3. ELÄMÄ VOITOLLA

Elämä pääsi voitolle. Niinkuin kukka, joka on ollut kuihtumaisillansa siimeksessä karussa maassa, ja joka, istutettuna hedelmälliseen maaperään elpyy ja lupaa kukkasia ensi kevääksi, samoin toipui muutamain viikkojen kuluttua Markikin. Jo oli elvyttävä mehu alkanut salaperäisen työnsä; luulipa oikein näkevänsä, kuinka se virtaili hienon ihokudelman alla, johon jälleen palasi entistä raikkautta, verevyyttä ja kuultavuutta. Huulilla ei enää ollut sinervää kalpeutta, joka ikäänkuin kutsuu kalman suuteloa. Silmissä elähteli jo pikaisia valon säihkeitä; poskille nousi hento puna, kuten jäätiköiden lumille auringon noustessa. Rouva Henry elpyi hänkin. — »Kukapa olisi voinut minulle virkkaa,» — kirjoitti hän miehelleen, — »että vielä voisin sanoa olevani onnellinen äiti? Näyttää siltä kuin olisi taivas, antaessaan mulle takaisin tämän lapsen, antanut entisetkin. Hänessä he heräjävät henkiin hekin, ja aina kun syleilen häntä, luulen likistäväni sydäntäni vastaan kaikkia kolmea.» — Isä oli päässyt askareiltaan Parisissa sen verran vapaaksi, että kerran tuli Pouligueniin, lapsen toipumisen alussa. Hän ei viipynyt siellä kuin moniaan päivän, mutta olihan hän ennättänyt syliinsä sulkea uudesti elpyneen poikansa ja tutustua näinä muutamina päivinä siihen paikkaan, jossa hänen armaansa asuivat. Paljon lievitystä saa ihminen kaipauksen katkeruudessa, tuntiessaan sen paikan maailmassa, jossa hänen rakkaansa oleskelevat: hän seuraa heitä joka askeleella, hän näkee heidän elonsa, hän elää heidän kanssaan. Muutaman kuukauden kuluttua oli pikku Mark täydellisesti parantunut: luonto oli työn täyttänyt.

Elokuun alussa kirjoitti rouva Henry miehellensä:

»Hän ei enää ole lapsi, hän on pikku riiviö. Koko satamassa ei kuulo, ei näe muuta kuin häntä. Hän on koko kylän ilo, melu ja vilkkaus, hän, jota moniahta kuukausi sitten kaikki säälittelivät. Ei hän enää käy, ei hän enää juokse, hän lentää. Ei hän enää syö, hän hurmii. Elämän kuohuileminen tuntuu hamaan hänen tukkaansa asti, joka aina on kuin tuulessa. Lähetä viipymättä tänne housuja, mekkoja ja kenkiä. Tätä nykyä hän on repaleissa; koko ranta Pouliguenista Batziin asti on liputettu hänen housunperillään. Uskotko? Meri yksinänsä kykenee häntä hillitsemään ja rauhoittamaan. Meri tosiaankin ikäänkuin lumoaa häntä. Meren paetessa [Valtamerien rannoilla nousu- ja pakovesi ilmaantuu hyvin suuressa määrässä. Suomentajan muistutus.] hän on alakuloinen; sen palatessa hän taputtelee käsiään ja nimittelee sitä hellimmillä nimillä. Hän rakasta sitä, ikäänkuin ymmärtäisi, että meri on hänet kuolemasta pelastanut. Tämä kaikki on vallan hyvä; mutta tiedätkö, mistä hän uneksii? Mannermaata ei hänelle enää riitä. Mennä merelle, — siinä hänen halunsa. Tulipa poika tän'aamuna riemusta loistavin kasvoin ilmoittamaan minulle, että ukko Lambinet, isäntä, oli luvannut ottaa hänet veneesensä ja viedä hänet mukaansa kalalle. Mutta siinä kohden olin minä armoton. Rakastan minäkin valtamerta, mutta, vaikka moitittaisiinkin minua kiittämättömyydestä, minä rakkaudessanikin pelkään sitä. Sen vuoksi teroitinkin pikku herran mieleen, että hänen on tyytyminen mantereesen, ja että jos hän kerrankin uskaltaisi panna jalkansa veneesen, vaikkapa vene olisi rannassa kiinnikin, niin hän ei saisi enää päivääkään olla Pouliguenissa. Siinä, ystäväni, päivän sanomat. Paraillaan, tätä kirjoittaissani, hän makaa. Voi ettes ole näkemässä, kuinka soma hän on! Tuo raju veitikka on kaunis kuin enkeli. Hänen suunsa on kuin haljennut granattiomena; hänen päivettyneet poskensa hehkuvat kuin kypsät persikat, samettiverhoiset. Kastepisaroina helmeilee hiki hänen ohimoillaan, ja hengitys on niin vienoa, että kernaasti pitäisit sitä kukan hengityksenä. Mikä levollisuus, mikä tyyneys ja rauha!… Ja aatteles! kaikesta tästä nousee, heräjämisen jälkeen, vihuri ja myrskytuuli!»