7. KARHUJUTTU

Hetket kuluivat, valkean leimuaminen oli vähennyt. Nuotion ympärillä pojat yhä vain odottelivat laivaa heitä noutamaan. Taanoinen kiihko oli jo sekin sammunut sytykkeiden puutteessa. He olivat vähitellen vaipuneet tuollaiseen velttouteen ja alakuloisuuteen, joka tavallisesti seuraa suuria mielenliikutuksia. Senjälkeen he taas joutuivat epätoivoon. Pelkoa ja vavistusta he tunsivat, ajatellessaan, millaistahan se Pouligueniin palajaminen oikein mahtaa olla, jos nimittäin heidän on sallittu sinne palatakaan. Vanhempain hätä ja tuska kalvoi kyllä heidän sydäntänsä, mutta vielä enemmin pelkoa nousi heihin, kun he ajattelivat, miten heitä siellä otetaan vastaan. Mark ei ollut ylpeämpi eikä tyyneempi muitakaan. Hän ajatteli, kuinka hänen äitinsä tuskissaan juoksentelee pitkin rantaa. Poika tiesi hänen olevan hellimmän äidin maan päällä, ja tieto mielipahasta, jonka hän oli tehnyt niin hellälle äidille, särki hänen sydäntänsä; hän tiesi myös äitinsä olevan ankarankin, kun tarvis vaati, ja nyt tunsi hän tehneensä liian suuren rikoksen, voidakseen toivoa kovinkaan suurta sääliväisyyttä. Punnitsi niinmuodoin asiata miltä puolelta hyvänsä, kaikkialla oli vaan pelkkää voivotuksen syytä. Kangastuksena näkyi heille nyt rauhallinen maja, jossa he olivat syntyneet, takkavalkea, joka niin iloisesti oli leimunnut illalla, heidän satuja kertoessaan, pöytä, johon he olivat istuneet aterialle, vuode, jossa he olivat maanneet niin makeasti viheriäin uutimien takana. Nyt vasta he huomasivat, kuinka paljon hyvää, kuinka paljon riemua he olivat kadottaneet; he tunsivat nyt, kuinka onnellisia lapsia he olivat olleet tähän saakka, kuinka hyviä heitä kohtaan vanhemmat olivat olleet ja kuinka suuresti heitä rakastaneet. Ja katkerasti silloin itkivät poika parat. He olivat jo saaneet liian suuren rangaistuksen, ja kumminkin se oli vasta alulla.

Legoff se taaskin rohkaisi heitä.

— Kas niin, — huudahti hän, — tuleeko tässä tuosta uikutuksesta ja ruikutuksesta loppua milloinkaan? Oikein jo korvia kivistää! Mitäs teiltä tässä oikeastaan puuttuu? Jalat teillä on lämpöiset, pää selvä ja vatsakin niin köykäinen. Mitäs vielä pitäisi olla? Mitä te sitten ulisette? Kenties eivät ole muistaneet lämmittää vuodetta herra ja paroni Mascaretille? Kreivi Jambonneau mahtaa odottaa untuvaista patjaansa, vai kuinka? Ylhäinen ja vapasukuinen herra Macabiou kenties ei ole löytänyt tohveleitaan ja yönuttuaan? Voi hirveätä asiata kuitenkin! Mistähän tähän ympärilleni on keräytynytkään mokomia merikarhuja? Saattepas nähdä, että tuossa on pian kaksikymmentä ja kolmekinkymmentä laivaa riitelemässä keskenään, kuka vaan saisi viedä teidät Pouligueniin; teidän maksaa vaan valita paras joukosta. Mitä tulee vastaan-ottoon, jota meille valmistetaan, niin en juuri voi taata, että siellä on kunniariuvut pystyssä ja hunajat ja mesileivät odottamassa heti valkaman suussa. Saattaapa niinkin käydä, ettei kiittämätön isänmaa raatsi edes ilotuliakaan panna palamaan. Mutta niille, jotka tykkäävät tukkapöllystä ja sen semmoisesta, niille voin vakuuttaa, ettei sitä pidä heiltä puuttuman. Niin, te pääsette vain muutamalla korvatillikalla, te, mutta minä saan maksaa kaikki tyyni, ja minä saan, niin että tuntuu! Kun ajattelen, että isän vene se paraillaan meille lämmintä liehtoo, niin tunnenpa kylmiä väreitä seljässäni. Mutta ei päivää kuin ei vahinkoa, ja kyllä hätä keinon keksii! Kas niin, itkut pois; älkää olko ämmämäisiä, miehet; koetetaanpa jollain tavoin huvitella itseämme.

— Niin, — sanoi Jambonneau, — heitetään kiekkoa.

— Tai ruvetaan tonttusille, — arveli Pornichet.

— Tai hippasille, — esitti Macabiou.

