11. SUORITUS

»Näin nyt oli kuninkaallinen pakolainen otettu kiinni kuin pahantekijä ikään, ja vaikka hän oli enemmän kuollut kuin hengissä, niin jaksoi hän kumminkin kääntyä ympärinsä ja näki edessään erään julman kummituksen, joka oi ollut muu kuin Kvinkvina itse, Kvinkvina kaikkine seuralaisineen, joiden etunenässä näkyi Bibi-Lulun lempeä haahmo puiden siimeksessä. Niinkuin tiedätte, hyvät ystävät, ovat villit ihmiset ihmeellisen tarkka-aistisia. Heillä on niin herkät korvat, että kuulevat heinän kasvamisen, muurahaisen astunnan, kärpäsen hengityksen. Näkö heillä on niin erinomainen, että voisivat nähdä hämähäkin kutovan verkkoa kuussa, ja mitä hajuhermoihin tulee, niin voisivat he Pouligueniin asti tuntea, milloin Batzissa makkaroita paistetaan. Tuskin olivat Kvinkvina ja hänen seurakumppalinsa tulleet ulos majasta, jossa he olivat olleet neuvottelemassa, niin olivat he heti vainunneet kuninkaan hajun. Viekkaina kuin ketut he olivat hetikohta arvanneet, että jotakin tässä on toisin kuin olla pitäisi. He läksivät onnettoman vaari vainajan jälkiä myöten, eikä heidän tarvinnut kovinkaan kiirehtiä, niin jo ennättivät rannalle samaan aikaan kuin hänkin.

— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina kaikella alamaisella kunnioituksella, — teidän majesteetinne tietää kyllä, että perustuslakimme, jota olette vannonut pitävänne pyhänä, nimenomaa kieltää kuningasta lähtemästä maasta pois.

— Lapsukaiseni, rakkaat lapsukaiseni, — änkytti onneton hallitsija, tuskin enää pysyen pystyssäkään. — Minun teki mieleni vaan tehdä piikkiriikkinen huviretki merellä. Pyhitettyäni koko päivän valtiotoimille, jotka tarkoittavat kansani parasta, olisi minun ollut suloista, sen tunnustan, muutamaksi hetkeksi tuossa ruuhessa pienosessa unohtaa mahtavuuden murheet ja hallitustointen huolet.

— Perustuslaki, teidän majesteettinne, ei salli sitä. Ja jospa perustuslakikin sen sallisi, niin rohkenisivat teidän uskolliset alamaisenne kaikkein nöyrimmästi kantaa jalkainne juureen kieltonsa. Yöt ovat viileät näinä aikoina, ja yks kaks voisitte saada yskän ja kulkutaudin, ja huomenna on meillä juhla, jossa teidän majesteetinne läsnäolo on välttämätön.

— Juhla! Niinkö sanoit, rakas Kvinkvina?

— Niin, teidän majesteetinne, isänmaalliset huvit, joihin on osaa ottava koko saaren kansa…

— Ja olisipa kovin katkerata, jos suuresti rakastettu hallitsijamme ei kunnioittaisi niitä läsnäolollaan, — lisäsi Bibi-Lulu sointuvalla äänellään.

— Rakkaat ystävät, minä olen syvästi liikutettu. Kuinka suloista minun olisi nähdä kaikki alamaiseni ympärilläni samassa pöydässä! Vaan pahoinpa pelkään, että minun terveyteni tila riistää minulta huvituksen olla läsnä huomispäivän kokouksessa. Minä en ole ensinkään terve, rakas Kvinkvina.

— Mitä minä kuulen! — huudahti Kvinkvina. — Teidän majesteetinne ei ole koskaan voinut paremmin. Olettehan lihava ja pullea puolelta ja toiselta.

