XIII.

HUIPPUA KOHTI

Tähän oli Legoff päättänyt jutelmansa. Lopettaakseen sen sopivalla tavalla, liitti hän muutamia kohoittavia ja varoittavia lauseita, mutta äkkiäpä hänen äänensä keskeytti eräs toinen ääni. Ja tätä keskeyttäjää ei oltu osattu aavistaakaan. Hän säpsähti, kallisti korvansa meren pauhinata kohti ja päästi julman hätähuudon, johon kaikki muutkin kohta yhtyivät. Jotakin hirveätä, jota tuskin osasi erottaa, mutta joka näkyi liikkuvan yön pimeydessä, läheni pauhaten ja kantaen kammoa ja kauhistusta yöhön. Jo pauhasivat aallot saaren ympärillä. Poloiset huomasivat olevansa hukassa. He eivät olleet aavistaneetkaan tätä onnetonta loppua, joka kumminkin oli niin helposti arvattava, ja nousuvesi yllätti heidät äkkiä, niin kuin eivät olisi milloinkaan kuulleet siitä. Säikähtyneinä, neuvottomina he juoksentelivat kallioita ylös ja alas, kuni ahdistetut rotat, hakien lymypaikkaa. Kaikki huusivat vanhempiansa, käsiään kierrellen ja hivuksiaan repien. Keskellä tätä hälyä ja epätoivoa oli Tuomas I:n pojanpoika ainoa, joka ei menettänyt malttiansa. Käytyään Lokkiluodon ympäri, jota sammuvat kekäleet vielä hämärästi valaisivat, ja tutkittuaan tarkasti luodon muodon, oli hän huomannut, että tuolla ylempänä tässä myrskyjen murentamassa kivikalliossa varmaankin on ulospistäviä syrjiä ja tasaisia paikkoja, joita myöten he pääsevät nousuvettä pakoon; siellä on varmaankin halkeamia ja rotkoja, turvapaikoiksi heille. Mutta miten päästä sinne? Ensimmäisille tasanteille oli mahdoton päästä kissankynsinkään. Mutta hätä keinon keksii. Vähässä ajassa oli Legoff veneestä taanoin löytämistänsä nuorista ja rihmoista sitonut köysiportaat. Sitten hän korotti äänensä, niin että se kajahteli meren pauhun yli, ja kutsui pojat kaikki kokoon.

— Rauhoittukaa, — sanoi hän heille. — Me olemme nyt tosin kuin hiiret loukossa, mutta voivotuksillako te luulette pääsevänne siitä? Kuulittehan te, miten vaari vainajan kävi; ei ollut hänellä pula parempi kuin meilläkään, mutta pääsipäs! Auta itseäs, niin Jumalakin sua auttaa, sanoo sananlasku.

Muutamilla sanoilla hän ilmoitti, mitä nyt oli tehtävä, ja silmänräpäyksessä käskyt noudatettiinkin. Nyt oli asettuminen samaan asentoon kuin norsusilla oltaessa. Väkevimmät asettuivat kalliota vastaan, sitten nousi pienempi aina suurempansa hartioille, ja pian oli tuo elävä pyramiidi valmiina, juurella Macabiou ja Pornichet, huipulla Mark.

— Pysykää nyt kiinni, pojat! — käski Legoff.

Hän otti vauhtia ja kolmessa hypyssä oli hän jo Markin kohdalla, jonka hän oli vähällä sysätä alas. Siten hän pääsi semmoiselle kohdalle kuin ennakolta oli arvannut. Siinä oli kolo, kyllin avara, heidän sopia siihen joka miehen. Päästyään kerran sinne, kiinnitti hän ennen mainitut nuoraportaat ulospistävään kallionkylkeen, heitti toisen pään alas, ja niin nousivat pojat vuorotellen ylös. Ja aikapa olikin: vesi huuhteli jo heidän kantapäitään.

— Voi kuitenkin, — sanoi Mascaret parka, nostaen jalkansa portaille, — sanokaas nyt itsekin, eikös olisi ollut parempi maata omilla vuoteilla!

Sillä välin kuin muut lepäsivät, tarkasteli Legoff asemaa ja mietiskeli, millä keinoin päästä yhä ylemmäksi. Geologiasta hän tosin ei tiennyt sanottavaksi mitään, mutta luontoperäisellä aistillansa hän oli kumminkin tehnyt oikeita päätöksiä Lokkiluodosta. Kaukaa katsottuna tämä kallio näytti yhdeltä ainoalta suunnattomalta suipolta, sileälaitaiselta kannasta huippuun asti; mutta läheltä katsova tutkija sai siinä nähdä, mitä tuulet ja aallot voivat tehdä tuommoiselle kiviselle jättiläiselle. Kovat on heillä kourat. Vähän ne kyllä äkkiä toimeen saavat, mutta ne tekevät työtä sitä uutterammin, lepäämättä, joutopäiviä pitämättä. Hävityksen työstä oli tullut taideteos. Tämän kolotun, lohkoillun, joka puolelta tahkoillun kallion kyljissä näki jos minkinlaisia rakennustaiteellisia luonnoksia. Paikoittain ilmeni siinä ikäänkuin vanhan feodalilinnan raunioita, paikoittain kuni jonkun gootilaisen kirkon jäännöksiä. Umpinaisia rotkoja ja solia, portaita, joita myöten ei päässyt minnekään, pengerryksiä päälletysten, omituisen muotoisia pylväitä puoleksi hajonneiden holvien kannattamina, puolipyöreitä ja kulmikkaita kaarelmia, poikkinaisia karniiseja, ulospistäviä rinteitä, tornimaisia, räystäsmäisiä, suippopäisiä muodostuksia, sanalla sanoen, — sekavin joukko esineitä, mitä oikullinen luonto milloinkaan on voinut luoda taivaan ja valtameren välille!

Legoff oli huomannut kallion äärimmäisessä päässä jonkun käytävän tapaisen, joka kierrellen kulki ylöspäin kallion ulkolaitaa myöten. Hän arvasi myös, että tämä käytävä, jossa tuskin vuorikauriskaan olisi päässyt kulkemaan, päättyi palttaan heidän yläpuolellansa.

— Matkaan! huusi Legoff.

Ja hän näytti heille tietä. Joukko liikkeelle heti. Verkalleen siinä kuljettiin, perätysten, jälkimmäinen pitäen kiinni edellisen: puserosta tai nutun liepeestä. Ääneti olivat pojat. Kuului vaan oppaan kun hän tuon tuostakin huomautti joukolleen vaarallisia paikkoja. Tähtien heikossa valossa he siinä samoilivat, ja meri möyrysi heidän jalkainsa alla.

Ryömittyään kallion ympäri, he eivät tulleetkaan paltalle, niinkuin Legoff oli luullut, vaan joutuivat solaan, jonka kummallakin puolen kohoili kohtisuora kallion seinä. Tämä sola oli syntynyt kallion halkeamisen kautta, ja lohjenneita kivimöhkäleitä oli siinä aina vähän matkan päässä. He astuivat tähän halkeamaan, joka näytti kuivuneen virran uomalta. Eivät he tienneet, minne se vie, eivät tiedustelleet, pääseekö siitä pois: nousuveden ahdistaessa ei heillä ollut aikaa ajatella eikä harkita. He eivät astuneet, he ryömivät käsillään ja jaloillaan. Jok'ainoan kivilohkareen yli täytyi kiivetä. Vuoroin he liukuivat jälleen kiveltä alas, jolle juuri olivat päässeet; vuoroin jäivät kivelle lepäämään, kädet ja jalat naarmuissa, kieltäytyen enää menemästä eteenpäin. Legoff oli joka paikassa: etunenässä tietä osoittamassa sivulla, perässä, niinkuin lammaskoira rohkaisemassa uupuneita, Kehoittamassa jäljellejääneitä, panemassa niin sanoakseni sääriä kunkin selkään.

