19. YKSI PUUTTUU

Monta hetkeä oli vielä kuluva, ennenkuin miehet palajavat, mutta siitä huolimatta viettivät kyläläiset lopun yötä rannalla. Mielipiteet eivät enää hajauneet äärettömiin toisistansa: toivo, pelko, vavistus olivat nyt kiintyneet Lokkiluodon ympärille. Kaikki, jotka olivat nähneet sen likeltä, kuvailivat sen nyt tarkasti juuresta huippuun saakka, ja, niinkuin semmoisissa tapauksissa tavallisesti käy, oli jok'ainoa kuvaus niin täsmällinen ja tarkka, että kaikki muut olivat ihan toisenlaisia. Muutamat arvelivat, ettei kalliolle kiipeäminen ole vaikeata ensinkään, ja että lapset ihan varmaan ovat nousseet sinne; toiset sanoivat sinne pääsemistä ihan mahdottomaksi tai ainakin perin vaaralliseksi, varsinkin öiseen aikaan, niin pienille lapsille. Jotkut väittivät, ett'ei meri koskaan ole noussut viimeiselle pengerrykselle asti, ja että pojat muka makaavat siellä yhtä rauhallisesti kuin omilla vuoteillaan; jotkut sitä vastoin tiesit sanoa, ettei se niin varmaa ole, ja että päiväntasauksen aikana meri joskus on ulottunut sinnekin asti. Ja niinpä, sitä mukaa kuin kukin puhui, sitä mukaa toivokin sydämissä syttyi tai sammui. Legoffin äiti yksin ei järkkynyt uskossaan; hän ei olisi yhtään kummastellut, jos olisi saanut kuulla poikansa pysäyttäneen nousuveden, sanoen: "Tätä ylemmäs et nouse".

Rouva Henry harhaili joukosta toiseen, halukkaasti kuunnellen ihmisten puheita ja tuntien sydämensä vuotavan verta tuhansista haavoista. Hänen ainoa toivonsa, jota hän vielä uskalsi ajatella, oli sekin kovin kamalata: se oli kuin orjantappuran oksa, jota hapuroidessaan käsi käy verinaarmuihin. Hän oli näkevinään pikku Markinsa kiipeevän yön pimeässä tuolle kovan onnen kalliolle. Vaikkapa — niin ajatteli rouva Henry — pojalla olisikin ollut kylliksi voimia, päästäkseen viimeiselle paltalle, vaikkapa nousuvesi ei olisi ulottunutkaan sinne, niin paleltunuthan poloinen on, nääntynyt väsymyksestä ja nälästä, naarmuissa, haavoissa.

Aamun hämärässä hän meni eräälle rannan kalliolle; siellä hän istui kauan aikaa, masentuneena, silmät yhä taivaan rantaa kohti, niinkuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua avaruuksien läpi. Hänen noustessaan koitti jo päivä. Astuessaan alas rannalle, hän kohtasi Bibian, joka jo oli alkanut tavalliset kulkunsa. Nähtyään rouva Henryn, Bibia säpsähti ja lyyhistihe, kuin koira, jota on lyöty. Rouva Henry pahalla mielellä muistaen taanoisia kovia sanojaan, pysähtyi hetkiseksi ja katsoi sääliväisesti raukkaa. Hän muisti, kuinka Mark oli rakastanut tuota onnetonta, hyväillyt häntä, pienellä valkoisella kädellään silitellyt kerjäläisen kasvoja, annettuaan hänelle almua. "Bibia parka! Bibia parka!" sanoi hän, koettaen tehdä äänensä niin lapselliseksi kuin mahdollista. Ja hän meni itkien edemmäs.

Auringon noustessa oli pappi muutamain kyläläisten kanssa mennyt Batzin kirkkoon messua pitämään. Sitten hän oli tullut takaisin: hän rohkaisi nyt äitien mieltä, rukoiltuaan ensin lasten pelastuksesta. Aamu kului kuumeenomaisessa odotuksen tuskassa. Sakeata sumua oli päivän sarastaessa alkanut nousta maasta. Se kätki näkyvistä taivaan ja levisi valamerelle. Luonto, joka on niin kerrassaan väliäpitämätön inhimillisestä onnettomuudesta ja kurjuudesta, näkyi nyt ottavan osaa poloisen kylän suruun. Rannat, saaret, niemet — kaikki oli kiedottu usmaan, jonka kautta päivänvalo kuulsi tummana, hämäränä. Täydellinen äänettömyys vallitsi rannalla, vaikka koko kylän väki oli siellä koossa. Pursi ei enää viivy kauan: se tulee tuokion perästä näkyviin usmasta. Ratkaiseva hetki oli tulossa: Herra auttakoon vaan! Puolenpäivän aikana kirkasti tuuli taivaan ja meren, aurinko paistoi, aallot kirmaelivat, ja kaukana näkyi valkoiset purjeet.

