4. VANHEMPAIN KESKEN

Haastelkoon meille rouva Henryn kynä.

Tässä muutamia otteita kirjeistä, joissa kuvautuu tämän rakastettavan vaimon onnellinen luonne, ja jotka meille kertovat hänen poikansa toimista ja vehkeistä.

Elok. 26 p

»Luulen tosiaankin, että Mark on rakastunut mereen! Oli ilma millainen hyvänsä, aina hän kuljeskelee rannalla, lemmittynsä meren luona. Mannermaasta hän ei enää huoli yhtään; hänelle ei sitä enää ole olemassakaan. Merellä on yksinomainen oikeus kiinnittää puoleensa hänen huomiotaan ja viehättää häntä. Meressä hänen ainoa ajatustensa ala, sitä yksin hän ihmettelee ja ihailee. Vaikk'ei hän ole jalkaansakaan pannut alukseen, niin tuntee hän tarkoin kaikki merisanat kuin hyväkin kapteeni. Hän laskee ennakolta vuoksen ja luoteen ajat. Hän aavistaa, hän ennustaa myrskyjä ja raju-ilmoja. Näyttää kuin merellä ja hänellä, tällä pienellä olennolla ja tuolla äärettömällä jättiläisellä, olisi joku liitto, olisi myötätuntoisuutta, salaista tuttavuutta. Vilkkaana ja vaihtelevana kuni merikin, on hän kaikkien sen vaikutusten alainen; samat vaihteet hänessä kuin meressäkin. Vuoroin hän on kylmäkiskoinen, vuoroin raju, aina sen mukaan kuin meri on tyyni tai pauhaa. Raju-ilmalla hän on haltioissaan; aaltojen asettuessa hänkin tyyntyy. Hän ei tosin puhu purjehtimisesta, mutta voi mimmoisen katseen hän kiinnittää minuun joka kerta kuin Lambinet laittelee pyydyksiään ja valmistelee lähtemään ulapalle! Nuo katseet sinisilmistä, niin kauniit, niin pyytäväiset, ne voisivat liikuttaa rannan kivetkin. Joskus tunnen sydämeni sulavan. Otan hänet silloin syliini, heittääkseni hänet vanhan kalastajan huostaan; mutta hetipä mä taas äkkiä säikähdän ja, muuttaen mieleni, pidätän hänet ja likistän häntä rintaani vastaan, ikäänkuin meri tahtoisi ryöstää hänet minulta…

Mistä tulee tuo yhä enenevä pelko, jonka tämä valtameri minussa vaikuttaa? Mistä tulee se, etten voi sitä kauan katsella, tuntematta salaista ahdistusta? Sen hellyys herättää minussa epäluuloa, sen kiivaus mua hirvittää. Vaikka kuinkakin sanoisin itselleni, että mertahan mun tulee kiittää viimeisestä aarteesta, mikä minulla on en sittenkään enää rakasta sitä, en voi enää rakastaa sitä. Kiittämättömyyttäkö tämä on? kateuttako? taikauskoako? aavistustako? Eiköhän se ole vain sitä, etten ole luotu elämään luonnon mahtavain ilmiöiden lähellä? Silloin tällöin niitä mielelläni ihailen; ajan pitkään ne mua uuvuttavat. Alituisina näkyinä ne eivät sovi luonnolleni. Vuoret musertavat minua, metsät tukehduttavat minua valtameri häiritsee mieltäni, melkein pyörryttää mua. Niin, ystäväni, minkäs sille tekee, mutta emäntäsi on yhä vaan hyvänsävyinen porvarieukko! Ota sekin vielä lukuun, että olen parisilainen kantapäästä kiireesen asti. Ma rakastan katujamme, rantakatujamme, bulevardejamme, eikä maalla mielestäni ole missään niin mieluisata olla kuin Parisin ympäristöillä. Siellä ma eläisin, lähellä metsiä, lähellä Seinen virtaa.

