YHDEKSÄS LUKU

Opin kieltä

Tointuessani vilkaisin Solaan, joka oli nähnyt koko tapauksen, ja hämmästyin huomatessani hänen tavallisesti liikkumattomien kasvojensa omituisen ilmeen. Hänen ajatuksiaan oli minun mahdoton tietää, sillä siihen mennessä olin oppinut ainoastaan vähän marsilaisten kieltä; vain juuri parahiksi ilmaistakseni jokapäiväiset tarpeeni.

Kun saavuin asuinrakennuksemme porttikäytävään, odotti minua outo yllätys. Luokseni tuli sotilas kantaen aseita, koristeita ja muita heikäläisten täyteen varustukseen kuuluvia vehkeitä. Kaikki ne hän antoi minulle lausuen samalla muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja käyttäytyen samalla kertaa kunnioittavasti ja uhkaavasti.

Sitten Sola lukuisten muiden naisten avustamana laitteli hihnat uudelleen sovittaen ne pienemmän kokoni mukaisiksi, ja heidän saatuaan työnsä valmiiksi minä komeilin täysissä sotavarustuksissa.

Siitä lähtien Sola opetti minulle eri aseiden käyttämistä, ja marsilaisen pojan kanssa vietin useita tunteja päivässä harjoitellen aukiolla. Vielä en osannut käsitellä kaikkia aseita, mutta kun tunsin perin hyvin vastaavat, maapallolla käytetyt kojeet, niin olin tavattoman oppivainen koulutettava ja edistyin varsin tyydyttävästi.

Minun samoin kuin myöskin pienten marsilaisten opettaminen oli yksinomaan naisten tehtävä, jotka eivät ainoastaan huolehdi siitä, että nuoret oppivat mieskohtaiset hyökkäys- ja puolustustemput, vaan myöskin valmistavat kaikki tarpeet ja välineet, mitä vihreiden marsilaisten keskuudessa yleensä tehdään. He valmistavat ruudin, ammukset, tuliaseet; itse asiassa naiset valmistavat kaikki, millä on arvoa. Ja sotaa käytäessä he ovat osana reservistä, tapellen tarpeen vaatiessa jopa älykkäämmin ja rohkeammin kuin miehet.

Miehille opetetaan sotataidon korkeampia haaroja, strategiaa ja suurien joukko-osastojen liikehtimistä. He laativat lakeja, milloin niitä tarvitaan, uuden lain jokaista sattuvaa tarvetta varten. Heitä eivät kahlehdi oikeudenkäytön ennakkotapaukset. Pitkien ajanjaksojen tottumuksesta on muodostunut tapoja, mutta näiden tapojen rikkomisesta johtuvan rangaistuksen määrääminen joutuu kussakin yksityistapauksessa valamiehistön käsiteltäväksi, jonka jäsenet ovat tasa-arvoisia syyllisen kanssa. Ja saattanenpa sanoa, että oikeus harvoin jää täyttämättä, se näyttää pikemminkin olevan päinvastaisessa suhteessa lakien arvovaltaan. Yhdessä suhteessa ainakin ovat marsilaiset onnellista väkeä: heillä ei ole lakimiehiä.

Ensimmäisen kohtaamiseni jälkeen en nähnyt vankia moneen päivään ja sittenkin näin hänet vain vilahdukselta, kun hänet vietiin suureen juhlasaliin, jossa olin ensi kerran tavannut Lorkvas Ptomelin. En saattanut olla huomaamatta, kuinka tarpeettoman tylysti ja raa'asti vartijat häntä kohtelivat. Se erosi niin suuresti siitä melkein äidillisestä hellyydestä, jota Sola osoitti minua kohtaan, ja niiden harvojen marsilaisten, jotka vaivautuivat minua edes huomaamaan, kunnioittavasta suhtautumisesta minuun.

Molemmilla kerroilla vangin nähdessäni olin pannut merkille, että hän vaihtoi muutamia sanoja vartijoittensa kanssa, ja senvuoksi pidin varmana, että he kaikki puhuivat samaa kieltä tai ainakin voivat selittää toisilleen ajatuksensa samalla, yhteisellä kielellä. Tämä seikka lisäsi intoani, ja olinpa vähällä saada Solan suuttumaan kärttäessäni häntä panemaan vauhtia opetukseeni. Mutta muutamissa päivissä olin oppinut marsilaisten kieltä tarpeeksi, kyetäkseni auttavasti keskustelemaan ja ymmärtääkseni jotensakin kaikki, mitä kuulin.

Näihin aikoihin majaili nukkumahuoneessamme kolme tai neljä naista ja pari äsken hautunutta nuorta marsilaista sekä sen lisäksi Sola, hänen nuori kasvattinsa, minä ja Woola, koirani. Yösijoille asetuttuaan oli täysikasvuisilla marsilaisilla tapana ennen nukkumista keskustella jonkun aikaa minkä mistäkin, ja nyt, kun ymmärsin heidän kieltään, olin hartaana kuulijana, vaikkakaan en itse milloinkaan tehnyt huomautuksia.

