10. TAMBULINAN KUNINGASKUNTA
Samuli Suomalainen translation
Jos maailmassa milloinkaan on ollut semmoista kuningasta, joka on saattanut sanoa olevansa alamaistensa jumaloima, niin ainakin oli sellainen Tuomas I, Tambulinan kuningas. Hän ei hallinnut kuin puoli kuudetta kuukautta, mutta tämänkin lyhyen ajan kuluessa hän sai tuta kaiken sen sulouden, jonka kuninkuus tuottaa hellälle sydämelle ja vennolle vatsalle. Joka aamu tuli koko kansa miehissä tiedustelemaan kuinka hänen majesteetinsa jaksaa, ja kuinka hän on yönsä maannut. He koettivat arvata ja ennakolta täyttää kaikki hänen pienimmätkin mielitekonsa. Kalastajat kalastivat ja linnustajat linnustivat ainoastaan häntä varten. Hänen ruoka-aittansa oli täpö täynnä kaikenlaatuista tavaraa; herkullisimmat kalat, mehuisimmat metsän riistat olivat aina valmiina hänen ateriaansa varten. Joka aamu kannettiin hänelle sänkyyn vadillinen maisi-velliä. Tunnin kuluttua hän sai aamiaisekseen kolme tai neljä paistettua pikkulintua, jotka sulivat suussa kuin voikakut. Hän söi päivällistä puolenpäivän aikana, välipalaa kello neljä eikä pannut koskaan illallisetta maata.
— Älä, veikkonen, — äänsi Macabiou, jonka vatsassa nälkä piti aika kurinaa. — On sopimatonta tuoda esiin tuollaisia pikkuseikkoja.
— Se on armotonta, — liitti Jambonneau, vetäen vyötänsä kireemmälle.
— Mennään pois, pojat, — sanoi Mascaret.
— Älkää nyt keskeytelkö! Antaa hänen puhua! — huusivat muut.
Legoff jatkoi:
»Kerran, mitäpä kahdestikin päivässä kaikki valtakunnan virkamiehet kokoutuivat hänen akkunansa alle, ja siellä he, huvittaaksensa häntä ruoansulatuksen aikana, lauloivat kansallisia lauluja, joita hänen majesteetinsa, minun vaarini, suvaitsi balkoniltansa palkita kaikkein armollisimmalla hymyllä. Häneltä säästettiin kaikki sekä ruumiin että hengen rasitukset. Hän ei liikkunut ulkona muutoin kuin kantotuolissa. Mitä valtioasioihin tulee, niin hänen kuullen ei niitä milloinkaan otettu puheeksi; hänellä oli kyllä ministerejä, jotka pitivät niistä huolta.
Luulispa nyt, että Tuomas, oltuaan parikin viikkoa näin rauhallisessa ja ravitsevaisessa kuninkaanvirassa, jälleen rupesi toipumaan ja vahvistumaan. Mutta ei, valitettavasti ei! Vaikka hän oikein työksensä koetti maata, syödä ja olla työttömänä, niin hirveän laihana hän sittenkin oli, ja tämä seikka se suretti hänen alamaisiansa. Nähdessään häntä ulkona hänen kantotuolissaan, keltaisena kuin sirkka ja näivettyneenä kuin haavankuori, kävivät he pahoille mielin eivätkä ollenkaan näyttäneet tyytyväisiltä.
Vasta neljän kuukauden kuluttua hän rupesi vaurastumaan. Siitä saakka lihosi hän silmin nähtävästi, ja sorea Tuomas tuli jälleen näkyviin Tuomas I:n kruunun alta. Hänen alamaistensa rakkaus näkyi kasvavan samassa määrässä kuin hänen lihavuutensa. Ja tällä rakkaudella ei ollut enää rajoja siitä hetkestä asti, jona he huomasivat hänen vatsansa paisuvan. Jos hän hetkeksikään pisti nenänsä ulos, niin heti keräytyi hänen ympärilleen suuri joukko alamaisia, jotka ahnain silmin katselivat ja tunnustelivat hänen majesteetiansa. Liiatenkin vetivät hyllyvimmät paikat hänen ruumiissansa erinomaista huomiota puoleensa, ja kaikki osoittivat mitä hurjimmilla keikahduksilla mielihyväänsä siitä, että heillä oli niin pyöreä ja pullea kuningas.
Nämä lapsellisen riemun osoitukset olivat hänelle mieliin, ymmärrättehän sen, ja varsin korkeihin ajatuksiin hän tulikin itsestänsä. Ja tosiaan, tutkiessaan itsensä ruumiin sekä hengen avujen puolesta, hän ei liiaksi ihmetellytkään olevansa kuninkaan istuimella; oikeinhan hän oli siinä kuin kotonansa ja paljoa perehtyneempikin kuin »Bellonan» märssykorissa. Lukenut mies kun oli, oppi hän maan kielen kahdeksassa päivässä niin hyvin, että puhui sitä kuin äidinkieltään. Usein hän kävi alamaistensa luona. Semminkin hän rakasti astua heidän majoihinsa äkkiarvaamatta. Hän sanoi silloin aina tulleensa tiedustelemaan, oliko heillä mitä puutteita, ja joi hyvin armollisesti heidän kanssaan lasillisen ratafiaa. Näin erinomaisia villejä, joiden hän oli luullut syövän ihmisen lihaa, hän rakasti sydämellisesti, sanoi heitä lapsiksensa, pitipä heitä kauniinakin. Hän ei ajatellutkaan ruveta heitä opettamaan, päin vastoin hän päätti pitää kunniassa heidän herttaista tiedottomuuttaan. Saaren asukasten sivistys oli hänen mielestänsä aivan riittävä, ja hän pelkäsi pahentavansa sen, jos rupeaisi siihen kajoamaan. Hän eli rauhassa, piti makean leivän juhlaa aamusta iltaan eikä koskaan nukkunut sanomatta itselleen, että kaikki oli mitä parhaimmalla kannalla Tambulinan kuningaskunnassa.
Eräänä iltana, sitten kuin hän oli syönyt illallisen, iski hänen mieleen lähteä katsomaan, millä kannalla yöpolisi on hänen valtakunnassaan. Hän arveli myöskin, että vähäinen kävely ennen maatapanoa olisi edullista ruuansulatukselle. Sen vuoksi hän kietoi ympärilleen höyhenvaippansa ja läksi salaa ulos linnasta. Taivaalla ei näkynyt kuuta eikä tähtiä: pimeä oli kuin säkissä. Tuollaisessa pimeässä — olisi helposti saattanut taittaa niskansa, mutta siitä huolimatta hänen majesteetinsa rupesi kävelemään ristiin rastiin katuja pitkin, hiipien hiljaa varpaillaan. Ja eikös tuo ollut kaunista? Hallitsija, vetäytyneenä pois hovielämän nautinnoista, kävelee omassa korkeassa personassaan yövartijana varjellen alamaistensa henkeä ja omaisuutta! Tämä ylevä velvollisuus, jota hän nyt täytti ensi kertaa, kohotti hänet taaskin hänen omissa silmissään, ja nyt hän ei enää epäillyt olevansa syntynyt kuninkaaksi.
Saarella makasi kaikki. Tambulinan porvarit kuorsasivat pajun-oksista ja kierretyistä vihvilöistä tehdyissä majoissaan. Nähtyänsä, että järjestys vallitsee hänen pääkaupungissaan, mutta että kadut kenties tarvitsevat uutta kivitystä ja valaistusta, aikoi hän palata linnaansa, varsin tyytyväisenä kävelyhynsä. Mutta kulkiessaan erään yksinäisen majan ohitse, hän kuuli sen sisästä ääniä, ikäänkuin siellä olisi ollut joku kova kiista tai riita. Keskeltä muiden vikiseviä ääniä kuului selvään eräs kova ääni, jonka hän paikalla tunsi: se oli erään Kvinkvina nimisen ylimyksen, joka oli tunnettu kansanvillitsijä ja kansanpuolueen johtaja. Samoin hän tunsi myös äänestä lemmikkinsä, Bibi-Lulun, joka oli varsin lempeä ja hento nuorukainen, ja jota hän rakasti enimmin kaikista, sillä hänen puheensa oli niin viehättävä, hänellä oli niin kauniita ajatuksia ja luonne niin herttainen. Hänen majesteetinsa painoi korvansa kiinni majan seinään, haluten tietää, mistä tuolla sisässä riidellään.
— Sen minä sanon, — huusi Kvinkvina innoissaan, — että hän on nyt parhaimmillaan, ja ett'ei hänestä enää sen parempaa saa.
Sitä minäkin, — visersi Bibi-Lulu lempeästi.
— Mutta niin ei ministerit, lisäsi kolmas ääni. — He koettelivat häntä tän'aamuna ja sanovat hänessä vielä olevan heikkoja paikkoja.
— Heikkoja paikkoja! — kirkui Kvinkvina. — Tuommoisia ne ovat, ne meidän ministerit! Siinä taas se heidän kavaluutensa ja herkullisuutensa. He koettavat vaan vetää meitä nenästä, voidakseen siepata itselleen rasvaisimmat palat. Jos heitä ruvettaisiin uskomaan, jos heidän annettaisiin tehdä mielensä mukaan, niin ei meille jäisi muuta kuin luut, ja niistäkin olisivat he jo imeneet ytimen pois.
— Pois ministerit! — kuului samassa parikymmentä uhkaavata ääntä, niin että Tuomas Legoff luuli jo olevansa isänmaassaan.
— Tästä pitää saada loppu, pitää! — kiljaisi jälleen Kvinkvina ja löi nyrkillään seinään niin lujasti, että kuninkaan nenä oli vähällä käydä lyttyyn. — Mehän olemme tehneet hänet kuninkaaksi: sehän oli paras keino lihoittaa häntä; mutta nyt saavat kansan uhraumiset jo päättyä. Kansa nurisee, kansa ei jaksa enää odottaa, kansa vaatii jälleen päästä oikeuksihinsa. Juhlamenojen pitää tapahtua huomispäivänä; jollei, niin muistakaa minun sanani, että kapina nousee Tambulinan saarella!
— Kannatetaan! Huomenna siis! — huusivat kaikki villit.
Ja yksi heistä arveli vielä.
— Siitä tulee kieltämättä makuisin pala, mitä milloinkaan on saatu meidän pienissä juhlissa.
— Malttakaa,»— sanoi armas Bibi-Lulu, — minkä kastikkeen kanssa hänet kannetaan pöytään?
— Ei kastiketta minkäännäköistä! — vastasi Kvinkvina niin mahtavasti, että keskustelu paikalla taukosi. — Vartaalla hän paistetaan, eikä liiaksi paistetakaan! Siitä minä pidän huolen. Sanalla sanon, tällä kertaa ei kansa tule pilkatuksi, petetyksi, niinkuin usein tätä ennen. Se aika on ollut ja mennyt, jolloin kansa, huokaillen ahnaan ylimysvallan häpeällisen ikeen alla, ryömillään sai poimia muruja isoisten pöydältä! Oikeuden hetki on viimeinkin lyönyt, kansa tuntee oikeutensa, kaikki kalpenee, kaikki katoaa kansan majesteetin edessä, ja koska minä juuri sitä edustan, niin pidätän itselleni parhaimman palan.
Moinen ylenpalttinen vaatimus herätti nurinaa.
— Mitäs te nurisette? — tiuskasi Kvinkvina, ilkeästi irvistäen. — Eikös kukin teistä saa palaa paistetusta kuninkaasta?
Tämä julma leikkipuhe rauhoitti tyytymättömät ja istunto päätettiin yksimielisillä huudoilla: »Huomiseksi! huomiseksi!»
Tuomas I:n oli käynyt kalman vaaleaksi ja kosk'ei hänen ensinkään tehnyt mieli läsnäolollansa kunnioittaa huomispäivän juhlaa, niin otti hän sääret selkäänsä, jättäen kapineet ja kampsut, ja läksi potkaisemaan rantaan päin. Vaikka hän nyt jälleen oli menemässä kohtaamaan uusia paastopäiviä, uusia onnenvaiheita, ja vaikka hän tiesi, millaista hänen kansansa oman voiton pyytämättömyys oikeastaan on, niin ei hän kumminkaan malttanut olla heittämättä kaipauksen katsetta jäljellensä tuohon Tambulinan saareen, jossa hän oli elänyt niin monta onnellista päivää. Sallittakoon hänen poikansa pojan lausua tässä pari kunnioituksen sanaa hänestä! Hallittuansa puoli kuudetta kuukautta, hän läksi pois, niinkuin oli tullut tyhjin käsin ja puhtaalla omalla-tunnolla. Eikä johtunut hänen mieleensä viedä muassaan edes valtionrahastoa eikä kruunun timanttejakaan. Hän heitti vaippansakin päältään, viskasi sen rannan hiekalle, luopumisensa merkiksi, ja nosti jo jalkansa, astuakseen veneesen, — mutta samassa tunsi hän jonkun käden laskeuvan raskaana hänen olkapäällensä…»
Legoff pysähtyi nyt ja vaikeni hetkiseksi. Kuulijain tarkkuus oli kiihkeimmillään. Jos jokainen heistä olisi ollut Tuomas I:n sijassa, jokainen heistä tuntenut tuon raskaan käden laskeutuvan hänen olkapäällensä, niin eivät he silloinkaan olisi tunteneet suurempaa kauhua. Pikku Mark ei vielä ollut koskaan ollut mukana mokomassa juhlassa. Mascaret ei puhunut enää sanaakaan poismenosta, ja Macabiou näki jo selvään, että karamellit olivat menneet häneltä sivu suusta. Pyyhkäistyään tyytyväisenä leukaansa ja heitettyään Macabioun puoleen semmoisen katseen, joka olisi saattanut vajottaa hänet, hänen isänsä sedät ja tämän karhut maan alle, jatkoi Legoff jälleen merkillistä jutelmaansa.