9. TUOMAS I:N RETKET

— Minäpä, — sanoi Legoff, — minä kerron teille, kuinka minun vaari vainajani, Tuomas Legoff, joka oli lähtenyt pelkkänä matrosina purjehtimaan »Bellonalla», vihdoin tuli kuninkaaksi eräälle Etelämeren saarelle.

— Se ei ole mahdollista! — huusivat muut äimästyen. — Onko kuninkaita ollut sinun suvussasi?

— Yksi ainoa, — vastasi Legoff kainosti, — mutta kuninkaallista sukuperää sitä silti ollaan, sanoo isä. Tämmöinen oli juttu. »Bellona» purjehti Tyyneellä merellä, joka on niin hiljainen kuin lammas. Siinä on siellä täällä saaria, joiden asukkaat panevat muukalaisen vartaalle ja pistävät hänet poskeensa.

— Vanhoja uutisia! — sanoi Macabiou. — Semmoisia ihmisiä sanotaan ihmissyöjiksi eli muukalaisella nimityksellä kanni… kanni…

— Kannibaaleiksi, — auttoi Mark; — semmoiset ne juuri tahtoivat Perjantainkin syödä.

Legoff jatkoi:

— Niin, »Bellona» kynteli Tyyneen meren pintaa ja hyvällä myötätuulella teki kaksitoista solmua tunnissa solkenaan vaan; mutta eräänä päivänä huomattiin ruomassa tuli. Pumputtiin, pumputtiin, mutta mitäpäs siitä läksi! Parin tunnin kuluttua leimusi koko laiva ilmitulessa kuin olkilyhde.

— Sepä on lystikästä, — sanoi sukkela Pornichet, — että vedessäkin voi palaa.

— Saatpa nähdä, poikani, ett'ei se ollut niinkään lystikästä. Väki ähki ja öhki pumputessaan ja sammuttaessaan, mutta valkea se yhä levisi lähemmäs ja lähemmäs kruutisäiliöä.

— Voi tonttu! — sanoi Pornichet.

— Ei auttanut muu kuin lähteä laivan sisästä. Mutta justiin siinä silmänräpäyksessä kuin laivaväki oli laskeumaisillaan veneisin, — rrräiskis! Kruuti syttyy, jyräys kuuluu laivan sisästä. Sitä pauketta ja piuketta, sitä ritinää ja ratinaa. — Kaikki oli säpäleinä. Ei ollut enää »Bellonasta» jäljellä hituakaan. Tuokiossa oli vesi ja tuli kuluttanut siitä joka murun. Ei jäänyt henkiin kuin yksin Tuomas Legoff. Hänet lennätti kolmesataa seitsemänkymmentäviisi jalkaa korkealle ilmaan, ja sieltä hän, heitettyään kymmenkunnan kuperkeikkaa, putosi istuvilleen yhteen niistä veneistä, jotka oli päästetty alas.

— Mikä onni! — arveli Macabiou.

— Siihen aikaan, huomatkaas, hyvät ystävät, Tuomas Legoff oli uljain merimies koko Franskan laivastossa, pulska poika, jolla Nantesin ja Brestin välillä ei ollut vertaista. »Bellonalla» ei häntä muuksi sanottukaan kuin soreaksi Tuomaaksi; hän oli koko laivan koru ja kaunistus. Sen lisäksi hän oli saanut loistavan kasvatuksen; täynnä arvokkaisuutta oli hänen ryhtinsä, ja pää oli miehellä kuin partaveitsi. Hän olisi voinut nousta yhteiskunnan korkeimmille kunniasijoille, ja oli juuri perämieheksi pääsemäisillään, silloin kuin »Bellonan» tuho tapahtui. Näin hän nyt näki olevansa ypö yksinään veneessä, keskellä suunnatonta Valtamerta, mutta siitä ei mies kömmähtynyt, ei likimainkaan, arvelihan vaan, että koska hän näin ihmeellisellä tavalla on päässyt silminnähtävästä kuolemasta, niin kai hän varmaankin on määrätty jotain erinomaista toimittamaan. Hän rupesikin voimainsa takaa soutamaan, toivoen saavansa nähdä jonkun laivan, joka hänet ottaa mukaansa, tai pääsevänsä maihin johonkin saareen. Niin souti vaari parka kymmenen päivää ja kymmenen yötä, syömättä ja juomatta, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. Yhdentenätoista päivänä hän ei enää soutanut hän söi silloin toisen kenkänsä.

— Mahtoi maistua, — sanoi Pornichet.

— Kahdentenatoista päivänä hän iski puukkonsa kärjellä suonta itsestään ja joi vertansa.

— Juokse jo järveen! — virkkoi Mascaret. — Kolmantenatoista hän kävi seljälleen veneen pohjalle ja odotti vaan, että kuolema häntä armahtaisi ja korjaisi pois. Ei ollut enää soreasta Tuomaasta kuin luu ja nahka jäljellä; vaari parka oli näinä kahtena viikkona käynyt keltaiseksi, kuihtuneeksi ja laihaksi kuin kapahaili.

— Ihanhan tässä on ruumis jo kananlihalla — virkkoi Jambonneau hytistellen, — mutta yks'kaikki, anna mennä loppuun vaan!

— Niin, Legoff, kerro, kerro! — huudahti Mark, joka oli pelkkää korvaa.