Muistatko vielä tuota kaunista taloa, jota olimme yhdessä katsomassa, kävellessämme kerran Sèvren ja Bellevuen ylänteillä! Silloin oli sunnuntai huhtikuussa; silloin olimme köyhät ja hyvin onnelliset sittenkin! Talo oli vuokrattavana, pisteaidan veräjä oli auki, ja paikka kun oli miellyttävä, astuimme siitä sisään. Kuinka siellä oli kaikki kaunista, yksinkertaista, sievää ja meidän makumme mukaista! Puutarha mäen rinteellä, nurmikoineen ja kukkivine omenapuineen, paimenmaja tuolla alhaalla, talo mäentöyrällä ja sen ympärillä ruusupensaat, metsä-viina- köynnökset, syrenistöt ja saksanpihlajat, kirkasvesinen lammikko, jossa tiaiset janoaan sammuttivat, vihdoin lavea näköala suunnattomille nurmikentille, pyöröteatterina kohoileva Saint-Cloud, sen takana Mont-Valérien ja maiseman perällä Seinen virta järvenä levitteleiden,— kaiken tuon näen vielä kirkkaassa valossa; kaikki sen koommin vuodattamani kyyneleet eivät ole voineet himmentää näiden hymyileväin kuvien tuoreutta ja kirkkuutta. Parin tunnin aikana oli kaikki tämä meidän. Luulimme olevamme tämän kauniin maahovin omistajia, pidimme sitä omanamme, ja onnemme oli löytänyt pesän itselleen. Lapsia ei meillä silloin vielä ollut, mutta silloin jo näin, kuinka pienet valkopäät vilkkuvat lehtokujilla ja vieriskelevät nurmikoilla. Oi ihanata päivää ja armaita unelmiamme silloin!»

Syyskuun 1 p.

»Naura minun pelvolleni, mutta älä naura poikasi kiihkolle. Se on arveluttavampaa kuin luulinkaan. Saat itse» päättää.

Vähän aikaa sitten päätin lähteä pienelle huviretkelle lähiseuduille. Mark oli mielissään, ajatellessansa vaunuissa ajamista, ja minä puolestani olin hyvilläni, edes pariksi päiväksi näkemästä mahtavaa herra Valtamerta. Toissa aamuna, aamuna sellaisena, joka jo tietää syksyn lempeyttä, me läksimme matkalle sattumoisin tilatuissa puolikatteisissa vaunuissa, edessä kaksi hevosta, joitten olisi sopinut väitellä, kumpiko heistä saisi kunnian kelvata Cervanteen sankarin ratsuksi. [Espanjalainen kirjailija Don Miguel Cervantes on kirjoittanut maailmanmainion ivakertomuksen 'Don Ouixote' nimisestä ritarista, joka mielessään aina haaveilee suuria sankaritöitä, mutta aatteitaan toteuttaessaan onnistuu kovin nurinkurisesti. Itse hän on pitkä ja laiha ja ratsastaa hevosella, nimeltä Rosinante, joka on yhtä huononpäiväinen ja laiha kuin herransakin. Suomentajan muistutus.] Minulle oli ihmeenä kerrottu eräästä rippusillasta Vilainen yli Roche-Bernardin lähellä: sinne nyt meillä matka piti.

Kaikki kävi hyvin Croisicin kylään saakka. Taivas oli sininen, ilma kirkas, päivänpaiste lempeä; Mark oli vilkas ja iloinen kuin sirkkunen ja haastella lörpötteli kuin harakka; Sinua meiltä puuttui vaan. Maiseman Sinä tunnet: se on harmaata, kuivaa, hedelmätöntä, tuolta täältä vilahtaa meren pinta; — en tiedä, miksi tuo kaikki muistutti itämaita. Lintuja ei siellä sanottavasti ole; muutamia pölyisiä ohdakepensaita, ympärillään parvittain pieniä hyttysiä, — siinä: koko kasvisto, mitä tiellämme näimme.

Croisiciin tultuamme, käännyimme merenrannasta sisämaahan päin.

Näky muuttui sitä myöten mitä kauemmaksi tulimme rannasta. Tämä tosin ei ollut mikään uusi Eedeni; mutta päästyäni noilta yksitoikkoisilta suolakentiltä, saatoin kuvailla mielessäni, että olin siirtynyt Arkadian laaksoihin. Voi puita ja siimekkäitä polkuja siellä! [Arkadia on muinaisten runoilijain ylistämä seutu Kreikanmaassa. Kansa eli siellä, laumojansa kaitsellen, yksinkertaista, viatonta, rauhallista elämää. Arkadialla, kuvannollisesti puhuen, tarkoitetaan nytkin hiljaista, onnen maata. Suom. muist.] Voi nurmikoita ja ja puroja! Äärettömäin katselemiseen väsyneet silmäni levähtivät nyt mielellään maaelämän vähemmissä yksityisseikoissa. Eipä uskoisi, kuinka kuuden kuukauden olo Neptunon ja hänen kolmihaarukkansa lähellä saattaa rakastamaan hyväntahtoista Kybele neittä. [Neptuno (Kreikkalaisten Poseidoon) oli muinaisten Roomalaisten meren-jumala; hän kuvataan liikkuvaksi kolmihaarukka kädessä; Kybele oli muinaisilla Kreikkalaisilla maanhedelmäin jumalatar. Suom. muist.] Minä ihastuin, nähdessäni savun nousevan mökin olkikatolta lehdikossa, ja pysäytin hevoset, ihaillakseni oikein ehdoltani lammikkoa pajujen siimeksessä. Nauttimalla hengitin rintaani pensas-aidan raikasta tuoksua ja niitetyn heinän suloista hajua.