Ääneti, liikahtamatta seisoi joukko rannalla. Sydämensä sykintää vaan kukin kuuli. Purjeet, jotka alussa olivat näkyneet ainoastaan pienenä, valkoisena pilkkuna taivaan rannassa, kasvoivat kasvamistaan. Alus läheni nähtävästi rantaa se oli Legoffin pursi! Mitähän se tuonee tullessansa? Riemuako vai murhettako? Elämänkö tuonee vai kuolemanko? Nuo purjeet, joita niin kauan oli odotettu, niin palavasti ikävöity, nuo purjeet olisi tahdottu nyt pysäyttää; vavistiin jo ajateltaessa aluksen laskua valkamaan. Sanomattoman tuskallinen hetki. Kaikkien ajatukset olivat, kiintyneet tuohon ainoaan palttinapalaan. Ei sanaa! ei huutoa! ei liikuntoa! ei käden käännähdystä! — Mutta kun alus viimoinkin oli tullut niin lähelle, että siitä erotti mastot ja itse rungon, kun kokassa huomattiin joukko pieniä olentoja, jotka heiluttivat ilmassa lakkejansa ja liinojansa, silloin elpyivät jälleen odottaneiden rinnat yhtä haavaa, ja yksi ainoa riemullinen parahdus kajahti taivasta kohti.

— Oletteko te siellä? Tekö siellä olette?

— Tääll' ollaan! — vastasivat aluksesta heleät äänet.

Tuokio vielä, niin laski pursi rantaan, lapset hyökkäsivät ulos, sekaisin, päistikkaa toistensa ylitse. Mutta taivas! minkä näköisinä! Vaatteet repaleissa, kasvot naarmuissa kädet verisinä, päät pörrössä. Kukin äiti tunsi kumminkin poikansa, sieppasi hänet syliinsä jo veneen laidalta, likisti rintaansa vastaan ja suuteli, kastellen ilonkyynelillä armaansa kasvoja.

— Mark! Mark! — huusi rouva Henry, etsien silmillään poikaansa ja ruveten jo epäilemään.

Ei kuulunut vastausta!

Muut olivat jo tulleet aluksesta, nythän olisi Markin vuoro, mutta Markin vuoroa ei tullut.

— Mun lapseni! Mun lapseni! Teidän kanssannehan hän oli! Puhukaa, puhukaa, hyvät ihmiset! Missä on poikani, missä? Minne olette lapseni panneet?

Miehet käänsivät kasvonsa toisaalle ja olivat vaiti.

Yhdellä hyppäyksellä oli rouva Henry aluksessa. Hän tutki sen yhdellä silmäyksellä kokasta perään, ja parkaisi, kääntyen jälleen Legoffiin.

— Poikani! Miss' on poikani! Te lupasitte tuoda hänet minulle!

Kaksi äänetöntä kyyneltä vierähti vain vanhan kalamiehen poskelle.

Äiti kiljaisi silloin kuin haavoitettu lintu ja vaipui tunnottomana purjekasalle.

Tähän loppui kotiatulon riemu. Rouva Henryn onnettomuus saattoi koko kylän murheelliseksi. Äidit eivät enää voineet täydellä ilolla syleillä lapsiansa, he ikäänkuin kainostelivat. Kansajoukko viipyi vielä kotvan aikaa rannalla. Pikku Markin katoaminen oli nyt kaikkien puheen esineenä. Kysymyksiä sateli nuoren Legoffin päälle, ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä saakka, jolloin nousuvesi oli heittänyt viimeisen hyrskäyksensä paltalle. Hän oli nähnyt veden tempaavan Markin kalliolta alas ja oli kurottautunut häntä pidättämään. Mitä sen koommin oli tapahtunut, sitä hän ei enää muistanut. Isä lopetti pojan kertomuksen. Aamun koittaessa hän oli löytänyt pojat kalliolta, liikkumattomina, kylminä, nähtävästi hengettöminä. Ensin hän oli luullutkin heidät kuolleiksi: lukiessaan, kuinka monta heitä oli, oli hänestä tuntunut kuin lukisi ruumiita. Kaikki he siinä olivat, paitsi Markia. Pojat kääräistiin vaippoihin ja viimeinkin, hieromisten ja rohtojen avulla, saatiin heidät henkiin jälleen. Hetken kuluttua he olivat pystyssä taas, ja syödä ahmasivat kuin sudet, itkien ja valittaen pienen toverinsa katoamista. Poikien virvoitellessa itseänsä, oli Legoff muiden kalamiesten kanssa tutkinut Lokkiluodon kaikki pienimmätkin solat ja sopukat, mutta turhaan. Lasten puheen mukaan ei Mark olisi kumminkaan voinut elää aamuun asti, niin peräti voipunut hän oli; jollei meri olisi huuhtaissut häntä syliinsä, olisi hän löydettäissä ollut ruumiina kalliolla.

— Rouva parkaa! — lisäsi ukko liikutettuna. — Jumala nähköön, kuinka kernaasti olisin antanut kaksi sormea kädestäni, jos vaan olisin saanut tuoda hänelle takaisin hänen silmäteränsä.

— Niin! — sanoi pikku Mascaret; — jos muut vaan olisivat minua totelleet, niin ei tätä tällaista olisi tapahtunutkaan.

Väki hajosi viimein; kukin meni kotiansa. Mutta kirkkoherran tehtävä vielä ollut lopussa; hän astui rouva Henryn asuntoon, jonne vaimo parka oli tunnottomana kannettu.