ESIPUHE

Veljeni pojalle Paulille

Pouliguen on muuan kylä Bretagnen maakunnassa Valtameren rannalla, Batz nimisen kauppalan ja Loire virran suun välillä on vähäinen kala- ja kauppasatama. Toisaalta sitä suojelevat hietasärkät ja toisaalta rajoittaa säännöllinen katu, jonka talot ulottuvat hamaan meren rantaan asti. Ympäristö on autiota alankoa; siinä ei sun surullinen silmäsi näe edes nummia, ei metsätöyryjä, ei kanervakankaita, sanalla sanoen ei näe tuota runollisuutta, joka on niin omituista Armorikan rannikoilla. Tie kulkee sinne suolalampien sivuitse, jotka sitä ympäröivät joka haaralta. Omaa luonnettansa vailla nämä lammet eivät silti ole, varsinkaan silloin kuin ne auringon paisteessa kimaltelevat härmäisinä kiteisinä huntuina. Kylä on hymyilevän siisti. Asukkaat ovat joko kalastajia tahi suolansaannissa työskenteleviä merestä he saavat elatuksensa jok'ainoa. Talot ovat hyvin rakennettuja, ja niiden sisässä vallitsee siveys, mukavuus ja uutteruus. Rannalla, tasaisella ja kovalla, lentää liihoittelee alinomaa kalalokkeja ja muita vesilintuja, jotka näyttävät rakastavan näitä seutuja. Muutaman askeleen päässä siitä pieni hongisto sekoittaa raikasta pihkahajuansa Valtameren jo niinkin terveellisiin tuulahduksiin. Vaikka ympäristö on hedelmätöntä, saattaa siinä kumminkin tehdä varsin miellyttäviä huvimatkoja. Koko se osa rantaa, joka ulottuu aina Croisicin kylään saakka ja koskettaa Batzin kauppala, ei tosin ole niin suurenmoista kuin Normandian kallioiset rannat, mutta suopi kumminkin silmän katsella mitä vaihtelevimpia näkyjä ja kuvan-omaisimpia kohtia. Tiheässä kohoilee siinä luotoja, mutta nuo tuhannet mutkat ja luonnolliset portaat, joita luode ja vuoksi ovat kaivaneet granitin kylkeen, sallivat milloin hyvänsä olla yhteydessä meren kanssa ja niin sanoakseni tunkeutua sen sisimpään olemukseen. Semmoisenaan on meri mulle rakas, ei niin paljoa näkynä kuin ystävänä. Rakasta minun on haastella sen kanssa, silmilläni seurata askel askeleelta sen kulkua särkältä toiselle ja katsella, kuinka se paetessaan luo niitä näkyviin tahi, seljälläni näitten yksinäisten lahdelmain rannalla, nähden sen jälleen valtoihinsa anastavan rantojaan ja heittelevän hyväileviä aaltojansa mun jalkaini juureen. Sen vihanpuuskatkin ovat minulle rakkaita. Tällä meren rannalla olen asunut muutamia viikkoja, ja suloista minun on muistella niitä päiviä. Siitä on jo pitkä aika. Poikani oli silloin vielä lapsi: näenpä vieläkin hänen juoksentelevan kallioita myöten ja leikkivän aaltojen kera, ikäänkuin hän jo nyt alkaisi opetella tuota kovaa ja kaunista ammattia, jonka hän sittemmin oli valitseva. Tekisipä mieleni palata Pouliguenin kylään. Siellä on elo yksinkertaista ja huokeata. Se mua kaikista enimmin miellyttää, että ylhäinen maailma sitä seutua ylenkatsoo, karttaa tahi ei tunnekaan sitä. Tämä pieni valkama, muutoin niin tyyni, oli minun sinne tullessani juuri päässyt hirveästä onnettomuudesta eikä ollut vielä oikein tointunut kärsimistänsä kovista iskuista. Ja tässä nyt, armas Paul, kertomus siitä, mitä siellä oli tapahtunut, sillä sinulle tämä kertomus on omistettu. Olit päättänyt, ettes alkaisi oppia lukemaan, ennenkuin vanha setäsi olisi sinulle jotakin kirjoittanut. Tunnustapa vaan luulit siten saavasi olla laiskana hyvinkin kauan, kun tunsit muka minun laiskuuteni. Mitäs sanot nyt, poikaseni! Soisinpa tämän kertomuksen miellyttävän sua ja herättävän sinussa piankin lukuhalua. Tehköön se sinut kykeneväksi lukemaan sujuvasti niitä kauniita kertomuksia, joita ovat kirjoittaneet ystäväni Stahl, Jules Vernes ja Macé; silloin ei sinun tarvitse valittaa nähneesi turhaa vaivaa, eikä ole minultakaan aika hukkaan mennyt.