Seuraavana iltana vangin juhlasalissa käynnin jälkeen keskustelu lopuksi siirtyi tähän kysymykseen, ja heti paikalla minä olin pelkkänä korvana. En ollut uskaltanut kysellä Solalta mitään kauniista vangista, sillä en voinut unohtaa hänen omituista ilmettään, jonka olin huomannut, kun ensimmäisen kerran näin vangitun. En voinut pitää sitä mustasukkaisuutena, mutta punnitessani kaikkea maapallon mittapuun mukaan, kuten vielä tein, arvelin varmemmaksi näytellä tässä asiassa välinpitämätöntä, kunnes olisin saanut tarkemman tiedon Solan kannasta kiihkeän huoleni esineeseen nähden.

Sarkoja, yksi yötovereinamme olevista vanhemmista naisista, oli ollut mukana juhlasalissa vangin vartijana, ja hänelle toiset kohdistivat kysymyksensä.

"Milloin", kysyi eräs naisista, "saamme nauttia punaihoisen kuolintuskista? Vai aikooko Lorkvas Ptomel jed säilyttää hänet lunastettavaksi?"

"On päätetty viedä hänet mukanamme Tharkiin ja esittää hänen viimeiset kärsimyksensä suurien kisojen aikana Tal Hajusille", vastasi Sarkoja.

"Millä tavoin hänen on kuoltava?" kysyi Sola. "Hän on niin hento ja kaunis. Olin toivonut, että hänet säästettäisiin lunastettavaksi."

Sarkoja ja toiset naiset murisivat kiukkuisesti Solan osoittaman heikkouden johdosta.

"Onpa ikävä, Sola, ettet syntynyt miljoonia vuosia sitten", ärähti Sarkoja, "jolloin kaikki kuopat olivat täynnä vettä ja väestö oli yhtä ventoa kuin se aine, jossa he purjehtivat. Nykypäivinä olemme edistyneet niin pitkälle, että tuollaiset tunteet merkitsevät heikkoutta ja atavismia. Sinun ei ole hyvä saattaa Tars Tarkasin kuuluviin, että sinulla on niin rappeutuneita ajatuksia, sillä epäilenpä, välittäisikö hän silloin enää uskoa sinulle äitiyden suurta vastuunalaisuutta."

"Mielestäni en ole tehnyt vähääkään väärin lausuessani, että tämä punainen nainen herättää minussa osanottoa", huomautti Sola. "Hän ei ole tehnyt meille mitään pahaa eikä olisi tehnyt, jos olisimme joutuneet hänen käsiinsä. Hänen lajinsa miehet vain käyvät sotaa meitä vastaan, ja olen usein ajatellut, että heidän käyttäytymisensä meitä kohtaan on ainoastaan heijastusta meidän käyttäytymisestämme heitä kohtaan. He ovat sovussa kaikkien naapureittensa kanssa, paitsi milloin velvollisuus pakottaa heidät käymään sotaa, mutta me taas emme ole rauhassa kenenkään kanssa. Aina meillä on sota keskuudessamme samoin kuin myöskin punaisia vastaan, ja meidän yhteiskunnissammekin yksilöt taistelevat keskenään. Oi, me elämme yhtämittaisen verenvuodatuksen aikaa aina siitä asti, kun murramme munan kuoren, siihen saakka, kunnes ilomielin jättäydymme salaperäisyyden joen helmaan, tumman, ikiaikaisen Issin, joka vie meidät tuntemattomaan, mutta ei ainakaan tätä kauheampaan olotilaan. Totisesti onnellinen on se, joka saa aikaisin kuolla. Sanokaa Tars Tarkasille mitä tahdotte; hän ei voi keksiä minulle pahempaa kohtaloa, kuin on tämän hirveän elämän jatkaminen, jota meidän on pakko elää."

Tämä Solan raju mielenpurkaus hämmästytti ja säikähdytti toisia naisia siihen määrin, että he lausuivat vain muutamia ylimalkaisia moitteensanoja, minkä jälkeen he vaikenivat ja olivat pian unessa. Mutta yhden seikan oli tämä välikohtaus saanut aikaan; olin saanut varmuuden, että Solan tunteet tyttö-parkaa kohtaan olivat ystävällisiä ja että olin ollut hyvin onnellinen joutuessani hänen enkä jonkun toisen naisen holhottavaksi. Tiesin, että hän piti minusta, ja kun nyt olin saanut kuulla, että hän vihasi julmuutta ja raakalaisuutta, tunsin voivani varmasti luottaa hänen apuunsa yrittäessäni karata vangitun tytön kanssa, jos se vain olisi mitenkään mahdollista.

En kyllä edes tietänyt, olisiko olemassa tämän parempia oloja, joihin voisin paeta, mutta enemmän kuin halukkaasti olin valmis koettamaan onneani oman mallini mukaisten ihmisten keskuudessa mieluummin kuin jäämään pitemmäksi aikaa näiden kammottavien ja verenhimoisten vihreiden marsilaisten joukkoon. Mutta minne menisin ja miten, se oli minulle yhtä vaikeasti ratkaistava pulma, kuin ikivanha ikuisen elämän lähteen etsiminen on aikojen alusta alkaen ollut maapallon asukkaille.

Päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa tehdä Solan uskotukseni ja avoimesti pyytää häntä auttamaan itseäni. Tämä päätös lujana mielessäni käännyin silkkien ja turkisten seassa ja nukuin Marsin sikeään, virkistävään uneen.