21. PIENET PYHIINVAELTAJAT

Mikä liikutuksista runsas päivä! Uutinen levisi kohta ympäri kylän. Mark itse ei osannut selittää pelastustansa; sillä siitä asti kuin aalto oli temmaissut hänet mukaansa, hän ei enää mitään muistanut. Pian puhuttiinkin ihmeestä: taivaan enkeli muka oli pelastanut lapsen ja kantanut sen hänen vuoteellensa. Kaikki kyläläiset saarsivat rouva Henryn asunnon ja pyysivät saada nähdä pikku Markia, joka kumminkin vielä oli liian heikko, ulos tullakseen. Rouva Henryn täytyi astua akkunaan ja siitä näyttää Markia hämmästyneelle kansalle. Mutta kynnyksellä istui Bibia, huolimatta vähääkään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja rauhassa syöden leipäkannikkaansa ja sipulia.

Ensimmäisten riemastusten jälkeen tunsi äiti shaalin, johon hänen poikansa oli ollut kääritty: se oli sama shaali, jonka hän oli antanut Bibialle. Mutta mitenkä tuo mieletön olisi voinut olla tässä pelastuksessa osallisena? Osaamatta selittää, miten kaikki oli käynyt, rupesi rouva Henry kumminkin pääsemään asian perille. Sydän tunsi jo, mitä ei järki vielä voinut käsittää: järki hakee, sydän aavistaa.

Yön aikana oli rannasta kadonnut vene, ja nyt se löydettiin tyhjillään lahden pohjukasta lähellä Batzin kauppalaa.

Illemmalla saatiin tietää seuraavaa:

Ei kaukana rannasta, jonne vene oli vedetty maihin, oli muuan mökki. Siinä asui köyhä perhekunta. Mies oli sairaana; vaimo oli valvonut koko yön hänen tautivuoteensa ääressä. Tunti ennen auringon nousua oli ovi äkkiä auennut, niinkuin tuulenpuuskasta, ja sisään oli astunut Bibia, lapsi sylissä. Lapsi oli ollut käärittynä shaaliin, tunnotonna, puolikuolleena vilusta. Bibia näkyi muuttuneen: hänen silmänsä olivat loistaneet kuin hehkuvat hiilet. Sisään tultuansa hän oli heti heittänyt risuja takkaan, lämmitellyt sen edessä lasta ja, tuuditellen sitä polvillansa, kaatanut muutaman pisaran viiniä lapsen huulille pienestä pullosta, jonka hän oli ottanut pussistansa. Ja kaiken tämän oli Bibia tehnyt taitavasti ja hellästi kuin äiti. Noin puolen tunnin kuluttua hän oli lähtenyt, niinkuin tullutkin oli, kantaen lasta sylissään.

Bibia se siis olikin tuo enkeli! Kuinka! arvelee joku, tuo hirviö, tuo mieletön, tuo epatto! Hän juuri! Vaimon hyvyys, lapsen hyväilykset ja säälimiset olivat heittäneet tuohon synkkyyteen liikutuksen, kiitollisuuden ja altiiksiantaumisen kipinän. Tämä tehoton kipinä oli äkkiä leimahtanut ilmivaloon äidin epätoivosta ja riehunnasta. Bibia oli ymmärtänyt Markin lähteneen muiden lasten kanssa ja olevan vaarassa. Vaistomaisesti, tietämättä kenties itsekään, mitä hän nyt tekee, niinkuin ammuttu luoti, joka tottelee sysäystä, oli Bibia juossut valkamaan, syössyt veneesen, laskenut Lokkiluodolle ja tullut sinne juuri samassa silmänräpäyksessä kuin aalto oli huuhtaissut lapsen kalliolta. Jumala oli ohjannut häntä sinne, Jumala hänet takaisinkin saattoi. Hänessä herännyttä valoa ei kestänyt kuin muutaman hetken: tehtävänsä toimitettuaan, oli mies parka jälleen vaipunut entiseen pimeyteen. Hän ei enää muistanut, mitä oli tehnyt. Turhaan koetti rouva Henry kysymyksillään saada hänestä jotakin selkoa, mutta ei näkynyt enää mitään sisällistä liikutusta tuon karkean pinnan alta.

— Syleile häntä! — sanoi äiti Markille, heittäen poikansa Bibian syliin.

Mutta Bibia katseli vuoroin äitiä, vuoroin poikaa. Hän pisti sormen suuhunsa, saman sormen, jonka rouva Henry oli parantanut, ja moni tiehensä.

Minun tullessani Pouligueniin, oli kylänväki tuskin toipunut liikutuksistaan. Seuraavana päivänä olin läsnä eräässä kauniissa juhlassa. Jo aikaisin aamulla asettuivat kaikki lapset kirkkovaatteissaan rannalle. Kirkon kellot alkoivat soida, ja heti läksivät lapset astumaan Batzin kauppalaan. Paljain jaloin, tuohus kullakin kädessä, he astuivat pyhiinvaeltajina Pyhän Neitsyen kirkkoon. Sellaisen he olivat tehneet lupauksen Lokkiluodolla, hädän ollessa ylimmillään. Heidän perässään kulkivat vanhemmat, viimeisinä herra ja rouva Henry. Samaan aikaan oli Batzin kirkkoherra apulaisensa kanssa lähtenyt juhlakulussa pieniä pyhiinvaeltajia vastaan, risti ja pyhät liput etunenässä ja väkijoukko perässä. Miehillä ja vaimoilla oli yllään sen maan kansallispuvut, jotka muistuttavat itämaita, ja joita ei aika ole saanut muutetuksi, ei edes nykyaikakaan, jolloin omituisuus vaateparsissa on kadonnut samalla kuin omituisuus tavoissa ja luonteissa. Puolitiessä kulkueet kohtasivat toisensa ja läksivät nyt yhtenä jonona astumaan Batzia kohti. Silloin aloitti kirkkoherra virren: »Magnificat», ja siihen yhtyivät yksiäänisesti kaikki muut. Aurinko valaisi kirkkaasti tätä kuvaa, ja meren pauhina, mahtava ja juhlallinen kuni suuret urut, säesti ihanaa virttä. Jumalanpalveluksen perästä kirkkoherra astui alas alttarilta ja piti seuraavan lyhyen puheen:

»Rakkaat lapset! Te olette olleet tottelemattomia vanhemmillenne, ja Jumala on teitä rangaissut. Yhteisessä hädässä te olette auttaneet toinen toistanne, ja Jumala on auttanut teitä. Kuolema silmäinne edessä te rukoilitte Jumalaa, ja Hän on teidät pelastanut. Olkoon tämä teille opiksi. Olkaat nöyrät ja kuuliaiset vanhemmillenne; älkäät murhetta tehkö äidin sydämelle; rakastakaat toisianne ja luottakaat kaikissa elämänne kohtauksissa Jumalaan. Te tiedätte, kenen käden kautta pikku Mark on pelastettu. Luulimme alussa sitä enkelin työksi. Mutta ihme se sittekin on, ja koska Jumala hyvyydessään käyttää armotöittensä välikappaleina vähäpätöisimpiäkin, niin oppikaat tuosta, lapset, olemaan hyvät kaikkia kohtaan, älkäätkä halveksiko ketäkään».

Odottamaton ilo oli varustettuna nuorille ystävillemme Pouliguenissa. Herra Henryn toimesta oli rannalle tehty teltta; sen sisässä oli katettuna pöytä, täynnä ruokia, piirakaisia, hedelmiä ja muutamia pulloja hyvää viiniä. Isännyyttä oli tarjottu Markille, mutta hän luopui siitä Legoffin eduksi, pitäen häntä ansiollisimpana siihen. Nuorta sankaria ei huolinut kahta kertaa pyytää, ja samoin kuin hän Lokkiluodolla oli ollut esimerkkinä mielenlujuudessa, neuvokkaisuudessa ja toimeliaisuudessa, niin hän nytkin voitti toverinsa oivalla ruokahalulla ja osoitti kyllä osaavansa tälläkin alalla olla johtajana.

Herra ja rouva Henry olivat vielä muutamia päiviä Pouliguenissa. Nämä muutamat päivät käytettiin hyödyllisiin toimiin. He korvasivat ukko Legoffin vahingon, ostamalla hänelle Nantesista uuden, täydellisesti taakeloidun purren. Kiitollinen kalastaja nimitti veneensä Markiksi, ja tämä nimi piirrettiinkin kultakirjaimilla peräkeulaan. Tuomas I:n pojanpoika sai lahjaksi hopeaisen taskukellon, jonka kuoren sisäpuolelle oli koverrettuina sanat: »Pietari Legoffille, 12 vuotiaalle, muistoksi syyskuun 15 päivästä». Tietysti ei Bibiakaan jäänyt unohduksiin; mutta mitä oli tehtävä tuolle poloiselle? Aiottiin ensin ostaa hänelle oma mökki rannalla tahi toimittaa hänet johonkin armeliaisuuslaitokseen; mutta kumpikaan ei olisi ollut sopivaista. Oma asunto, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaatii hoitoa ja huolenpitoa, mutta siihen ei Bibia kyennyt; toiselta puolen olisi armeliaisuuslaitoksessa oleminen ollut liian paljon Bibian kuljeksimiseen tottunutta elämäntapaa vastaan. Hän uskottiin viimein Batzin kirkkoherran huostaan, jolle jätettiin riittävästi varoja poloisen tarpeiksi. Lähdön hetki löi viimeinkin. Koko kylän väki saattoi Henryn perhettä Guérandeen, jonne mentiin jalkaisin. Siellä erottiin. Raskas oli Markin sydän. Ennenkuin hän nousi vaunuihin, syleili hän kaikkia tovereitaan. Äidit syleilivät rouva Henryä. Muutaman tunnin kuluttua he olivat höyrylaivalla, joka kulki ylös Loire virtaa. Bibia oli juosten seurannut heitä hamaan Saint-Nazaireen. Hän istui vielä kauan aikaa rannalla, liikahtamatta, katsoen yhä etenevää höyrylaivaa. Ja kun se oli kadonnut hänen näkyvistään, silloin itki tuo poloinen mies, itki ensi kertaa elämässään.