2. ILOJA JA SURUJA

Ne, jotka tunsivat herra ja rouva Henryn heidän avioliittonsa ensimmäisinä vuosina, saattoivat sanoa läheltä nähneensä onnellista avioliittoa. Nämä kaksi nuorta, somia ja solakoita kumpikin, eivät tuoneet muita myötäjäisiä kuin nuoruutensa ja rakkautensa, siveän nuoruuden ja palavan, molemmanpuolisen rakkauden. Kestettyään iloisella mielellä pahat päivät, nuo pahat päivät, joita ihminen joskus vielä saattaa kaivata, ymmärtäessään hyväin päiväin arvon, näkivät he mukavuutta ja varallisuutta vähitellen tulevan heidän taloonsa, jota jo entuudestaan oli koristamassa keskinäinen lempi. Samoin kuin nämä rakastettavat ihmiset ennen olivat osanneet olla onnen antimia vailla, osoittivat he nyt näitä onnen antimia ansaitsevansakin. Palveltuansa jonkun aikaa eräässä Parisin etevimpiä kauppahuoneita, avasi nuori aviomies oman liikkeensä. Hän oli uuttera, toimellinen, älykäs. Nuori, sievä rouva puolestansa ilomielin kantoi toisen puolen heidän elantonsa huolia. Ja ainoastaan tällä tavalla voi avioliitto olla onnellinen; avioliitto on yhteys, ja huonoksi harkitaan siinä naisen voima ja arvo, jos hän tehdään pelkän ylellisyyden esineeksi talossa. Vaikka herra Henry ja hänen vaimonsa juurta jaksain olivat ryhtyneet elämän todelliseen puoleen, niin pysyivät heidän hellät tunteensa kumminkin molemmin puolin entisessä voimassa, nuo hellät tunteet, heidän ilonsa köyhyyden päivinä. Rikkautta he eivät pitäneet elämän korkeimpana määränä. Todelliset elämän huolet eivät olleet saattaneet heitä halpamielisiksi. He rakastivat toisiansa kuin ennenkin; toimiäly ei ollut voinut kääntää pois heidän haluansa henkisistä nautinnoista. Kaikki heille hymyili. Heillä oli herttaisia lapsia, kolme pientä poikaa, kauniita kuin aamu ja vanhempainsa silmäteriä. Ja voi! Juuri nämä valkotukkaiset päät, ne ne onnettomuutta toivat.

Vanhin lapsi, joka siihen saakka oli kasvanut kuin tuore vesa, alkoi kuuden vuoden iässä kalveta, laihtua; hän riutui kuukauden ja toisen ja kuoli. En rupea puhumaan isän ja äidin murheesta; miksipä puhuisinkaan ja mitäpä osaisin sanoakaan? Jos onni tosiaankin vaatii maksua lahjoistansa tässä maailmassa, niin kyllä he varmaan olivat velkansa jo suorittaneet, ja syytä olisi ollut luulla, ett'ei kadehtivalla kohtalolla enää ole mitään velkomista heiltä. Mutta kahden vuoden kuluttua himmeni toisenkin pojan elonkynttilä, niinkuin vanhemmankin veljen. Kuuden vuoden iässä rupesi hänkin kuihtumaan, ja vielä kerran näyttivät tiede ja hellä hoito voimattomuutensa: hymyillen hän kuoli, kädet isän kaulassa. Kolmesta lemmikistä oli enää jäljellä pikku Mark. Koettakaa nyt kuvailla poloisten vanhempain pelkoa, kuinka se kasvamistaan kasvoi sitä myöten kuin se kovan onnen ikävuosi läheni, joka oli niittänyt pois nuo kaksi edellistä. Mitä sanotte heidän hämmästyksestänsä, kun he huomasivat näivetystaudin ensimmäiset oireet! Mark rupesi lakastumaan, kuni kukka veden puutteessa. Tauti edistyi pikaisesti. He olivat jo kysyneet neuvoa kaikilta kuuluisilta lääkäreiltä eivätkä enää tienneet, minne kääntyä. Asuipa heidän naapurissansa muuan lääkäri, syrjäinen ja kuuluisan tiedemiehen mainetta vailla, mutta joka oli omassa kaupungin-osassaan saanut hyvän nimen taidollansa ja rehellisyydellänsä. Häntä he nyt muistivat sydämensä ahdistuksessa. Tohtori tuli: hän oli lempeän, vähän murheellisen näköinen; ulkomuoto oli pelkkää hyväntahtoisuutta, mutta sitä tuskin olisi huomannutkaan, elleivät hänen kauniit silmänsä ja syvälle tunkeva katseensa olisi osoittaneet sitä. Hän kuunteli vanhempain kertomuksen, jota tuon tuostakin keskeyttivät itkut ja nyyhkinät, tutki sitten lapsen ja vaipui hetkeksi äänettömään mietiskelyyn.

— Hyvä rouva, — virkkoi hän viimein, — koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa lääkäri, yksi ainoa, huomatkaa, joka voi pelastaa poikanne.

— Kuka hän on? Mikä hänen nimensä? — huudahti äiti innokkaasti.

— Minä en ole se, — jatkoi tohtori. — Se, jota tarkoitan, on meidän kaikkien opettaja. Onnellinen se, joka joskus saa omistaneeksi jonkun hänen salaisuuksiansa! Hänen puoleensa juuri pitäisi sairasten aina ensiksi kääntyäkin; ja useimmat nukkuvat kalman uneen, kun eivät ole häneltä neuvoa kysyneet.

— No niin, tohtori, hänen nimensä, hänen asuntonsa? Me kutsutamme hänet.

— Turhaa olisi vaivanne. Hän ei lähde paikaltaan, eikä ylhäisinkään saa häntä luokseen tulemaan. Kruunupäistenkin pitää mennä hänen luokseen; mutta kaikkia, niin ylhäisiä kuin alhaisiakin, jotka vaan heittäyvät hänen puoleensa, hän kohtelee yhtä suurella hyvyydellä.

— Ah, — huudahti rouva Henry, — minä riennän hänen luokseen, vaikka hän olisi toisessa päässä maailmata!

— Menkää vaan, rouva, — sanoi tohtori painavasti. — Älkää odotelko huomista päivää, menkää tänään, menkää jo tunnin kuluttua. Lääkäri, josta puhuin, on luonto; uskokaa sen huostaan poikanne. Minä en vastaa hänen parantumisestansa, mutta minä vakuutan, että jos hän jää tänne, niin vuoden päästä viimeistäkin hän siirtyy veljiensä luokse. Temmaiskaa lapsenne pian pois oloista, jotka hänet surmaavat. Viekää hänet kauas Parisista, meren rannalle, johonkin kaukaiseen kylään Bretagnen tai Normandian rannoilla. Antakaa hänelle tilaa, raitista ilmaa, päivän paistetta, avara näköala. Totuttakaa hänen jalkansa juoksentelemaan rannan hiekassa; imeytyköön valtameren suola koko hänen ruumiisensa. Ja kun hän rupeaa voimistumaan, antakaa hänen juosta ja hyppiä kuni varsa nurmimailla. Lapsista, Jumalan kiitos, ei ole puutetta meidän rannikoilla; telmiköön ja keikkukoon siellä muitten mukana; vieriskelköön muitten kera meren rannalla. Älkää suojelko häntä tuulelta älkääkä sateelta. Syököön ja maatkoon hän ehdoltansa. Ei rohtoja eikä rasvoja minkäännäköisiä. Luonto on viisaampi koko tiedekuntaa. Luonto se yksinään ihmeitä tekee.

Lääkäri läksi pois.

Rouva Henry oli kuullut puhuttavan Pouliguenista; muuan hänen nais-ystävistään oli viettänyt siellä viime kesän. Samana iltana hän läksi rautatiellä Nantesin kaupunkiin. Seuraavana päivänä hän tuli höyrylaivalla Saint-Nazaireen. Guerandessa hän ei viipynyt sen enempää kuin että ennätti siirtyä postivaunuihin, ja tunnin perästä hän saapui siihen pieneen satamaan, jossa elämä ja kuolema oli taisteleva hänen lapsensa hengestä.