtonut sen olevan toisin, vaikka minulle olisi tarjottu kaikki Barsoomin aarteet. Sellaista on rakkaus, ja sellaisia ovat rakastajat kaikkialla missä rakkautta on.

Minusta Dejah Thoris oli täydellisyyden, hyveellisyyden, kauneuden, ylevyyden, hyvyyden esikuva. Sydämeni pohjasta, sieluni syvyydestä uskoin sen silloin, istuessani sinä yönä Koradissa jalat ristissä silkkiläjälläni Barsoomin lähemmän kuun kiitäessä lännen taivaalla taivaanrantaa kohti ja valaistessa ikivanhan asuntoni kultaisia, marmorisia ja jalokivisiä mosaiikkeja; ja uskon sen tänään, istuessani pienen työhuoneeni pöydän ääressä silmäillen Hudsonille. Kaksikymmentä vuotta on sillä välin vierähtänyt. Kymmenen vuotta elin ja taistelin Dejah Thorisin ja hänen kansansa puolesta, kymmenen vuotta olen elänyt hänen muistostaan.

Aamu, jona lähdimme Tharkiin, valkeni kirkkaana ja kuumana, kuten kaikki Marsin aamut paitsi niinä kuutena viikkona, joina lumi sulaa navoilla.

Etsin, kunnes löysin Dejah Thorisin lähtevien vaunujen tungoksesta, mutta hän käänsi minulle selkänsä, ja saatoin nähdä hänen poskiensa punehtuvan. Rakkaus on oikukas, ja minä pysähdyin, sensijaan että olisin voinut vedota siihen, että olin loukannut häntä tietämättäni, ainakin tuntematta loukkauksen suuruutta, ja siten saanut hänet ainakin puolittain sovinnolliseksi.

Velvollisuuteni oli huolehtia, että hänellä oli mukavaa, ja siksi vilkaisin hänen vaunuihinsa sekä järjestin hänen silkkinsä ja turkiksensa paikoilleen. Sitä tehdessäni huomasin kauhukseni, että hänet oli kiinnitetty raskaalla ketjulla toisesta nilkastaan ajoneuvoihin.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin Solalle.

"Sarkoja katsoi sen parhaaksi", vastasi tämä ja hänen kasvonsa todistivat, että hän paheksui tällaista menettelyä.

Tarkastelin kahleita ja näin, että ne oli kiinnitetty jykevällä munalukolla.

"Missä on avain, Sola? Anna se minulle!"

"Se on Sarkojalla, John Carter."

Sanomatta sen enempää käännyin ympäri ja etsin Tars Tarkasin käsiini. Moitin hänelle kiivaasti Dejah Thorisia kohdannutta, rakastuneissa silmissäni tarpeettomalta näyttävää loukkausta ja julmuutta.

"John Carter", vastasi hän, "jos sinä ja Dejah Thoris milloinkaan karkaatte tharkeilta, niin se tapahtuu tällä matkalla. Tiedämme, että sinä et lähde ilman häntä. Olet osoittautunut loistavaksi taistelijaksi, emmekä me tahdo kahlehtia sinua, niin että säilytämme teidät molemmat helpoimmalla tavalla, joka takaa varmuuden. Olen puhunut."

Ymmärsin selvästi hänen esittämiensä syiden paikkansapitävyyden ja tiesin, että oli turhaa koettaa kumota hänen päätöstään, mutta pyysin, että avain otettaisiin pois Sarkojalta ja että tämän käskettäisiin jättää vanki vast'edes rauhaan.

"Niin paljon voinet, Tars Tarkas, tehdä vastapalvelukseksi siitä ystävyydestä, jota minä, se minun on tunnustettava, sinua kohtaan tunnen."

"Ystävyydestä?" vastasi hän. "Mitään sellaista ei ole olemassa, John Carter. Mutta pidä sinä oma pääsi. Käsken Sarkojan lakata häiritsemästä tyttöä ja otan itse avaimen huostaani."

