← Table of contents
Lokkiluoto

12. METSÄSTYS. KALASTUS. PUJAHDUS

Samuli Suomalainen translation

»Päivä oli jo korkealla, kun kuningas heräsi. Hän hieroi silmiään ja luuli nähneensä pahaa unta. Tähän aikaan hänelle tavallisesti joka aamu tuotiin vellivati, ja tähän aikaan hoviherroja tunkieli hänen makuukammiossaan, kilpaillen onnesta, ken muka ensin saisi nähdä kuninkaan armollisen hymyn. Kummastellen, ettei ketään ollut hänen ympärillään, hän nousi vuoteeltaan, veti uutimet auki ja — arvatkaas mitä hän nyt näki?

Aamu oli herttainen. Linnut lauloivat kilvassa aamuvirttänsä, ja aurinko paistoi tummansinisellä taivaalla. Keskellä palatsin eteistä toria leimusi halkorovio, jossa koko härkäkin olisi kyllä kypsäksi paistunut. Rovion edustalla oli hirveän pitkä aluspannu rasvaa varten ja pannun päällä yhtä hirveä paistinvarras, kiiltävä kuin miekan terä ja ripustettu kummastakin päästä kahden suunnattoman rautaristikon nojaan. Vähän matkan päässä siitä palmujen siimeksessä näkyi, niin pitkälle kuin silmä kantoi, pöytä, joka oli tehty pölkyille asetetuista laudoista. Kymmenkunta pikku pirujen näköisiä kokkipoikia kattoi pöytää, ja hovimestari hioi sieralla veistä, isoa kuin hyväkin miekka. Pöytävieraat olivat juuri tulossa: toisella puolen kulkivat vakavin askelin ministerit ja heidän perässään valtakunnan ylimykset; toisella. puolen kulki Kvinkvina, tuiman näköisenä ja käsi puuskassa, perässään esikaupunkien kansa. Sitä mukaa kuin kumpikin joukko läheni toistaan, heittivät he toisiinsa sellaisia silmäyksiä, että helppo oli ennustaa ilon ja sydämellisen sovun piankin haihtuvan tässä ihanassa juhlassa. Samassa kuin ministerit olivat saapuneet paikalle, täräytti kaktus- ja aloepensaiden suojaan sijoitettu soittokunta Tambulinan kansallislaulun.

Tuomas Legoff oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt kaikki erikoiskohdat tässä miellytävässä kuvassa. Kaikki oli valmiina; odoteltiin vaan kuningasta paistiksi. Hämmästyneenä hyökkäsi hän akkunan luota pois ja syöksi hurjana kammioonsa. Ja siellä hänet nyt valtasi semmoinen raivo, ett'ei sitä osaa niin sanoa! Hän aikoi jo sytyttää palatsinsa tuleen kaikilta neljältä taholta ja hautautua paistuneena sen alle. Hän särki ja musersi kaikki, mikä vaan eteen sattui. Kristallit ja posliinit lensivät sirpaleina hänen ympärillään. Yhä enenevässä raivossaan, joka ei enää säälinyt mitäkään, talloi hän jalkainsa alle höyhenvaippansa, hän nyhti siitä höyhenet irti, hän repi sen palasiksi, ja hetken ajan oli hän, kiedottuna oikeaan höyhenpilveen, ja kohtalo se ikäänkuin vielä tahtoi häntä viimeisen kerran pilkata, sillä höyhenet pyrkivät tarttumaan kiinni hänen ihoonsa. Viimein hän päätti taistella hengestänsä ja myödä sen niin kalliista kuin mahdollista ja sieppasi käteensä tomahavk-nuijan, joka sekin oli osa kruunun irtaimistoa. Näin varustettuna hän asettui ovelle, valmiina lyömään kuolijaksi jokaisen, ken vain astuisi esiin. Seisottuaan tuossa neljänneksen tuntia, hän kuuli äkkiä ankaran melun ja riensi balkonille. Ulkona tapahtui seuraava seikka:

Tuskin oli Kvinkvina saapunut torille, niin toi hän esiin vaatimuksensa mahtavalla ja korkealla äänellä. Hän sanoi kyllä sallivansa, että alhainen kansa asetetaan pöydän alapäähän; mutta koska hän juuri on edustama kansan majesteetia, niin vaatii hän itsellensä kunniasijan. Hän myönsi ministereille oikeuden maistaa ensiksi paistia ja tutkia, onko se läpitsensä kypsää, mutta itselleen hän pidättää paraimman palan ja ilmoitti uhkeasti, ett'ei hän siitä vaatimuksesta suinkaan aio luopua. Tulistuneina tuollaisesta hävyttömyydestä sanoivat ministerit Kvinkvinaa rosvoksi ja uhkasivat panettaa hänet pimeään torniin, jollei hän luovu röyhkeästä vaatimuksestaan. Silloin Kvinkina unohtaen peräti hienommat tavat, heitti kauhalla itse ministeripresidenttiä vasten otsaa ja samassa karkasivat molemmat puolueet toisensa kimppuun. Se oli tuiverrusta se! Ylhäiset ja alhaiset mukiloivat toisiaan minkä ennättivät, ja yhä vaan soitti soittokunta Tambulinan kansallislaulua.

