20. IHME

Herättyään viimeinkin tainnoksistaan, luuli rouva Henry ensin nähneensä hirveätä unta. Hänen ympärillään oli kaikki niin rauhallista. Kaikki kalut ja kapineet olivat entisillä paikoillaan: neuloustyöt, mielikirjat, lamppu, joka oli palanut koko yön, pikku Markin lelut, satukirjakin oli vielä auki siltä kohdalta, johon hän viimeksi oli pysähtynyt. Syksyinen aurinko paistoi täysin sätein tähän hiljaiseen majaan, jossa kaikki oli entisellään. Hän oli hetken liikahtamatonna, heittäen sinne tänne rauhattomia, säikähtyneitä katseita. Nähtyään vuoteen, jonka uutimet olivat kiinni, hän nousi äkkiä ylös: asiain todellinen tila heräsi hänen mielessänsä kaikessa kauheudessaan, ja rouva parka kaatui pyörtyneenä jälleen sisäpiikansa ja talon emännän syliin, jotka eivät olleet hänen luotansa luopuneet. Hänen tointuessaan jälleen, oli pastori yksinään hänen luonansa. Hän piti rouvaa kädestä kiinni ja rukoili hiljaa Jumalalta huojennusta äidin katkeralle tuskalle.

Rouva oli nyt tyyni; hän ei itkenyt enää. Ääni oli kalsea; ei siinä enää helähtänyt hellyyttä häntä itseänsä eikä napinaa kohtaloa kohtaan. Näytti kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen ja kuivannut hänen silmänsä ja tuhaksi polttanut hänen sydämensä. Ensiksikin hän tahtoi tietää kaikki, mitä oli tapahtunut, pienimmätkin seikat: mitenkä hänen poikansa oli kiivennyt kalliota myöten, mitenkä hän oli päässyt viimeiselle paltalle, mitenkä aalto oli temmaissut hänet sieltä pois, ja viimein, millä tavalla muut oli löydetty ja pelastettu.

— Kertokaa, kertokaa, pastori. Minä tahdon kuulla kaikki. Minä jaksan kuulla.

Vitkastellen kertoi pastori, mitä oli itse kuullut. Rouva kuunteli halukkaasti, omituisen rajulla ahneudella, keskeyttämättä häntä muutoin kuin sanoilla: »Lapsi parkaa! lapsi parkaa!» jotka joka silmänräpäys pääsivät hänen huuliltansa.

— Siis, — sanoi hän, — kaikki on lopussa, hän on kuollut; muut kaikki ovat tulleet takaisin, hän yksin ei palaja milloinkaan! No niin, pastori, tunnustanpa teille erään asian: minulle tapahtuu vaan ansioni jälkeen. Jumala on minua rangaissut, ja siinä Hän on tehnyt oikein. Minä olin huono äiti. Uskokaa minua. Minulta oli kuollut jo kaksi lasta. He olivat nukkuneet minun syliini. Minä vastaanotin heidän viimeisen huokauksensa. Omin käsin kiedoin heidät käärinliinoihin. Minun olisi pitänyt koko elinaikani surra heitä. Mutta muutaman vuoden kuluttua minä olin heidät melkein unohtanut. Mark täytti heidän sijansa minun sydämessäni. Minä olin ylpeä hänen kauneudestaan, hellyyteni huumasi minua. En muistellut enää niitä toisia. Muutaman päivän perästä tulee mieheni tänne. Me olimme eronneet toisistamme murheellisina ja nyt olisimme kohdanneet toisemme riemullisina. Ei, pastori, minä olin liian onnellinen! Minulla ei ollut oikeutta olla niin onnellinen. Jumala on rangaissut minua, ja minä en valita.

Hän puhui kauan kuumeenomaisella nopeudella. Menipä hän niinkin pitkälle, että rupesi syyttämään itseänsä velvollisuuksiensa laiminlyömisestä pikku Markia kohtaan.

— Minä se olen, — sanoi hän — joka saatoin hänet turmioon; minun vikani se on, että hän on kuollut. Taivas oli kyllä antanut minulle siitä viittauksia. Tuo meri, jota hän niin rakasti, herätti minussa pelkoa, herätti kauhistusta. Joku ääni sydämessäni sanoi, että meri houkuttelee häntä, saadakseen hänet vain saaliikseen. Minun olisi pitänyt valvoa jok’ainoa hetki, ja minä nukuin huoletonna!

Ei kyyneltä, ei nyyhkäysta, ahdistettuja hengenvetoja vain myötäänsä, ja tuon tuostakin hourauksen ja mielettömyyden oireita.

— Hiljaa, pastori: älkäämme puhuko niin kovaa. He nukkuvat kaikki kolme. Minä vedin uutimet kiinni, jottei päivänpaiste heitä häiritsisi. Legoff on löytänyt heidät Lokkiluodon ylimmäiseltä paltalta. He ovat ihan uuvuksissa. Kun he heräävät, niin saatte nähdä heidät. Vanhimman nimi on Armand, keskimmäisen Alfred ja nuorin — se on pikku Mark. Saattepa nähdä, kuinka kauniita lapsia he ovat kaikki kolme.