— Muistapas, Kvinkvina, että pahimmat taudit ne juuri osoittavatkin hyvän terveyden oireita. Tällainen kyllä on minulla muoto, lapsukaiset, mutta sittenkin minä surkastun ja näivetyn päivästä päivään. Valta ja voima — se on painava taakka, ja hallitseminen — voi kuinka raskas urakka se on! Helpompi olisi hakata halkoja. Tämä rasva, johon kansani katseet kiinnittyvät niin suurella rakkaudella ei ole muuta kuin pelkkää tautiperäistä pöhöä Tämä lihavuus, joka tekee teidät niin ylpeiksi tämä pulleus, tämä ihon punervuus, kaikki tämä, hyvät ystävät, on petollista ulkonäköä vaan. Vertauksissa puhuen: minä olen kuin mikä pöhökakku. Mutta merkillisintä tässä taudissa, joka minua vaivaa, on se, että vereni on alituisesta valvomisesta muuttunut niin sanoakseni myrkyksi. Jok'ainoa kirppu tai itikka, joka pahaa aavistamatta kimppuuni käy, saa halvauksen ja kuolee siihen paikkaan. Joka aamu on herätessäni ympärilläni kantapäästä kiireesen syöpäläisten raatoja. Tiedättehän, että viime viikolla kuoli minulta suureksi surukseni Kakambo, sievin kaikista apinoistani, sydämelleni rakkahin juuri siitä syystä, että se oli niin sinun näköisesi, rakas Kvinkvina; mutta sitä ette vielä tiedä, mistä syystä tämä sorea elävä nukkui pois elämänsä kukoistuksessa. Sanonko ma? Kakambo parka kuoli parin sekunnin kuluttua siitä kuin oli leikitellessään pikkuruisen vaan puraissut minua sääreen. Päättäkää nyt siitä, saatanko olla esimiehenä huomispäivän isänmaallisessa juhlassa. Määrätkää kuinka tahdotte, minä tottelen. Minä tunnen velvollisuuteni, ja kuninkaan ensimmäinen velvollisuus on kaikin puolin noudattaa kansan tahtoa. Eläköön perustuslaki! Eläköön Tambulinan kansa!

Tämä puhe oli lausuttu niin vakavasti ja sulavasti, että herrat villit, vaikkeivät sitä kaikin puolin uskoneetkaan, saivat siitä kumminkin yhtä ja toista miettimisen aihetta. He rupesivat neuvottelemaan keskenänsä, ja Tuomas I luuli jo päässeensä pälkähästä, ainakin toistaiseksi, mutta pian hän kuuli Kvinkvinan puhuvan kumppaleilleen:

— Mitä hän nyt on meille lasketellut, on pötyä alusta loppuun. Minä tiedän ihan taatuista lähteistä Kukambon kuolleen vatsan kovuuteen. Mitä taas apinan isäntään tulee, niin hän on aika velikulta. Ryhdytään vaan iloisesti toimeen. Kaikissa tapauksissa sopii, varmemmaksi vakuudeksi, antaa ministerien maistaa ensimmäiset palat. Tavallisella ahneudellaan he kyllä etunenässä hyökkäävät paistin kimppuun; me muut, me ryhdymme ateriaan sitten vasta kuin he ovat maistaneet.

Tämä varovaisuuskeino sai kyllä rauhoittumaan alamaiset, mutta ei kuningasta. Tuomas tunsi olevansa sairaampi kuin oli tahtonut heille luulotellakaan.

— Teidän majesteetinne, — sanoi hänelle Kvinkvina, — emme suinkaan uskaltaneet muuta kuin luulla terveyttänne mitä parhaimmaksi. Syvästi liikutettuina siitä kuvasta, jonka annoitte meille taudistanne, me nyt juuri keskustelimme, eikö sopisi jättää toistaiseksi puheenaolevaa juhlaa. Valitettavasti täytyy minun kumminkin alamaisuudessa ilmoittaa juhlan valmistusten ennättäneen jo niin pitkälle, ett'ei sitä mitenkään käy enää viivyttäminen. Kaikki ruokalajit on jo teetetty, kaikki kutsumuskortit lähetetty. Ja kun sitten vielä teidän majesteetinne saa kuulla, mikä tarkoitus tällä juhlalla on, niin olenpa vakuutettu, ett'ei teidän majesteetinne jätä kunnioittamatta sitä läsnäolollaan.

— Sano, Kvinkvina, sano, mikä sen tarkoitus on, — rukoili Tuomas parka joka luuli saavansa kuulla jotain lohdullisempaa ja tarttui, mieletön mies, toivon pienimpäänkin oljenkorteen.

— Teidän majesteetinne! Hamasta harmaasta muinaisuudesta saakka on Tambulinan kuningaskunnassa ollut tapana, että kansa jo ennen hallitsijansa kuolemaa antaa heille kullekin kunnianimen, joka on muistuttava kaikista niistä suurista töistä, kuin hän kansallensa tehnyt on. Ja huomenna juuri, teidän majesteetinne, kansa kokoutuu yhteen ja juhlallisesti julistaa teidän majesteetillenne kunnianimen, jolla historia aina maailman loppuun saakka on kunnioittava Tuomas I:stä.

— No niin, Kvinkvina. Tämä kunnianimi…

— Täytyy sanoani, teidän majesteetinne, että vaikea oli löytää meidän köyhästä kielestä sanaa, johon olisi yhdistetty niin monta ja niin erillaista ominaisuutta, ja joka muistuttaisi niin monesta suuresta työstä, mitä olette maalle tehneet, ja joka samalla myös ennakolta ilmoittaisi kaikki nekin työt, mitkä vastedes olette tekevä. Kauan olimme epätiedossa, mikä olisi sopivampi: Tuomas Paksuko, Tuomas Hyväkö, Tuomas Hyväntekijäkö, Tuomas Rauhallinenko; mutta näistä sanoista ei yksikään ilmaissut kylliksi tarkkaan rakkauden ja kiitollisuuden tunteita, jotka rintamme täyttävät. Viimeinkin minä, Kvinkvina, — o sitä onnellista sydämmen sykäystä! — minä olen löytänyt, minä olen ehdottanut, minä olen helposti saanut hyväksytyksi todellisen kunnianimen, ainoan, mikä soveltuu teidän majesteetillenne, ja huomenna, teitä jumaloivan kansan riemuitessa, lasien kilistessä ja torvien raikuessa, julistetaan Tuomas I alamaistensa Ravitsevaksi Isäksi.

— Tämä on ylenpalttista, Kvinkvina, tämä on liian ylenpalttista! — huudahti kuningas, ollen vähällä kaatua maahan ja osoittaen ylevämielisyyttä niin suuressa määrässä, että oikein puristi tuon iljettävän saarelaisen kättä. — »Te olette oikeassa, rakas ystävä, min'en epäile enää, minä tulen huomispäivän juhlaan; se on oleva elämäni kauniin, elämäni ihanin päivä. Saatte olla varmat tulostani, lapseni! Vaan nyt, jättäkää minut. Tahdon olla yksinäni. Tahdon, yksinäni viruskellen tässä venosessa, mietiskellä ja valmistella rauhassa sitä puhetta, jonka huomenna olen pitävä, jälkeisruokaa syödessämme.

— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina jälleen, — parempihan on teidän virua omalla vuoteellanne. Tämä vene ei ole mikään osa Tambulinan valtakuntaa, ja perustuslakihan on selvä. Jos suvaitsette, niin saatamme alamaisuudessa teidän majesteetinne hamaan palatsiin asti.

Tämän sanottuaan hän kietoi kuninkaansa huolellisesti höyhenvaippaan, jonka hän itse oli ottanut ylös maasta, ja niin läksi koko joukko astumaan kuninkaan hoville. Kuningas kulki etunenässä ja hänen perässään, asianomaisen matkan päässä astuivat muut, päästämättä häntä näkyvistään ja tarkasti väjyen hänen pienimpiäkin liikkeitään. Tuomas paralla ei ollut enää muuta toivoa kuin Bibi-Lulu. Vaikka hän oli kuullut hirveitä sanoja, jotka ukkosena olivat sattuneet hänen korviinsa ja myllertäneet mieheltä koko sydämen, niin ei hän kumminkaan voinut uskoa, että niin paljon kiittämättömyyttä ja niin paljon paatumusta olisi vielä noin kovin nuoressa olennossa; hän piti varmana, että Bibi-Lulu hänet kylläkin auttaa tästä epätoivoisesta tilasta. Tultuaan lähemmälle linnaansa, hän kääntyi, kulkuansa kumminkaan tauottamatta, seuralaistensa puoleen ja käden viittauksella, mahtavalla ja käskevällä kuin ennenkin, kutsui Bibi-Lulun luoksensa. Nuori villi totteli paikalla kuninkaansa käskyä. He kulkivat vierekkäin jonkun aikaa ääneti, kuningas ajatuksissaan ja synkkänä, Bibi-Lulu tyyneenä ja myhäillen.

— Bibi-Lulu, — sanoi viimein Tuomas niin hiljaa, etteivät muut voisi kuulla, — tiedäthän, kuinka hyvä olen aina ollut sinulle. Olisitpa kelvottomin mies tässä kansassa, jos sinulle erittäin tarvitsisi sitä muistuttaa. Minussa on sinulla ollut, en tahdo sanoa parhain herra, mutta suorin ja uskollisin ystävä. Ylenpalttisesti olen vuodattanut päällesi armoani ja hyvyyttäni. Kun päivällispöydässäni oli kalkkunanpaistia, sait sinä joka kerta siivet kalutaksesi. En koskaan maistanut pähkinäkreemiä ennenkuin sinä olit hotkaissut siitä puolet. Muistatko, kuinka monasti tapasin sinut herkuttelemasta ruokakaapissani? Salamähkään olet sa juonut minulta toista litraa ratafiata. Minä vaan myhäilin enkä kieltänyt, kummastelin vaan, miksi sinä salavihkaan otit sitä, mitä hyvästä sydämestäni olisin sinulle aina suonut. Sinun läsnäolosi silitti pois rypyt otsaltani. Minä kutsutin sinua, kun viivyit kauan poissa, ja useinpa minä jätin kultaisen kartanoni ja tulin sinun matalaan mökkiisi ja poltin siellä veljellisyyden piippua sinun kanssasi. Sinulle avasin sydämeni, sinulta en salannut mitäkään. Julkisissa juhlissa istuit sinä vieressäni. Minä sinut nostin kunniaan ja arvoon. Nähdessään meitä aina yhdessä, olisivat ihmiset saattaneet luulla olevasi syntynyt hallitusistuimen portailla. No niin, Bibi-Lulu, sietäisitkö, palkinnoksi kaikista näistä hyvistä töistä, että kuninkaasi, herrasi, ystäväsi pannaan vartaalle kuin mikä lampaanlapa?