Nähtyään tämän perhekohtauksen, Tuomas Legoff ei enää viivytellyt: nythän oli otollinen hetki. Hän heittihe balkonin laidan yli laskeusi seinää myöten alas, putosi pehmosilleen, nousi jälleen pystyyn ja sitten kiitämään nuolena pois. Hän luuli jo päässeensä pakoon, mutta eräässä tien käännöksessä huomasi hänet kokkipoika ja soitti paikalla hätäkelloa. Tappelu taukosi silmänräpäyksessä, riitapuolet sopivat, ja nyt sitä lähdettiin yhdessä ajamaan takaa saalista. Sitä hirveätä menoa! Villeillä oli terästä kintereissään, ja Tuomas paksu ja jykevä kuin olikaan, oli siivet jaloissa. Jänis, koirat perässään, ei ole milloinkaan osoittanut niin suurta notkeutta ja moisia sotajunia. Hän harppaili kivien ja purojen yli, pujahteli pensaiden lävitse, katosi puiden taakse ja ryömi näkymätönnä maata pitkin. Milloin hän juoksi suoraan kuin ammuttu tykin luoti milloin pyörähteli sinne, tänne, saattaen takaa-ajajat jäljiltä pois. Nähdessänsä häntä noin nopeana, noin sukkelana, olisi luullut rasvan pysyvän yhtä hyvin ilmassa kuin vedenkin pinnalla. Olisi luullut tuuliaispään häntä lennättävän. Monta kertaa olivat villit vähällä lauaista häneen nuoleensa, mutta eivät kumminkaan tehneet sitä, peljäten pilaavansa paistin. He olivat herkkusuita ja senvuoksi tahtoivat saada hänet eheänä, vammatonna. Kvinkvina, joka oli lähinnä häntä, oli mennyt hienotuntoisuudessaan niin pitkälle, että oli ottanut mukaansa verkon, vataverkon semmoisen, toivoen saavansa hänet siihen kuin siipikalan. Tämmöistä menoa oli nyt Tambulinan kuningas jo juossut koko valtakuntansa halki. Hän rupesi jo hengästymään, mutta silloin hän huomasi saaren korkeimmalta mäeltä laivan, joka täysin purjein kulki rannan lähitse. Tämä näky antoi hänelle uusia voimia; hän riensi rannalle päin. Kvinkvina oli häntä niin lähellä, että jo kaksi kertaa oli viskannut verkkonsa hänen peräänsä, osaamatta kumminkaan. Tuomas oli jo lähellä pelastustansa; valtameri levisi jo hänen edessään turvan valkamana. Hypittyänsä kalliolta kalliolle, hän syöksi viimein Tyyneen Valtameren syliin ja luuli jo päässeensä kokonaan alamaisistansa, mutta samassa tunsi onneton olevansa kiedottu verkkoon, joka kaikilta puolin oli hänen ympärillään. Tämän oli Kvinkvina viskannut kallion huipulta hänen peräänsä, samassa kuin majesteeti oli heittäynyt veteen. Tuomas oli saatu kiinni. Voi kohtaloa kovaa kuitenkin! Ensin hän oli juossut kuin peura, sitten häntä oli pyydetty verkolla kuin mitä meren kalaa ikään, ja nyt, nyt hän joutuu paistettavaksi kuin kananpoika!