"Jollet tahdo, että minä otan siitä vastatakseni", sanoin hymyillen.

Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti ennenkuin puhui. "Jos annat minulle sanasi, ettet itse eikä Dejah Thoris yritä karata, ennenkuin olemme saapuneet Tal Hajusin hoviin, saat avaimen ja voit viskata kahleet Iss-virtaan."

"Olisi parempi sinun pitää avain, Tars Tarkas", vastasin. Hän hymyili sanomatta enää mitään, mutta kun samana iltana leiriydyimme, näin hänen itsensä irroittavan Dejah Thorisin kahleet.

Julmasta, rajusta ja kylmästä luonteestaan huolimatta oli Tars Tarkasilla sielun pohjalla eräitä hienompia virtauksia, joita hän aina koetti vastustaa. Oliko se kenties ammoisilta esi-isiltä periytyvien inhimillisten vaistojen tähdettä, joka sai hänet kammoamaan kansansa menettelytapojen hirveyttä?

Lähestyessäni Dejah Thorisin vaunuja sivuutin Sarkojan ja se synkkä, myrkyllinen katse, jonka hän minuun loi, oli suloisinta balsamia, mitä mieleni oli saanut moneen tuntiin. Hyvä Jumala, kuinka hän minua vihasikaan! Se pursusi hänestä niin kouraantuntuvana, että sitä olisi melkein voinut miekalla leikata.

Vähän ajan kuluttua näin hänen keskustelevan innokkaasti erään Zad-nimisen soturin kanssa, joka oli suuri ja roteva, voimakas otus, mutta ei vielä ollut surmannut ainoatakaan päällikköä ja oli senvuoksi yhä o mad eli yksiniminen mies; toisen nimen hän voi saada vain hankkimalla jonkun päällikön arvomerkit. Tämän tavan nojalla minulla oli oikeus käyttää kumman surmaamani päällikön nimeä hyvänsä; jotkut sotilaat puhuttelivatkin minua nimellä Dotar Sojat, yhdistäen kummankin päällikön nimet, joiden arvomerkit olin saanut, eli toisin sanoen, jotka olin surmannut rehellisessä taistelussa.

Puhellessaan Zadin kanssa Sarkoja loi silloin tällöin silmäyksen minuun päin, samalla nähtävästi hyvin kiihkeästi kehoittaen Zadia tekemään jotakin. Kiinnitin silloin siihen hyvin vähän huomiota, mutta seuraavana päivänä oli minulla tarpeeksi syytä muistaa näitä seikkoja, ja samalla opin hieman ymmärtämään, kuinka syvästi Sarkoja minua vihasi ja kuinka pitkälle hän oli valmis menemään saadakseen kostetuksi minulle.

Dejah Thoris ei tahtonut tietää minusta mitään sinä iltana, ja vaikka lausuin hänen nimensä, ei hän vastannut eikä väräyttänyt edes silmäänsäkään osoittaakseen huomanneensa läsnäoloni. Kiihdyksissäni tein, kuten useimmat rakastuneet olisivat tehneet: koetin saada hänestä tietoja uskotun välityksellä, tässä tapauksessa Solan, jonka tapasin toiselta puolelta leiriä.

"Mikä Dejah Thorisin on?" kysäistä tokaisin häneltä. "Miksi hän ei tahdo puhua minulle?"

Sola näytti itsekin hämmästyneeltä, ikäänkuin tuollainen kahden ihmisolion kummallinen käyttäytyminen menisi kokonaan yli hänen ymmärryksensä, kuten se itse asiassa menikin, lapsi-raukka.

"Hän sanoo, että olet suututtanut hänet, muuta hän ei virka, paitsi että hän on jedin tytär ja jeddakin tyttärentytär ja että häntä on loukannut olento, joka ei kelpaisi puhdistamaan hänen isoäitinsä sorakin hampaitakaan."

Mietin hänen sanojaan hetken ja kysyin lopuksi:

"Mitä merkinnee sorak, Sola?"

"Se on pieni eläin, suunnilleen kämmeneni kokoinen, ja punaiset marsilaisnaiset pitävät sitä huvikseen", selitti Sola.

Kelvoton puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita! Täytyypä minun totisesti olla halpa-arvoinen Dejah Thorisin mielestä, ajattelin. Mutta en saattanut olla nauramatta tätä omituista vertauskuvaa, joka oli niin tutunomainen ja maapallon sanontatapoja muistuttava. Se herätti minussa koti-ikävän, sillä se kuulosti niin samanlaiselta kuin "kelvoton puhdistamaan hänen kenkiään." Ja sitten lähtivät ajatukseni kulkemaan minulle aivan outoa latua. Aloin miettiä, mitähän omaiseni mahtoivat tehdä. En ollut nähnyt heitä vuosikausiin. Virginiassa oli eräs Carter-perhe, jonka väitettiin olevan läheistä sukua minulle. Minua pidettiin isän setänä tai jonakin, joka kuulosti yhtä hullulta. Voin milloin hyvänsä käydä kaksikymmentäviisi- tai kolmikymmenvuotiaasta, ja isän setänä oleminen tuntui minusta aina mitä suurimmalta järjettömyydeltä, sillä ajatukseni ja tunteeni olivat poikamaiset. Tässä Carter-perheessä oli kaksi pikku poikaa, joista olin pitänyt ja joiden mielestä ei koko maailmassa ollut ketään setä Jackin vertaista. Saatoin nähdä heidät selvästi nytkin seisoessani Barsoomin kuutamoisen taivaan alla ja kaipasin heitä enemmän kuin milloinkaan olin ketään kuolevaista kaivannut. Olin luonteeltani kulkija enkä milloinkaan ollut tuntenut, mitä sana "koti" oikeastaan merkitsi, mutta Carterien suuri arkihuone oli ollut mielestäni kaikkea sitä, mitä siihen sanaan sisältyi. Ja nyt kaipasi sydämeni sinne tämän kylmän ja tylyn kansan luota, jonka keskuuteen olin joutunut. Sillä eikö Dejah Thoriskin halveksinut minua! Olin alhainen olio, niin alhainen, etten edes kelvannut puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita. Mutta sitten tuli siunattu huumorintajuntani avukseni, ja nauraen käännyin silkistä ja turkiksista tehdyllä vuoteellani ja vaivuin kuutamoisella kentällä väsyneen ja terveen sotilaan uneen.

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle ani varhain ja vain kerran pysähtyen jatkoimme marssia aivan iltapimeään saakka. Kaksi tapausta keskeytti matkan yksitoikkoisuuden. Puolipäivän tienoissa huomasimme kaukana kulkusuunnastamme oikealla olevan rakennuksen, joka ilmeisesti oli hautomalaitos, ja Lorkvas Ptomel määräsi Tars Tarkasin ottamaan siitä selvää. Viimemainittu otti mukaansa tusinan sotilaita, muiden muassa minut; ratsastimme sametinpehmoisen sammalpeitteen yli pienelle rakennukselle.

Se oli todellakin hautomalaitos, mutta munat olivat hyvin pieniä verrattuina niihin, joiden valmistumisen olin nähnyt Marsille saapuessani.

Tars Tarkas astui satulasta ja tutki laitosta tarkkaan, selittäen lopuksi, että se kuului vihreälle warhoonien kansalle ja että niistä kohdista, joista muuri oli suljettu, oli sementti tuskin ehtinyt kuivua.

"He eivät voi olla päivänkään matkaa edellämme", hän huudahti taistelu-innon leimahtaessa hänen hurjille kasvoilleen.