— En minä ole syypää siihen, rakas herrani; tuo mokoma Kvinkvinahan se tahtoo teitä vartaalle, — huilutti Bibi-Lulu hienolla äänellään. — Minä puolestani tahtoisin, että teidät laitettaisiin jänispaistin viisiin ja kannettaisiin pöytään sipulikastikkeen kanssa.

— Kurja! — kiljasi Tuomas kovasti suutuksissaan. — Se on siis totta, se on siis totta! Sinäkin, viheliäinen Bibi-Lulu, sinäkin varusteleit syömään kuningastasi!

— No ihme ja kumma, armas herrani, — vastasi Bibi-Lulu enkelin viattomuudella, vähemmin liikutettuna kuin hämmästyneenä, — minkästähden teitä sitten olisi apatettu niin hyvästi kuudetta kuukautta ja lihoitettu niin suurilla kulungeilla?

Tuomas I kääräisi ympärilleen tiiviimmästi höyhenvaippansa, painoi päänsä alas eikä enää virkkanut sanaakaan. Muutaman minutin perästä saattojoukko seisattui linnan ristikkoportille. Hallitsija pantiin lukon taakse, kolme vahtia asetettiin joka portille, ja hamaan aamuun asti kulki aseilla varustettuja patrulleja Tambulinan saarta ristiin rastiin.

Oli sekin yö, lapsukaiset, oli sekin yö! Kuvailkaa nyt mielessänne Tambulinan kuningas, kulkevana pimeässä, avarassa palatsissaan, joka muutaman tunnin kuluessa oli muuttunut hänelle vankihuoneeksi, ja josta hän pääsee pois ainoastaan — uhrialttarille astuakseen. Tutkittuaan kaikki huoneensa ja nähtyään, ettei pakenemista ollut ajatteleminenkaan, painoi hän päänsä käsiinsä ja itki katkerasti. Ilveilys oli loppunut; murhenäytelmä oli alkava. Hänen ei sopinut edes nuhdella kansaansa kiittämättömyydestä, sillä Bibi-Lulun viimeiset sanat olivat osoittaneet hänelle asian oikean laadun. Kadonnut oli Tuomas I kuin tina tuhkaan; jäljellä oli vain »Bellonan» entinen matrossi. — »Voi sua, ikipäiväinen narri,» — virkkoi hän itsekseen, — »kun hetkiseksikään saatoit luulla, että sua niin huolellisesti helliteltiin ja lelliteltiin vaan suurten ansioittesi ja pulskan vartalosi vuoksi! Voi sua kolmin-, voi nelinkertainen narri, joka annoit vetää itseäsi niin törkeästi nenästä ja pidit täytenä totena alamaistesi kunnioitusta, koskas et muuta tehnyt kuin vedit ruokaa ja juomaa nahkaasi aamusta iltaan ja sulattelit sitten illasta aamuun!» — »Hänelle muistui nyt mieleen satu ketusta ja korpista; mutta hassuinta hänen tilassaan oli se, että hän, oltuaan tähän asti korppina, nyt vielä oli oleva juustona. Tuon tuostakin hän kuulahti melua ulkona: siellä kuului vartijain määränperäisiä askelia tahi heidän vuorohuutojansa. Hänestä tuntui, kuin hänen ruumiistansa nyt jo läksisi paistin hajua ja, huolimatta ponnistuksistaan, hän ei mitenkään voinut tehdä päätöstänsä häntä odottavan kohtalon suhteen. Hän myönsi kernaasti hallituksensa olleen yhtämittaisia kemuja ja kekkereitä, mutta nyt, kun laskut oli suoritettava, oli niihin pantu vähän liikoja. Uupuneena vihdoin niin suurista liikutuksista, (olisi tuota uupunut vähemmästäkin), hän heittihe viimein kuninkaalliselle vuoteellensa ja nukkui, kietouneena höyhenvaippaansa.»