— Miehuutta, pojat, miehuutta! Joko uuvuit, Jambonneau! Joko mennään ryömimällä, Mascaret! Aatelkaas vaan, mikä kunnia meille tästä viimeinkin tulee! Ei nyt poikia poimitakaan kuin simpukoita merenluodolta, eikä meidän huolikaan astua omiin lämpöisiin häntä koipien välissä. Ei! Pää pystyssä sitä kotia tullaan, pää pystyssä ja uljaasti kuin voittajat konsanaankin. — Astu, astu Macabiou, ethän sinä astu ensinkään. — Pouliguen on ottava meidät vastaan avosylin ja on kerskaileva kunniastansa, kun saa olla tällaisten miesten kotikylä. Isät sanovat: »kas uljaita poikia vaan!» Äidit katsovat ylpeinä tällaisiin lapsiinsa. Koko viikkoon pelkkää siankinkkua ja munakokkelia. — Ponnista, François Guillemin, ponnista! Ei maar vaarisikaan ollut kovin mukava istua kököttää valaskalan seljässä? — Sanomalehdissä, pojat, sanomalehdissä meitä mainitaan. — No, Pornichet, mitäs kuhnailet kuin etana? — Vielä miehen harppaus, parisilainen! Vielä muutama askel, pojat! Pian ovat vaivat lopussa.

Ja Legoff oli esimerkkinä kylmäkiskoisuudessa, uutteruudessa, uhraumisessa yhteiseksi hyväksi. Ensimmäisenä hän oli joka kalliolla ja heitti sieltä muille nuoraportaat, joita hän kantoi vyötäisillään. Pienempiä hän hoiteli huolellisesti ja hellästi kuin äiti: vaikeimmissa paikoissa hän kantoi heitä sylissään tai olkapäillään. Tuon tuostakin hän huusi kaikkia nimiltä, tietääkseen, ovatko kaikki saapuvilla, eikö ketään ole jäljelle jäänyt. Läähättäen, uupuneina, riutuneina, peloissansa he olivat viimeinkin päässeet solan päähän. He eivät enää jaksaneet valittaa onnettomuuttansa. He viskausivat yksi sinne toinen tänne viimeisille pengerryksille, ja siihen useimmat nukkuivat. Nekin, jotka olivat koettaneet pysyä valveilla, vaipuivat uneen, mutta äkkiäpä he säpsähtäen heräsivät, sillä tulossa oli aina vaan vihollinen, joka ei väsynyt heitä ahdistamasta. Meri oli anastanut heiltä pakopaikan, sulkenut solan pään, ja siihen nyt aallot hurjina vyöryivät. Solasta ei ollut mitään pääsyä. He olivat saarretut kaikin puolin meren ja kallion väliin.

— Tule tänne, Legoff, tule tänne!

Mutta Legoffia ei ollut siinä. Hän oli kadonnut, ja tiessään oli silloin heidän viimeinenkin toivonsa.

— Legoff! Legoff!

Ei kuulu vastausta.

Minne hän oli joutunut? Olisiko hän tietä etsiessään luiskahtanut alas? Olisiko hän joutunut altiiksi-antaumisensa uhriksi?

— Missä sinä olet, Legoff, missä?

Meri nousi nousemistaan, ja hyyristyneinä kallion seinää vasten he hirmulla katselivat, kuinka aallot jo vaahtojansa viskelevät heidän jalkoihinsa.

— Legoff! Legoff!

Vielä moniahta minutti, niin on vesi huuhtaissut heidät kuin hiekkajyvät.

— Pojat hoi! — huusi samalla joku ääni ikäänkuin taivaasta.

Oi uljas poika, kuinka kernaasti olisin sua likistänyt rintaani vasten! Hän se oli! Se oli Legoff! Muiden maatessa hän valvoi ja piti huolta heidän pelastuksestansa. Loiskasvin lailla hän oli tarttunut kiinni jokaiseen kallion särmään, sisiliskona ryöminyt ylös rinnettä myöten, oravana puikkinut ja pujahdellut, vuorikauriina hyppinyt kiveltä kivelle, ja nyt hän viimeinkin ihmeteltävällä notkeudella saapunut ylimmäiselle pengerrykselle. Sieltä hän heitti alas nuoraportaat, jotka oli määrätty vielä kerran pelastamaan heidät.

Niin paljon vaivaa, niin paljon ponnistuksia — eikä se kumminkaan heitä auta, viivyttäähän vain tunniksi tai pariksi heidän tuhoansa. He riensivät vielä eteenpäin, kiveltä kivelle, kunnes saapuivat viimeiselle paltalle, jonka keskeltä kohosi jättiläispylväänä iso kallion lohkare. Täällä nyt oli ratkaiseva hetki lyövä näille poloisille pojille. He olivat panneet kaikki voimansa liikkeelle. Nouseminen oli päättynyt. Legoffinkin voimat olivat rauenneet. Korkeana ja sileänä kuin pylväs seisoi lohkare, jonka huipulla kalalokit yönsä viettävät, ja sinne ei ollut ajattelemistakaan. Meri ja autio avaruus piirittivät heitä, ja neuvottomina olivat pojat näiden kahden äärettömyyden välillä. Ylhäällä kohoili tyyneenä kirkas, öinen tähtitaivas, ja alhaalla nousi yhä likemmäs heidän viimeistä turvapaikkaansa valtameren hurja rynnäkkö. Meri läheni lähenemistään, ja kuolema läheni sen mukana.

— Ystävät, — virkkoi viimein Legoff kyynelsilmin, — teidät oli uskottu minun huostaani. Minun oli teitä hoitaminen, ja minä olen saattanut teidät perikatoon. Tulkaa syliini ja sanokaa antavanne anteeksi minulle!

Näistä sanoista heltyi jok'ainoa sydän.

— Ei, Legoff, meillä oi ole mitään sinulle anteeksi antamista. Sinä et ole meitä saattanut perikatoon, sinähän olet tehnyt kaikki pelastaaksesi meitä.

Ja Legoff syleili heitä kutakin; senjälkeen syleilivät he toisiansa, itkien ja nyyhkien.

— Voi sinua, pikku Mark, sinä olit niin onnellinen, — sanoivat pojat; — miksis tulit meidän kanssa? Eikä sinun mielesi tehnyt mutta me muuthan sinua yllytimme.

— Minäpä se olenkin syy tähän kaikkeen, — vastasi Mark; — minähän päästin veneen rannasta.

Ja he kääntyivät Pouligueniin päin ja puhelivat, ikäänkuin vanhemmat voisivat kuulla heitä:

— Hyvästi, isä! hyvästi, äiti! Meidän täytyy kuolla, te ette enää näe lapsianne!

Mutta hirveähän oli sentään tuo lähenevä loppu, ja pian huusivat poloiset jälleen:

— Pelasta meitä, Legoff, pelasta!

Ja kaikki hyyristyivät hänen ympärilleen kuin kananpojat emänsä siipien alle. Ja juhlallisella äänellä hän lausui:

— Polvillenne, pojat!

Kaikki kävivät polvillensa, ja Legoff, seisoen paljastetuin päin heidän keskellään, luki ääneen sen rukouksen, jonka he olivat oppineet jo äidin sylissä istuessaan, ja jota he olivat lukeneet joka aamu noustessaan.

»Isä meidän, joka olet taivaissa…»

Sittenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, liittivät muut:

— Amen!

— Jumala siunatkoon meitä! — sanoi Legoff.

Ja hän kävi polvilleen.

Vesi nousi paltalle saakka, ja jo pirskui suolaista vaahtoa heidän kasvoillensa.