Mutta sitä myöten kuin äiti muuttui lapseksi, muuttui lapsi vuorostansa yksitotiseksi aika-ihmiseksi. Turhaan koetin kiinnittää hänen huomiotaan niihin esineihin, jotka minua puoleensa vetivät; silloin tällöin hän vain nosti silmiänsä välinpitämättömästi, ääneti istuen vaununnurkassa. Croisicista saakka jo oli hänen vilkas haastelunsa lakannut. Päivä oli puolessa, ilma kuuma, tuota tukauttavan kuumaa laatua, jolloin kukkaset kuihtuvat, jolloin ei lintujen ääntä kuulu, ja niinpä minä paninkin päivän kuumuuden syyksi sen velttouden, johon Mark oli vaipunut. Mutta mitä edemmäks matka joutui, sitä enemmän hämmästytti minua, nähdessäni, kuinka surumielisiä nyt olivat nuo raikkaat, moniahta hetki sitten vielä niin vilkkaat kasvot.

— Mikä sinun on, lapseni, mikä sinun on? Oletko sairas? Sano, mikä sua vaivaa?

Hän pudisti vain ääneti päätään.

Illan suussa tulimme Roche-Bernardiin. Heti sinne päästyämme, haukkaa Mark vähäsen einettä, pyrkii maata, pujahtaa peitteen alle ja nukkuu. Päivä oli siis kulunut hyödyttömästi, ilta ollut ikävä. Heräjäminen oli sitäkin surullisempi. Roche-Bernard ei ole milloinkaan ollut kuuluisa ihanuudestansa, ja majatalo, jossa olimme olleet yötä, oli sitä laatua, että se pikemmin synkisti kuin ilahutti vierastensa mieltä: oikea surumielisyyden pesä! Ainoana ja paraana huvituksena siellä on Vilainen silta. Hämmästyttää tosiaan katsojata tämä silta, joka on ripustettu kuni rihma kuilun yli, todistaen ihmisneroa. Olipa niin ja näin, että Mark suvaitsi siihen katsahtaakaan. Minä esitin, että lähdettäisiin ympäristöille, hamaan Nantesiin asti, ja käytäisiin katsomassa Tiffaugesia ja Clissonia. Allapäin hän vain istui Vannesin tien varrella, käyden yhä enemmin äänettömäksi ja miettiväksi.

— Mitäs sinä sitten tahdot tehdä? — kysäisin vihdoin. — Tahdotko takaisin Pouligueniin?

Olisin voinut lyödä vetoa, että Mark, tämän kuultuansa, hypähtää riemusta ja lankee kaulaani; mutta eipä niinkään. Lapsi parka ei tiennyt itsekään, mikä häntä vaiva hän kitui kuni kasvi, joka on otettu pois oikeasta maaperästä ja kuihtuu, tietämättään miksi. En tiennyt itsekään, mitä ajatella. Huvimatkamme oli päättynyt; ei ollut muuta jäljellä kuin lähteä takaisin. Pienen seurakumppalini mieliala ei sanottavaksi muuttunut alkupuolella paluumatkaa; mutta mitä lähemmäs rantaa tulimme, sitä enemmän hänen kasvonsa kirkastuivat. Ensimmäiset meren tuulahdukset herättivät hänet äkkiä! Humu mereltä päin muutti hänet kokonaan, ja kun hän viimein erään rannikkoon leikkautuneen poukaman kohdalta huomasi viheriän juovan Valtamerestä, — mikä heräjäminen, mikä hurmaus, mikä muutos, mikä elämään remahtaminen jälleen! Pouligueniin saavuimme illalla, ja kauan vielä auringon laskun jälkeen viipyi Mark rannalla, epäjumalaansa ihaillen. Mitäs sanot, ystäväni? Tästä aamusta alkaen, heti vuoteelta noustuaan, hän on jälleen perehtynyt vapaanaoloonsa ja samoilemisiinsa. Tuolla rannalla hän paraillaan kuuluu telmivän kylän lasten kanssa. Taivas! missähän tilassa ne housut taas lienevät hetken päästä!»

Syyskuun 10 p.

»Tunnen kyllä, että minua puuttuu Sinun elämästäsi yhtä paljon kuin Sinua minun. Minun pitäisi, minä tahtoisin lähteä täältä; tahtoisin, mutt'en voi. Hän on niin onnellinen ja vuodenaika vielä niin kaunista! Mistä saisin miehuutta, temmata hänet pois oloista, jotka häntä lumoavat, näistä seuduista, jotka ovat hänet ottopojaksensa omistaneet, tältä rannalta, joka näkyy tunnustavan hänet pikku kuninkaaksensa? Kuinka hentoisin katkaista niin monta sidettä? Tässä ei ole kysymyksessä lähtö, vaan ero. Tuskin uskallan hänelle mainita siitä sanaakaan; jos joskus satun virkkamaan sinnepäinkään, niin heti venyvät hänen kasvonsa pitkiksi ja silmät vettyvät. Sinä ystäväni, Sinä yksinäsi voisit päästää minut tästä pulasta ja tehdä lopun tälle ololle; näytä voimasi, tule tempaamaan pois vaimosi ja poikasi Mark ei ainoastaan rakasta, hän jumaloi Sinua: ei poissaolo, ei valtamerikään ole voinut vieroittaa Sinua hänen sydämestään. Sinun tulosi herättää riemun, joka voi viihdyttää myrskyt, estää vastustukset. Järjestä asiasi niin, että voit viettää täällä syyskuun loppupuolen. Jos asiamme siitä kärsivät, niin kärsikööt. Asiat eivät ole elämän paras puoli. Me palajamme Parisiin teinien teitä: ylös Loire virtaa myöten.

Höyrylaivalla kulkeminen — siinä viehätys, jota Mark ei voine vastustaa. Hänen iällänsä eivät kiihkot vielä ole syviä juurilleen. Sinun läsnäolosi, kauniit näyt virran rannoilla, syksyn sulot, matkan tuhannet vaihteet, — tuo kaikki piankin haihduttaa hänen kaipauksensa mutta kerran kotia päästyämme, mitenkä viihtyy siellä tämä avaroihin aloihin ja raikkaasen ilmaan tottunut lapsi? Miten on meidän, ahtaassa asunnossamme Bac-kadun varrella kohteleminen tätä merien pääskystä?…»

Kirjeen lopussa oli kynäpiirros, joka oli kuvaavinaan purjehtivaa laivaa, sen alla muutamia kiireessä kirjoitettuja, varsin epäselviä rivejä. Herra Henry luki ne kumminkin heti ensi yritykseltä: lastensa hieroglyfejä selvitellessään, ovat kaikki isät Champollioneja. [Jean Francois Champollion, muinaistutkija (1791—1832), oli ensimmäinen, joka sai selvää vanhain Egyptiläisten salaperäisistä hieroglyfikirjoituksista. Suom. muist.]

Markin kyhäys kuului näin

»Isä kulta Minä rakastan sinua. Milloinkas sinä viimeinkin tulet meidän luokse? Minä tahtoisin mennä merelle, mutta äiti ei pidä siitä. Minulla on paljon, paljon tekemistä ja minä teen työtä oikein hirveästi. Minä sain eilen ison kravun kallion kolosta; minulla on niin paljon muuta sinulle kerrottavaa; mutta posti lähtee jo, enkä ennätä muuta kuin syleillä sinua.

Sinun Pikku Mark.

P.S. Tämän laivan piirsin minä!»

Ihmisen henki parka on niin luotu, että se haikeimpainkin onnettomuuksien perästä, kun on kadottanut rakkaimpansakin, yhä vieläkin voi kohota ja tuntea riemua. Murheen värit kalpenevat, heikkenevät, surun aaveet muuttuvat vähitellen hennoiksi haamuiksi, ruoho nousee haudoille, elämä kukoistaa jälleen hautain päällä. Niin on Jumala hyvyydessään säätänyt. Herra ja rouva Henryn piti nyt yhtymän, ollakseen enää toisistaan eroamatta. Nythän heidän koettelemuksensa jo päättyy; onni rupeaa jälleen hymyilemään näille paljon kovaa kokeneille puolisoille. Herra Henry laittelihe valmiiksi matkalle; ensi kirjeessään hän ilmoittaa täsmälleen tulonsa ajan. Nuori vaimo odotteli häntä kärsimättömyydellä, ollen onnellinen ja ylpeä, ajatellessaan, että hän nyt antaa miehellensä hänen poikansa, jossa terveys kuohuilee, ja jossa kaikki, mikä lapsessa kallista ja ihanaa on, loistaa kirkkaassa valossa. Ei voinut aavistaakaan äiti parka, mitä uusia onnettomuuksia oli tulossa.