Batzin kirkkoherra ei ollut mikään kaunopuhelias mies, mutta kyyneleet, jotka valuivat hänen ryppyisiä poskiansa myöten, haastoivat enemmän kuin kauniit sanat.

— Rouva, — sanoi hän viimein, — minä olen jo vanha mies. Pitkän elämäni aikana olen jo nähnyt monta onnettomuutta; tällaista näen ensi kertaa. Te olette todellakin säälittävin olento tässä murheen laaksossa. Maailma ei voi teille hoivaa tuoda; nojautukaa sen vuoksi siihen käteen, joka teitä on lyönyt; se yksin voi teitä auttaa. Jumala ei rankaise teitä, hän koettelee. Hän on painanut teihin rakkautensa sinetin. Kaikki ei ole vielä lopussa. Älkää unohtako, että teillä on vielä muitakin velvollisuuksia täytettävinä maailmassa: te olette kristillinen aviopuoliso. Miehenne ei ole vähemmin surkuteltava kuin tekään; nyt enemmän kuin koskaan tarvitsee hän teidän lempeänne.

— Niin, se on totta, te olette oikeassa. Lapsi oli koko hänen elämänsä. Hän ei saa tulla tänne! hänet pitää estää siitä! Minä kirjoitan hänelle, minä ilmoitan hänelle vähitellen… Mutta mitä sanoisin hänelle, hyvä Jumala! Auttakaa minua, pastori! Järkeni ei kykene ajattelemaan.

Hän haki kirjoitusneuvoja.

Hapuillen hajalla olevissa papereissa, sattui hänen käteensä kirje, joka oli tullut postissa jo eilen illalla.

Hän mursi sinetin ja luki kirjeen.

Se kuului näin:

Parisi, syyskuun 14 p.

»En jaksa odottaa enää! Niinkuin sanoit, kauppa-asiat eivät ole elämän korkein onni. Te armaat siellä, mun sydämeni ainoat ilot, tulenpa viimeinkin luoksenne! Vaimoni, lapseni! Pian likistän teitä rintaani vastaan! Muita ei mulla ole maailmassa kuin te, aarteeni kalliit! Minä lähden huomisiltana, pikajunalla. Nämä rivit tulevat käsiinne päivää ennen. Sanalla sanoen, minä olen onnellisin ihminen maailmassa; ei ole onnelleni verran vetävätä.

H.»

— Pastori, — sanoi rouva Henry, luettuansa kirjeen, — viekää minut pois täältä. Hän on lähtenyt, hän on tulossa, hän on täällä tunnin kuluttua. Mitä minun pitää sanoa hänelle? Sekö, ettei hänellä enää ole lasta, että hänen poikansa on kuollut, hänen poikansa, jonka hän oli jättänyt minun huostaani, hänen poikansa, jonka olin luvannut antaa hänelle terveenä takaisin? Mahdotonta! Jumala ei pakottane minua sanomaan sitä hänelle. Viekää minut pois täältä, tai, paremmin, jääkää tänne. Niin, jääkää tänne, olkaa niin hyvä, olkaa niin sääliväinen! Minä tulen sitten hänen kutsuessaan. Te olette hyvä, herra pastori, te osaatte puhua onnettomille. Sanokaa hänelle, että minä elän, että minulla on oleva voimaa elää. Me tahdomme elää toinen toisellemme, toivoen löytävämme toisessa maailmassa nuo rakkaat olennot, jotka olemme kadottaneet.

Näitä sanoja lausuessaan hän tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan.

Hän pyyhkäsi nopeasti silmänsä ja läksi kiireesti ovea kohti, mutta samassa kuului kadulta vaunujen kolinaa.

Guéranden postivaunut tulivat.

Hän tahtoi paeta, mutta hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut lattiaan.

Vaunut pysähtyivät.

Kuului askeleita portailta.

Hän vaipui tuolille ja kätki kasvot, käsiinsä.

Pastori oli noussut ja katsoi ovea kohti.

Ovi aukeni äkkiä, ja herra Henry ilmestyi kynnykselle.

Hän ei tiennyt mitään, hän tuli iloisena.

— Mene pois! mene pois! — huusi rouva, nostamatta päätään.

Hän ei voinut sanoa muuta: nyyhkinä tukahdutti hänen äänensä.

— Miehuutta, hyvä herra, miehuutta, — sanoi pastori. — Jumala koettelee teitä vielä kerran. Miehuutta tarvitsette nyt… itseänne varten… häntä varten!

Herra Henry pysähtyi kynnykselle, tuijottavin silmin, kauhistunein kasvoin.

— Mark! — parkaisi hän sydäntä särkevällä äänellä.

— Mark! — huudahti hän uudelleen, syösten poikansa sänkyä kohti.

— Mark! — äänsi hän vielä kerran, temmaisten epätoivoisena uutimet auki. Vuoteella näkyi jotakin shaaliin käärittynä.

Kolmannen huudon perästä, joka oli vielä kovempi entisiä, näkyi shaali liikahtavan, ja se, mikä sen sisässä oli, hyppäsi herra Henryn kaulaan, sanoen:

— Hyvää päivää, isä kulta!