Nyt oli vaan verkko vedettävä ylös pystysuoraa kallion kylkeä myöten. Tämä ei ollut helppoa työtä, eikä Kvinkvina, roteva vaikka olikin, olisi koskaan saanut sitä toimeen ilman muiden apua. Kaikki, herrat ja narrit, kävivät työhön käsiksi suurella innolla, sillä päivällispaistihan tässä oli hinattava ylös, ja sen lisäksi oli äskeinen juoksu pannut tyhjät vatsat kurnaamaan ihan surkeasti. Itse ministerit vetivät kuin juhdat, peljäten, ettei Kvinkvina, ihmeellisen kalastuksensa onnistumisesta ylpeänä, jälleen toisi esiin röyhkeitä vaatimuksiaan. Vähitellen rupesi verkko nousemaan veden pinnasta, pullollaan ja raskaana kuin olisi sen sisässä aimo sampi tai pieni valaskala, ja tuon nähtyään, he päästivät riemuhuudon. Saalis oli elossa: vesi loiski ja tirskui, ja kuninkaallinen vanki potki ja pyristelihe, koettaen päästä irti verkosta. Pianpa tuo nälkäinen joukko sai yhdistetyin voimin koko taakan ylös vedestä. Ja hiljalleen se kohosi yhä korkeammalle, milloin majesteetillisessa hiljaisuudessa, milloin rajuna räpisteleiden. Kukahan nähdessään syrjästä tuon aimo kasan kohoilevan yläilmoihin, olisi osannut ajatellakaan Tambulinan kuninkaan sillä lailla palajavan valtakuntaansa? Mutta mitä lähemmäksi kovan onnen hetki tuli, sitä enemmin näkyi Tuomas I saavan uutta notkeutta ja ihmeellistä voimaa. Hän potki ja kiekuroitsi kuin vihoviimeinen vimmattu. Verkko huiski ja heilui joka puolelta, nousi ja laski ja nousi jälleen, yhä kiehnäytyen röyheätä kalliota vastaan; nuora uhkasi joka silmänräpäys katketa, sillä kovin hieroutui se, pingoillaan kuin oli, kiviä vastaan. Väki läähätti, ministeristö oli uuvuksissa. Viimeinkin kajahti riemunhuuto rannalla: kahdentuntisen nousemisen perästä oli viimeinkin verkon yläosa kohonnut kallion huipun tasalle; mutta nytpä nousi toisellainen meno!

Kun aaseilta loppuu heinät seimestä, silloin ne rupeavat tappelemaan keskenään, mutta nämä villit tekivät päinvastoin: yksimielisesti he olivat juosseet saaliinsa perässä, mutta nyt, kun saalis oli jo saatavissa, tulivat he jälleen eripuraisiksi. Tappelu oli vähällä syntyä uudelleen, tappelu sitä hurjempi, mitä pahemmin kalvava nälkä kiihoitti valtiollisia himoja ja yllytti puoluevihaa. Tuskin oli verkon pää noussut kallion laidalle, niin oli Kvinkvina seuralaisineen karannut kiinni ensimmäisiin verkon silmiin. Täynnä epäluuloa olivat valtakunnan mahtavat ja ministerit päästäneet irti nuoran ja käyneet kukin vuorostaan käsin verkkoon hekin. Kumpikin puoli veti omalle haarallensa, sättien toinen toistansa. Kvinkvina oli herraa puolestaan, koska hän muka oli saaliin saanut kiinni; pääministeri mahtaili taas sillä, että hän oli hinannut kuin mies, ja lujasti kuni rautaiset pihdit olivat sormet kiinni saaliissa. Sieraimet olivat levällään, suut vaahdossa, hampaat säihkyivät uhkaavina. Mutta hämmästyneenä, säikähtyneenä oli Tambulinan kuningas hyyristynyt verkon pohjalle eikä liikuttanut jäsentäkään. Muusta hänellä ei enää ollut huolta kuin vaan saada tietää, syödäänkö hän paistettuna vaiko keitettynä, ja kansako hänet poskeensa pistää vaiko ylimykset; mutta silloin — odottamaton onnen isku! Taivas nähtävästi piti erinomaista huolta meidän kuninkaallisen sukumme kanta-isästä! Juuri siinä silmänräpäyksessä kuin verkko oli nousemassa maalle, kuului risahdus, verkon silmät ratkesivat, Tuomas I:n raskas ruumis, tehtyään ison läven, pudota loiskahti mereen.

En yritäkään kuvailla teille Tambulinan kansan hämmästystä: he seisoivat rannalla, kuin puulla päähän lyötyinä, nämä hellät ystävykset.

Mutta kaukana oli jo kuningas.

Kiivaasti kuin delfini hän halkoi aaltoja, kiiruhtaen taanoin huomaamansa laivan luo, joka, nähdäkseen miten tuo kummallinen tapaus loppuu, oli laskenut purjeet alas vähän matkan päässä rannasta.

Se oli Amerikalainen priki.

Tuskin oli Tuomas Legoff noussut laivan kannelle, niin johtui hänelle heti mieleen hänen entinen toimensa; nopeasti hän kiipesi ylös mastoon ja istahti mukavasti märssykoriin.

Laiva oli lähtenyt jälleen liikkeelle ja kulki nyt aivan rannan lähitse.

Villit olivat vielä kalliolla, liikkumatta, silmät mullollaan, suut auki.

Tuomas näytti heille oikein kunnon pitkän nenän.

— Aterioikaa ilman minua! huusi hän heille.

Sitten hän kiepsahti, käänsi heille sen kohdan, jota he hartaimmin olivat halainneet, ja, viitattuaan varsin osoittavaisesti, lisäsi:

— Tuossa noin teidän perustuslaillenne!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings