KUUDESKOLMATTA LUKU

Verilöylyn kautta riemuun

Vähän ajan kuluttua saapuivat Tars Tarkas ja Kantos Kan ilmoittaen, että Zodanga oli täydellisesti kukistettu. Sen sotajoukot oli kaikki tuhottu tai otettu vangiksi, eikä vastustusta tarvinnut enää pelätä kaupungin sisäpuolelta. Useita taistelulaivoja oli päässyt pakenemaan, mutta tuhansia sota- ja kauppa-aluksia oli tharkilaisten sotilaiden hallussa.

Pienemmät heimot olivat alkaneet ryöstää ja riidellä keskenään, jonkavuoksi päätimme koota sotilaista niin paljon kuin voisimme, miehittää zodangalaisilla sotavangeilla mahdollisimman monta laivaa ja lähteä Heliumia kohti, tuhlaamatta enempää aikaa.

Neljän tunnin kuluttua lähdimme telakkarakennusten katoilta purjehtimaan sadan viidenkymmenen taistelulaivan suuruisella laivastolla, jossa oli lähes satatuhatta vihreätä sotilasta ja jota seurasi kuljetuslaivasto, tuoden thoatimme.

Taaksemme jäi kukistunut kaupunki noin neljänkymmenentuhannen pienempiin heimoihin kuuluvan hurjan ja armottoman sotilaan käsiin. He ryöstivät, murhasivat ja tappelivat keskenään. Ainakin sataan eri kohtaan he olivat sytyttäneet tulipalon, ja sakeita savupatsaita kohosi ilmoille ikäänkuin peittämään taivaan silmiltä alhaalla olevaa kammottavaa näkyä.

Iltapäivän puolivälissä ilmestyivät Heliumin tulipunainen ja keltainen torni näkyviimme, ja kohta sen jälkeen nousi piirittäjien leiristä suuri laivasto zodangalaisten taistelulaivoja, purjehtien meitä kohti.

Jokaisessa suuressa aluksessamme liehuivat keulasta perään ulottuvat Heliumin liput, mutta zodangalaiset eivät tarvinneet tätä merkkiä tietääkseen, että olimme vihollisia, sillä vihreät sotilaamme olivat alottaneet tulen heitä vastaan melkein heti heidän noustuaan maasta. Kaamean tarkasti tähdäten he lähettivät hyökkäävään laivastoon yhteislaukauksen toisensa jälkeen.

Kun Heliumin kaksoiskaupungissa huomattiin, että olimme ystäviä, lähetettiin sieltä satoja aluksia avuksemme, ja sitten alkoi ensimmäinen näkemäni todellinen ilmataistelu.

Vihreitä sotilaitamme kuljettavat aluksemme pidettiin risteilemässä Heliumin ja Zodangan taistelevien laivastojen yläpuolella, sillä niiden tykkipatterit olivat hyödyttömiä tharkilaisten käsissä, jotka eivät osanneet käyttää laivatykkejä, koska heillä ei itsellään ollut laivastoa. Mutta heidän pienet pyssynsä olivat hyvin tehokkaita, ja taistelun tulokseen vaikuttivat tharkilaiset hyvin suuresti, jollei kokonaan ratkaisevasti.

Aluksi molemmat laivastot risteilivät yhtä korkealla, lähettäen toisilleen yhteislaukauksen toisensa jälkeen. Yksi zodangalaisten valtavan suuri taistelulaiva sai leveän aukon runkoonsa; se heilahti, kääntyi nurin ja miehistön pienet ruumiit putosivat sätkytellen ja tempoillen maahan, joka oli kolmesataa metriä alempana; hirvittävää vauhtia alus sitten putosi miesten jälkeen, hautautuen melkein täydelleen muinaisen merenpohjan pehmeään saveen.

Heliumilaiset päästivät rajun riemuhuudon ja entistä hurjemmin he ahdistivat zodangalaisten laivastoa. Nokkelalla liikkeellä kaksi heliumilaista alusta pääsi vastustajien yläpuolelle, syytäen sieltä näiden niskaan tulvanaan räjähdyspommeja alusten pohjassa olevista pattereista.