Hautomalaitoksella kävi kaikki hyvin nopeasti. Sotilaat mursivat seinään aukon ja pari heistä ryömi sisään tuhoten kaikki munat lyhyillä miekoillaan. Senjälkeen nousimme uudelleen satulaan ja kiiruhdimme liittymään karavaaniimme. Ratsastaessamme käytin tilaisuutta kysyäkseni Tars Tarkasilta, olivatko nämä warhoonit, joiden munat olimme hävittäneet, pienempiä kuin tharkit.

"Huomasin, että heidän munansa olivat paljoa pienempiä kuin ne, joita näin teidän hautomalaitoksessanne", lisäsin.

Hän selitti, että munat oli juuri viety sinne, mutta että ne, kuten kaikkien marsilaisten munat, kasvaisivat viisivuotisella hautoma-ajalla, kunnes ne olisivat yhtä suuria kuin ne, jotka olin nähnyt Barsoomiin saapuessani. Tämä oli todellakin mielenkiintoinen tieto, sillä minä olin aina mielessäni ihmetellyt, että marsilaiset naiset, vaikka he olivatkin suurikokoisia, voivat munia sellaisia tavattomia munia, joista olin nähnyt metrin mittaisten lasten kuoriutuvan. Todellisuudessa vastamunitut munat ovat vain vähän isompia kuin tavalliset hanhenmunat, ja kun ne alkavat kasvaa vasta jouduttuaan auringonpaisteeseen, ei päälliköiden ole kovinkaan vaikeata kuljettaa niitä useampia satoja kerrallaan varastokellareista hautomalaitoksille.

Kohta senjälkeen, kun warhoonilaisten munat oli tuhottu, pysähdyimme lepuuttamaan eläimiämme, ja sen pysähdyksen aikana sattui toinen tämän päivän merkittävä tapaus. Puuhailin parhaillaan siirtäen ratsastusvehkeitä toisen thoatini selästä toisen selkään, sillä jaoin päivän rasitukset niiden kesken, kun Zad saapui luokseni ja sanaa sanomatta antoi ratsulleni hirveän iskun pitkällä miekallaan.

En tarvinnut vihreiden marsilaisten käyttäytymissääntöjen käsikirjaa tietääkseni, miten minun oli vastattava, sillä olin todella niin raivoissani, että tuskin jaksoin hillitä itseäni tempaamasta pistooliani ja ampumasta maahan tuota raakalaista. Mutta hän seisoi odottaen pitkä miekka paljaana, ja minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tarttua omaani ja ryhtyä hänen kanssaan taisteluun joko hänen valitsemallaan tai sitten lyhyemmällä aseella.

Viimeksi mainittu vaihtoehto on aina sallittu, ja senvuoksi olisi minulla ollut oikeus käyttää lyhyttä miekkaani, tikariani, kirvestäni tai nyrkkejäni, jos olisin halunnut, mutta ampuma-asetta tai keihästä en saanut käyttää, kun hänellä oli vain pitkä miekka.

Valitsin saman aseen, jonka hän oli paljastanut, sillä tiesin hänen ylpeilevän sen käyttämistaidosta ja tahdoin, jos yleensä surmaisin hänet, tehdä sen hänen omalla aseellaan. Taistelumme kesti kauan ja viivytti matkamme jatkamista kokonaisen tunnin. Koko heimo keräytyi ympärillemme, jättäen taistelua varten avoimeksi noin kolmenkymmenen metrin läpimittaisen tilan.