— Jos ei herroilla olisi mitään sitä vastaan, — lausui pikku Guillemin, — niin esittäisin kilpajuoksua; joka voittaa, se saa piirakaisen.

— Min'en tahdo muuta kuin lähteä täältä pois, — intti Mascaret.

— Vielä parempi on, — sanoi Legoff, — että ruvetaan kertomaan satuja. Jokainen meistä osaa ainakin pari kolme sellaista. Ei mikään ole niin hauskaa kuin kelpo satu, kerrottu ystäväin kesken. Jokainen kertokoon, mitä osaa, ja se, joka kaikkien mielestä on kertonut hauskimman, se saa muilta karamelleja ensi sunnuntaina Batzissa messun jälkeen.

Onnellinen lapsen ikä! Muuta ei tarvinnut heti oli jo mieli toisaalla ja ajatukset sitä mukaa. Oli kuin tuulenpuuska olisi kirkastanut taivaan ja hajoittanut pilvet. Yhdestä suusta huudettiin: »Satuja, satuja!» Jokaisella heistä oli varastossa muutamia juttuja, enemmin tai vähemmin tosia, enemmin tai vähemmin todenmukaisia, niitä juttuja, joita merimiehet tuovat mukanaan kaukaisista maista, ja jotka kulkevat suvusta sukuun, korjattuina ja liiankin suuresti lisäiltyinä.

Kilpatanner oli avattu, ja kunkin paloi mieli astua sinne. Tämä kilpailu, jossa palkintona oli muutama karamelli, innostutti kuvausvoimaa, kiihotti intoa.

— Ala sinä, Pornichet, — sanoi Legoff. — Sinulla on jotain lystiä, joka pyörii kielen päässä! sen näkee jo suun mutistuksista.

— On kuin onkin, — huusi Pornichet, rynnäten rohkeasti ja suinpäin kuin pörriäinen. — Kyllä nyt saadaan nauraa! Minä kerron teille Medusan haaksirikosta ja kuinka meidän vaari…

Muuta hän ei ennättänyt sanoa, sillä nuhteita ja moitteita alkoi sataa kuin rakeita, eikä aikaakaan, niin oli kilpajuoksija pysäytetty ja kilpasankari kellellään.

— Pornichet, — lausui Legoff juhlallisesti, — tuollaisia juttuja ei tarjota ihmisille, jotka eivät ole syöneet päivällistä ja ovat tällaisessa tilassa kuin me. Ota opetuksesta vaari, ja kun joskus tulet ylhäiseen seuraan, niin muista aina, ett'ei sivistyneen ihmisen sovi panna sorkkaansa kaukaloon. Jollei sinulla ole sen huvittavampaa…

— Mutta minusta nähden… — vastasi Pornichet pöyhistellen.

— Toisen vuoro! — huusi Legoff.

— Niin kyllä, niin kyllä, — toistivat muut. — Suu kiinni, Pornichet, heti paikalla!

— Jassoo! — sanoi Pornichet — Sitten minä pyydän virkaeroa.

— Saamas pitää, — sanoi Jambonneau.

— Lähtään kotia, — virkkoi Mascaret.

— Kuka ottaa puhuakseen? — kysäsi Legoff.

— Minä! — huusi vilkas Macabiou, kauhean kärkäs karamelleille ja siitä tunnettu joka puodissa. — Minäpä kerron teille, miks'ei Babolein Macabiou, isän setä, viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana voinut istua, niinkuin muut ihmiset.

Tämä viehättävä, odottamaton ja oikein eepillinen johdatus herätti kuulijain uteliaisuuden varsin kiihkeäksi.

Tuokion kuluttua Macabiou alkoi:

— Isäni setä, nähkääs, oli kirvesmiehenä »Muskotti» nimisellä korvetilla. Se oli kerran lähtenyt Jäämerelle, joka on sellainen meri, että siellä, niinkuin jo nimestäkin kuuluu, kyllä kynsiä kylmii, vaikk'ei kukkaro kostu. — Aamulla kerran, kun laivaväki heräsi, oli »Muskotti» jäissä kiinni: ei pääse sinne eikä tänne. Ei muu neuvoksi kuin jäädä sinne talveksi, hylkeiden ja valaskalain seuraan lähelle Huippuvuorten saarta, jossa jääkarhuja on niin että vilisee, ja jossa apelsiineja ei kasva kuin suurten herrain ansareissa. Baboleinin lempityönä oli yrttien kerääminen. Se ja tupakkamälli poskessa olivat hänen ainoat mielitekonsa maailmassa. Kävelee hän sitten tuosta taas kerran korsiansa kokoilemassa, niin äläst! Siin'on hänen edessään viisi valkoista, komeaa jääkarhua. Tuskin olivat karhut hänet nähneet, niin jopa astua lynkyttivät hänen luokseen, päätä nyökyttäen, ja laskeutuivat hänen jalkainsa juureen ja nuolivat hänen käsiään Babolein luuli näkevänsä unta. Sitten hän arveli näiden kenties olevan joitakin vanhoja tuttuja, mutta vaikka hän kuinkakin koetteli muistella, niin tuli hän viimein siihen päätökseen, että nämä olivat hänelle vallan outoa väkeä. Kohteliaasti nämä viisi karhua sitten saattoivat häntä laivalle asti ja läksivät pois sitten vasta kuin hän oli noussut laivaan. Huomenna hän tapasi muita karhuja, ja nämäkin kohtelivat häntä yhtä suurella kunnioituksella, ja sen koommin hänellä, laivalle palatessaan, oli aina perässään joukko karhuja, jotka seurasivat häntä kuin mitkäkin villakoirat. Siitä pitäin ei laivalla muusta ollut puhettakaan; arvaahan sen. Lopulti tultiin siihen päätökseen, että kirvesmiehellä mahtaa olla luontoperäinen lahja lumota eläimiä ja kesyttää ne jo ensi silmäykseltä. Laivan lääkäri, joka oli oppinut mies, sanoi Baboleinissa olevan sellaista eriskummallista nestettä — hän sanoi sitä magneetiseksi, — joka virtailee Baboleinin ihosta karhujen nahkaan. Kun jäät viimeinkin läksivät ja »Muskotti» pääsi liikkeelle, niin olipa siinä näky, jota sopi katsella. Puolitoista tuhatta karhua läksi uimaan laivan jälkeen, ja niin ne olisivat seuranneet sitä hamaan Brestiin saakka, jollei Babolein, heidän etuansa katsoen, olisi kehoittanut heitä palajamaan takaisin. Silloin karhut päästivät kauhean valitushuudon ja palasivat voivotellen omille asunnoilleen. Heltyi siinä Baboleinkin sillä hän oli kovasti mieltynyt näihin karhuihin ja arveli, että niin uskollisia ystäviä on ani harvassa.

Kolme vuotta sen jälkeen oli Babolein Brestissä. Siellä hän kerran illalla oli kävelemässä. Ajotin rannalla muutamain merimiesten jotka olivat lystiä poikia kaikki tyyni ja hakivat huvitusta. Siinä hän nyt kertoi heille retkistänsä Jäämerellä ja tuttavuudestansa Huippuvuorten jääkarhujen kanssa. Muut sitä kuullessaan nauroivat niin, että oli leuat mennä sijoiltaan, ja pitivät koko juttua pelkkänä valheena. Sattuivat silloin samassa näkemään erään komeljantin, jolla oli sylissään apina ja perässään kahleissa musta karhu, hirmuisen suuri ja pörröinen, suojakoppa kuonolla. Paikalla löi Babolein vetoa kaksi markkaa siitä, että karhu laskeutuu hänen jalkoihinsa ja rupeaa nuolemaan hänen käsiänsä. Vedon löi hänen kanssaan Claude Chalumeau, joka oli hänkin kotoisin Pouliguenista ja oli kirvesmiehenä »Lohella». Miten he siinä sitten lienevät puhelleet ja selitelleetkään, niin komeljantti suostui viimein ottamaan karhultaan pois kuonokopan ja päästämään sen hetkiseksi irti. Babolein Macabiou asettui pedon eteen, iski siihen oikein tuikean silmäyksen ja viskasi magneetillista nestettänsä karhulle vasten kuonoa. Lieneekö hänen taikanesteensä ajan pitkään väljähtynyt vai tepsikö se ainoastaan valkoisissa karhuissa en tiedä varmaan; musta karhu vaan ei näkynyt siitä huolivan, ja sen sijaan kuin sen olisi pitänyt heittäytyä Baboleinin jalkoihin, kohosi se takakämmenilleen ja uhkasi heittää päinvastoin hänet omiin jalkoihinsa. Nähtyänsä tuon julman pedon hampaat, täytyi Baboleinin tunnustaa; että hänen nesteensä oli vallan heikkoa, ja sen vuoksi hän arvelikin paraaksi lähteä käpälämäkeen. Hän käänsi pedolle selkänsä, mutta tuli samassa kääntäneeksi sen puoleen jotain muutakin, ja kas siihen iski nyt peto kyntensä niin lujasti, että töin tuskin saatiin se hellittämään saaliinsa. Ja siinä nyt, hyvät ystävät, kuulitte, mitenkä isäni setä, Babolein Macabiou, menetettyään kaksi markan kappaletta ja kaksi muuta kappaletta, makasi kuusi viikkoa, näkemättäkään tupakkamälliä, ja jäi koko elin-ajakseen ilman istumaneuvoja. Vanhoilla päivillään hän usein kertoi tätä tapausta, mutta kertoi aina seisoviltaan ja lisäsi aina lopussa, ett'ei karhuihin ole luottamista enempää kuin ihmisiinkään.