Toisen toisensa jälkeen onnistui sitten Heliumin taistelulaivain kohota zodangalaisten yläpuolelle, ja lyhyessä ajassa oli useita piirittäjien aluksia auttamattomasti hylkyinä, ajautuen suuremman Heliumin korkeata tulipunaista tornia kohti. Monet laivat koettivat paeta, mutta heti oli niiden jokaisen ympärillä tuhansia pieniä yhden miehen lentokoneita ja yläpuolella valtava laivahirviö laskien hyökkäysjoukkoja zodangalaisten aluksen kannelle.

Vähän enemmän kuin tunti senjälkeen, kun voittoisat zodangalaiset olivat kohonneet leiristään ilmoille meitä vastaan, oli taistelu päättynyt ja voitettujen zodangalaisten jälelläolevat laivat ohjattiin Heliumin kaupunkeja kohti valtausmiehistöjen hoitamina.

Näiden lentohirviöiden antautumisessa oli tavattoman järkyttävänä puolena se, että vuosisatoja vanhan tavan mukaan oli voitetun aluksen komentajan antautumisen merkiksi vapaaehtoisesti hypättävä maahan. Toinen toisensa jälkeen nämä urhoolliset miehet hyppäsivät valtavien alustensa korkealle kohoavista keuloista kamalaan kuolemaan, pitäen viirejään korkealla päänsä päällä.

Vasta sitten kun koko laivaston komentaja teki tämän hirveän hypyn, ilmaisten siten, että jäljelläolevat laivat antautuivat, lakkasi taistelu ja urhoollisten miesten hyödytön surmaaminen päättyi.

Merkin avulla pyysimme sitten Heliumin laivaston lippulaivaa lähestymään, ja kun se oli tullut äänenkantaman päähän, huusin, että prinsessa Dejah Thoris oli laivallamme ja että halusimme siirtää hänet lippulaivaan, joten hän pääsisi kaupunkiin heti.

Kun heliumilaiset pääsivät täysin selville ilmoitukseni sisällöstä, kohosi lippulaivan kannelta ilmoille voimakas huuto ja seuraavalla hetkellä liehuivat Heliumin prinsessan värit sadoista kohdista sen taklauksesta. Kun muista laivoista huomattiin niille annetut merkit, yhtyivät niidenkin miehistöt riemuhuutoon ja Dejah Thorisin viirit päästettiin niistä hulmuamaan auringon hohteessa.

Lippulaiva ohjattiin luoksemme, ja kun se juhlallisesti kääntyi ja kosketti aluksemme kylkeä, hyppäsi kymmenkunta upseeria laivamme kannelle. Kun heidän hämmästyneet katseensa sattuivat satoihin vihreihin sotilaihin, jotka nyt tulivat esille taistelusuojuksista, he pysähtyivät kauhistuneina, mutta nähdessään heitä kohti astelevan Kantos Kanin etenivät hekin tunkeutuen hänen ympärilleen.

Sitten astuimme Dejah Thoris ja minä esille, jolloin heliumilaisten katseet kiintyivät yksinomaan prinsessaan. Tämä tervehti heitä ystävällisesti mainiten kutakin nimeltään, sillä kaikki he olivat hänen isoisänsä suuresti suosimia ja korkeissa asemissa olevia miehiä, joten hän tunsi heidät hyvin.

"Laskekaa kätenne John Carterin olkapäälle", hän lausui heille ja jatkoi minuun päin kääntyen: "Häntä saa Helium kiittää prinsessastaan ja tämänpäiväisestä voitostaan."

He olivat hyvin kohteliaita, puhutellen minua ystävällisesti ja imartelevasti, mutta eniten näytti heihin vaikuttaneen se, että olin saanut hurjat tharkilaiset avukseni taistelussa Dejah Thorisin vapauttamiseksi ja Heliumin tukemiseksi.

"Enemmän kuin minua on teidän kiitettävä erästä toista miestä", puutuin minä puheeseen; "ja hän on tässä. Hän on Tharkin jeddak, yksi Barsoomin suurimpia sotilaita ja valtiomiehiä."

Yhtä siloisen kohteliaasti kuin äsken minulle he lausuivat tervehdyksensä suurelle tharkilaiselle, ja hämmästyksekseni hän ei jäänyt paljoakaan heidän jälkeensä käyttäytymisessä ja kohteliaissa sanoissa. Vaikkakaan tharkilaiset eivät ole puheliaita, noudattavat tharkit tiukasti muodollisuuksia ja esiintyvät tapojensa nojalla ihmeteltävän arvokkaasti ja kohteliaasti.

Dejah Thoris meni lippulaivaan ja olisi välttämättä tahtonut minutkin mukaansa, mutta huomautin hänelle, että taistelu oli vasta osittain voitettu. Meillä oli vielä vastassamme piirittävien zodangalaisten maavoimat, enkä tahtonut poistua Tars Tarkasin viereltä, ennenkuin ne olisi voitettu.

Heliumin laivaston komentaja lupasi järjestää niin, että Heliumin armeija hyökkäisi kaupungista käsin samanaikaisesti meidän kanssamme. Sitten erosivat laivat ja Dejah Thoris vietiin riemusaatossa takaisin isoisänsä Heliumin jeddakin Tardos Morsin hoviin.

Taampana oli kuljetuslaivastomme, johon vihreiden sotilaiden thoatit oli jätetty taistelun ajaksi. Kun meillä ei ollut maihin laskemiseen tarvittavia telineitä, odotti meitä vaikea tehtävä saadaksemme eläimet avoimelle kentälle, mutta muuta keinoa ei ollut. Ohjasimme senvuoksi aluksemme noin viidentoista kilometrin päähän kaupungista ja ryhdyimme toimeen.

Eläimet oli laskettava maahan nuorasilmukoissa, ja siihen puuhaan kului loppupäivä ja puolet yötä. Kahdesti ahdistivat meitä zodangalaisten ratsuväkiosastot, mutta kärsimämme tappiot olivat vähäiset ja pimeän tultua vihollisemme vetäytyivät takaisin.

Niin pian kun kaikki thoatit oli saatu maahan, antoi Tars Tarkas hyökkäysmääräyksen, ja kolmessa osassa hiivimme zodangalaisten leiriä kohti pohjoisesta, etelästä ja idästä.

Noin puolentoista kilometrin päässä pääleiristä kohtasimme zodangalaisten etuvartijat ja edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti pidimme sitä taistelun alottamisen merkkinä. Hurjasti ja raivoisasti huutaen ja taistelun kiihdyttämien thoatien kauheasti kiljuessa syöksyimme zodangalaisia vastaan.

Emme yllättäneet heitä torkkumasta, vaan vastassamme oli hyvin järjestetty rintama. Kerran toisensa jälkeen meidät tungettiin takaisin, kunnes keskipäivän tienoissa aloin epäillä taistelun tulosta.

Zodangalaisia oli lähes miljoona sotilaita, jotka oli koottu navalta toiselle ulottuvien vesiteiden varsilta, kun taas heitä vastassa oli vajaata satatuhatta vihreätä sotilasta. Heliumin sotajoukot eivät olleet saapuneet, emmekä saaneet sieltä minkäänlaista tietoa.

Juuri keskipäivällä kuulimme ankaraa ampumista zodangalaisten leirin ja kaupungin väliltä. Arvasimme, että kipeästi kaipaamamme apu oli tullut.

Taaskin Tars Tarkas antoi hyökkäämiskäskyn, ja taaskin kantoivat valtavat thoatit pelottavia ratsastajiaan vihollisen varustuksia kohti. Samalla hetkellä kiipesivät Heliumin joukot zodangalaisten vastakkaisille varustuksille, ja nämä joutuivat kahden tulen väliin. Uljaasti he taistelivat, mutta taistelu oli turhaa.

Kaupungin edustalla oleva kenttä muuttui todelliseksi teurastamoksi, ennenkuin viimeiset zodangalaiset antautuivat, mutta vihdoin verilöyly loppui, vangit marssitettiin Heliumiin, ja äärettömänä riemukulkueena me, voittoisat sankarit, astuimme sisään suuremman kaupungin porteista.

Leveitä katuja reunustivat naiset ja lapset sekä ne harvat miehet, joiden tehtävät pakottivat heidät jäämään kaupunkiin taistelun ajaksi. Meitä tervehdittiin loppumattomilla riemuhuudoilla, ja päällemme satoi kultaisia, platinaisia, hopeisia ja jalokivisiä koruja. Kaupunki oli hulluna ilosta.

Hurjat tharkilaiseni herättivät mitä rajuinta riemua ja ihastusta. Ei koskaan ennen ollut vihreä sotilasjoukko aseellisena marssinut Heliumin kaduilla, ja punainen kansa juhli nyt heidän saapuessaan ystävinä ja liittolaisina.

Se, että heliumilaiset tunsivat ne vähäiset palvelukset, jotka olin tehnyt Dejah Thorisille, oli ilmeistä, sillä nimeäni huudettiin yhtenään ja minuun ja suureen thoatiini kiinnitettiin kantamuksittain koruja ratsastaessamme palatsia kohti. Huolimatta kammottavan näköisestä Woolasta väestö tungeskeli ympärilläni.

Kun lähestyimme suurenmoista palatsirakennusta, tuli meitä vastaan muutamia upseereja, jotka tervehtivät meitä lämpimästi ja pyysivät, että Tars Tarkas ja hänen jedinsä, hänen hurjain liittolaistensa jeddakit ja jedit sekä minä laskeutuisimme ratsailta ja menisimme heidän seurassaan Tardos Morsin luo, joka halusi lausua kiitoksensa hänelle tekemistämme palveluksista.

Palatsin pääkäytävälle vievien suurien portaiden ylimmällä astuimella oli kuninkaallinen seurue, ja kun me saavuimme alimmille portaille, astui yksi heistä ottamaan meitä vastaan. Hän oli moitteeton miehuuden näyte: kookas, suora kuin nuoli, komealihaksinen; ryhti ja käyttäytyminen kuin kansojen hallitsijalla. Minulle ei tarvinnut sanoa, että hän oli Tardos Mors, Heliumin jeddak.

Ensimmäiseksi kohtasi hän ryhmästämme Tars Tarkasin, ja hänen ensimmäiset sanansa vahvistivat ikuisiksi ajoiksi molempien rotujen välisen uuden liiton.

"Se, että Tardos Mors", hän lausui vakavasti, "saattaa tavata Barsoomin suurimman nykyään elävän soturin, on arvaamaton kunnia, mutta se, että hän saa laskea kätensä ystävän ja liittolaisen olalle, on vielä paljoa suurempi onni."

"Heliumin jeddak", vastasi Tars Tarkas, "on tarvittu toisesta maailmasta saapunut mies opettamaan Barsoomin vihreille sotilaille, mitä ystävyys merkitsee. Häntä saamme kiittää siitä, että tharkilaiset heimot voivat ymmärtää sinua, että he voivat tajuta ylevästi lausumasi tunteet ja vastata niihin."

Sitten Tardos Mors tervehti kutakin vihreätä jeddakia ja jediä, lausuen heille kullekin ystävyyden ja kiitollisuuden sanoja.

Kun tuli minun vuoroni, laski hän molemmat kätensä olkapäilleni.

"Tervetuloa, poikani", hän sanoi; "se, että sinut ilomielin, ilman ainoatakaan vastustavaa ääntä, tunnustetaan koko Heliumin, jopa koko Barsoomin arvokkaimmaksi jalokiveksi, on riittävän suuri kiitos minulta."

Sitten meidät esiteltiin Mors Kajakille, pienemmän Heliumin jeddakille ja Dejah Thorisin isälle. Hän oli tullut Tardos Morsin kintereillä ja häntä näytti tämä kohtaus liikuttavan vieläkin enemmän kuin hänen isäänsä. Toistakymmentä kertaa hän koetti tuoda esiin kiitollisuutensa minulle, mutta joka kerran hänen äänensä murtui liikutuksesta eikä hän voinut puhua, ja kuitenkin, kuten myöhemmin kuulin, oli hänellä rohkean ja pelottoman sotilaan maine, joka oli huomattava sotaisessa Barsoomissakin. Samoin kuin koko Helium hänkin jumaloi tytärtään eikä hän, joutumatta syvän liikutuksen valtaan, voinut ajatella, mistä tämä oli pelastunut.