Aluksi Zad koetti saada minut kaadetuksi syöksymällä päälleni kuten härkä suden kimppuun, mutta minä olin sitä varten aivan liian vikkelä, ja joka kerta kun hypähdin sivuun väistäen hänen hyökkäyksensä, syöksyi hän ohitseni ja sai miekastani piston käsivarteensa tai selkäänsä. Hänestä vuoti jo verta puolestakymmenestä pienemmästä haavasta, mutta en milloinkaan keksinyt kyllin suojatonta kohtaa, antaakseni tehokkaan iskun. Sitten hän vaihtoi menettelytapaa ja koetti varovaisesti ja hyvin nokkelasti miekkaillen saavuttaa taidolla sen, mitä hän ei kyennyt tekemään raa'alla voimalla. Minun on myönnettävä, että hän oli suurenmoinen miekkamies, ja jollen minä olisi ollut kestävämpi ja Marsin vähäisen painovoiman vuoksi vikkelämpi, niin tuskin olisin kyennyt taistelemaan häntä vastaan niin tehokkaasti kuin nyt tein.

Jonkun aikaa kiertelimme toisiamme tuottamatta kumpikaan toiselle kovinkaan suurta vammaa, pitkien, suorien, neulamaisten miekkojen välkkyessä auringonpaisteessa ja häiritessä hiljaisuutta kalahduksillaan, kun ne väistettäessä sattuivat vastakkain. Lopuksi Zad nähtävästi huomasi väsyvänsä enemmän kuin minä ja päätti lopettaa taistelun kunniakkaalla loistonäytteellä. Juuri kun hän hyökkäsi, sattui silmiini huikaiseva valon välähdys, joten en nähnyt häntä ja voin vain sokeasti hypähtää syrjään välttääkseni suuren miekan, joka jo tuntui tunkeutuvan ruumiiseeni. Onnistuin vain osaksi, kuten vasemmassa olkapäässäni tuntuva pistävä kipu todisti, mutta kun silmäsin ympärilleni nähdäkseni taaskin vastustajani, kohtasi kummastunutta katsettani näky, joka antoi minulle täyden korvauksen ohimenevän sokeuden tuottamasta haavastani. Dejah Thorisin vaunujen katolla seisoi kolme olentoa, ilmeisesti haluten katsella ottelua välillä olevien tharkien päiden ylitse. He olivat Dejah Thoris, Sola ja Sarkoja, ja nopean silmäykseni sattuessa heihin näin tapauksen, joka pysyy muistissani kuolinpäivääni saakka.

Juuri heihin katsoessani Dejah Thoris hyökkäsi kuin raivostunut naarastiikeri Sarkojan kimppuun ja iski tämän kohotetusta kädestä maahan jotakin — joka pudotessaan välkkyi auringossa. Silloin tiesin, mikä minut oli sokaissut juuri vaarallisimmalla hetkellä ja minkälaisen keinon Sarkoja oli keksinyt surmatakseen minut itse antamatta minulle lopullista iskua. Näin toisenkin seikan, joka oli vähällä viedä minulta hengen, sillä sekunnin murto-osaksi se kiinnitti kokonaan huomioni, saaden minut unohtamaan vastustajani. Kun Dejah Thoris löi Sarkojan kädestä pienen peilin, niin tämä kasvot vihan ja raivoisan vimman vääristäminä heilautti tikariaan ja tähtäsi hirvittävän iskun Dejah Thorisiin. Mutta Sola, rakas uskollinen Solamme, syöksyi heidän väliinsä. Ennätin vain nähdä suuren puukon painuvan hänen suojaavaan rintaansa.

Viholliseni oli jo saavuttanut tasapainonsa hyökkäyksen jälkeen ja ahdisti minua äärimmäisen kiivaasti, joten, niin vastahakoista kuin se olikin, kiinnitin huomioni käsillä olevaan työhön, mutta mieleni oli kaukana taistelusta.

Hyökkäsimme yhä uudelleen raivoisasti toistemme kimppuun, kunnes hän teki äkkiä piston, jota en voinut väistää enkä välttää, ja tunsin hänen miekkansa terävän kärjen rinnassani. Heittäydyin häntä kohti miekka ojossa koko ruumiini painolla, päättäen etten kuole yksin, jos suinkin voin sen estää. Tunsin säilän uppoavan rintaani, kaikki musteni silmissäni, ajatukseni menivät sekaisin, ja polveni pettivät.