— Miten kauan hän lienee maannut veneen pohjalla, ei hän itsekään tiennyt. Herätessään hän huomasi olevansa pitkällään pehmoisella kukkanurmikolla, upeiden puiden alla, joissa tuhansia lintuja oli laulamassa, ja jotka levittivät suloista tuoksua. Jo luuli vaari päässeensä paratiisin iloon; mutta hierottuaan silmistään unet pois ja nähtyään, millaisia olentoja hänen ympärillään on, oli hän vakuutettu joutuneensa manalan pohjalle. Seitsemättäkymmentä villiä ihmistä, yksi toistansa hirveämpää, ruumiit kokonaan piirreltyinä kirjaviksi eikä pukua yllä muuta kuin vaskirengas nenässä, istui hänen ympärillään, nähtävästi keskustellen keskenään ja erinomaisen tarkasti katsellen häntä.

Hän kun tunsi maantiedon kuin viisi sormeansa, niin arvasi kohta, mikä hänet nyt perii.

On se sentään kovaa, kun ihminen, oltuaan syömättä kolmetoista päivää, itse joutuu syötäväksi neljäntenätoista. Kellä sydän on oikealla kohdalla, se tosin saattaa jollakin tyytyväisyydellä antautua ateriaksi hyville ystäville tarpeessa, ja olenpa vakuutettu, että Pornichetin vaarista mahtoi siinä tilassa tuntua jotenkin hauskalta; mutta mennä tuntemattomain villien kitaan, jotka eivät edes osaa meidän kieltämmekään, ei vainkaan se ole lystiä.

Tuomas paralla ei ollut edessään muuta kuin käydä koreasti paistinvartaalle tai halstarille taikka ellei niinpäin, niin sitten paistinpannuun tahi kastrulliin. Eipä ihme siis, että hän äimistyi, kun hän, noustuansa istumaan, näki noitten ruskea-ihoisten lankeavan maahan kasvoilleen hänen eteensä, nousevan sitten ylös ja heiluttelevan sekä viuhtovan käsiään semmoisella tavalla, joka ei suinkaan osoittanut mitään pahoja aikomuksia.

Muutamat kantoivat hänen eteensä korittain apelsiineja, banaaneja ja ananaaseja toiset nostivat hänen huulilleen limonaadia tai kokosmaitoa. Toiset tulivat kutkuttamaan häntä jalkapohjista ja hieromaan hänen pohkeitansa sillä välin kuin muut löyhyttivät hänelle vilvoitusta palmunlehdillä.

Ja aina kun hän oli syönyt palasen tai juonut kulauksen, niin villit päästivät ihastuksen huutoja, he kirkuivat riemusta, he tanssivat ja hyppivät ja tekivät semmoisia ihmeellisiä kuperkeikkoja, että olisi luullut heidän taittavan niskansa.

Sitten kuin hän oli syönyt kuin mies ja juonut kuin kaksi miestä, puettiin hänet vaippaan, joka oli tehty kanarialinnun, kolibrin ja papukaijan höyhenistä; sitten hänet nostettiin kantotuoliin, ja nyt läksi koko joukko, musikantit etupäässä, astumaan kuninkaan linnalle.

Hallitus-istuin oli tässä maassa ollut tyhjä eilisestä saakka; entinen kuningas, näet, oli kuollut kovaan vatsatautiin. Senvuoksi maan ylimykset tahtoivat asettaa hänen seuraajakseen tämän ulkomaalaisen, jonka sallimus oli heittänyt heidän rannoillensa.

Tällä tavalla Tuomas Legoff, joka jo oli ollut kuolemaisillaan nälkään ja janoon, ja jolla ei ollut jalkineitakaan enää kuin tallukoista toinen, tuli Tambulinan saaren kuninkaaksi.

»Kruunausjuhla vietettiin vielä samana päivänä. Kaikki yleiset rakennukset valaistiin illan tultua ilotulilla, ja koko pitkä yö tanssittiin ja laskettiin raketteja.

— Tuo nyt on pelkkää valhetta, — sanoi Macabiou.

— Valhettako? — huudahti Legoff; — Se on ollut painettuna sanomalehdissä.

— Sitten se vasta valhetta onkin, — lisäsi Macabiou.

— Macabiou ei tiedä sitä seikkaa, — lausui Legoff mahtavasti, — että vaarini, palattuaan Franskaan, esitettiin kuninkaalle, joka otti hänet vastaan kuin sukulaisensa, sanoi häntä orpanakseen, sillä tuolla lempinimellä kruunupäät toisiansa kunnioittavat, ja nimitti hänet siinä samassa luutnantiksi meriväkeen, pyytäen anteeksi, ettei voinut antaa hänelle takaisin hänen vasta menettämäänsä kuningaskuntaa. Silloinen kuuluisa kuningas oli nimittäin rauhaa rakastavainen eikä tahtonut kietoa Franskaa pitkälliseen sotaan. Tämä on ihan totta; kaikki sen-aikuiset sanomalehdet kertoivat siitä.

— Niin, niin, sen-aikuiset sanomalehdet, — sanoi Macabiou, — nättiä väkeä.

— Mutta nyt, — vastasi Legoff yhä arvokkaammin, — mutta nyt tahtoisin tietää, miksikä herra Macabiou tekee tuollaisia kommervenkkejä, niellessään minun vaarini alamaisia, koska kerran minä nielaisin hänen isänsä sedän puolitoista tuhatta karhua ihan irvistämättä.

— Nyt on jo aika lopettaa jutut, — sanoi Mascaret. Valkea rupeaa sammumaan, ja minuun alkaa tulla jo aika nuha; saattaahan Legoff kertoa meille loput Pouliguenissa.

— Ei, ei, kerro vaan loppuun asti, Legoff, — huusivat kaikki muut, asettuen yhä lähemmäs valkean ympärille.

Legoff tunsi tuosta salaista mielihyvää ja alkoi jälleen.