14. MISSÄ HE OVAT?

Yhtä suuri hämmästys ja epätoivo kuin Lokkiluodolla, vallitsi myös Pouliguenissa. Mutta lähtekäämme seuraamaan tapauksia siitä hetkestä, jolloin vene Legoffin johdolla oli lähtenyt rannasta. Kylässä oli vielä vähän aikaa kaikki hiljaa ja autiota. Rouva Henry herättyään ei osannut säikähtää eikä kummastellakaan Markin poissaoloa. Hän läksi ulos metsiköstä ja haeskeli poikaa silmillään, mutta kun ei häntä näkynyt, päätti hän pojan menneen muiden lasten kanssa leikkimään rannalle. Tämä arvelu olikin aivan luonnollista, sillä niinhän Mark oli tehnyt joka päivä. Koko iltapuolen oli äiti vaipuneena mitä mieluisimpiin ajatuksiin. Kohtalo näkyy lyövän toisinaan julmaa leikkiä ihmisen kanssa: niinpä rouva Henrykin hymyili tulevaisuudelle silloin kuin valtameri oli viemäisillään häneltä hänen viimeisen elonvesansa.

Illan suussa palasi kotia koko kylän väki, paitsi kalamiehiä. Pouliguen kävi vähitellen jälleen entiseen asuunsa ja vilkastui; puuttui vaan lasten melua. Ei osannut vielä kukaan huomata heidän poissaoloansa; äiditkään eivät tuosta huolehtineet, sillä he tunsivat pienten huimapäisten tavat. Kun tulee illallisen aika, silloin — niin he arvelivat — ryntäävät he kuin nälkäiset varpuset. Täytyy tunnustaa, että jos pojat eivät olleetkaan aina niin perin tarkkoja kouluun menon suhteen, niin ihmeellisen täsmällisiä he olivat kaikessa, missä lusikat ja vellivadit tulivat kysymykseen. Tulipa jo illallisenkin aika, vadit höyrysivät pöydillä, mutta ei kuulunut vielä lapsia! Kummallista: tuollaistahan ei ollut koskaan ennen tapahtunut; mutta äidit, jotka näkevät miestensä menevän joka päivä merelle ja pienostensa, heti kuin liikkumaan kykenevät, piehtaroivan rannan hiekassa, eivät hätäänny niin vähällä. Rauhattomampi oli rouva Henry. Hän oli kulkenut kallioilla, huudellen poikaansa. Ja nytkös kylän eukot lohduttelemaan häntä, kukin tavallansa! Onhan Mark hyvissä hoteissa, mitäs vaaraa hällä olisi! Paikat ovat turvalliset, eikä pojatkaan juuri pölkkypäitä; he tuntevat meren rannan kuin viisi sormeansa. He ovat kaiketi menneet Guéranden markkinoille katselemaan tanssivia koiria, tai kenties Batziin, jossa he välisti pitävät suuria pähkinä- ja mesileipä- kekkereitä. Ei pojilla hätää hituakaan; pikkuruinen haiverrus vaan, kun kotia tulevat.

Yö tuli, mutta lapsia ei kuulunut vieläkään. Rauhattomuus rupesi valtaamaan kyläläisiä. Rouva Henry ei enää kestänyt asemillaan. Hänen pyynnöstään oli suolankaivajia lähtenyt hakemaan kaikille haaroille. Muutamain piti mennä Guérandeen, toisten aina Batzin kauppalaan. Muutamain oli määrä käydä läheisissä kylissä ja kartanoissa. Heitä odottaessaan oli koko kylän väki kokounut rantakujalle. Siinä sitä pohdittiin ja punnittiin ja arvailtiin, mutta pelkkää pimeässä hapuilemista oli kaikki. Ja kovin siinä äidit toruivat poissaolevia poikia. Kukin sätti naapurinsa poikaa, ja mahtoi siinä Legoff, joukon johdattaja, kuulla kunniansa!

Siinä sinkoili syytöksiä ja vastasyytöksiä, mutta kesken kaikkea kajahti meren rannalta räikeä, kamala, eläimen-omainen kiljahdus; vaimoväki katsahti kauhistuen toisiinsa, muutamat tekivät hurskaasti ristinmerkin.

— Pyhä neitsyt! — huudahti Guilleminin eukko. — Bibia nauraa, ja se tietää pahaa!