5. OMIN PÄIN

Oli syyskuun 15 päivä. Tänään iltapuolella oli Pouliguenin kylä yksinäisyyden ja tyhjyyden ilmeinen kuva; elämä oli ikäänkuin kokonaan vetäytynyt siitä pois. Koko miesväki oli poissa, kalastajat merellä, suolamiehet suolalammikoilla, naisväki kokoamassa meren ajokkaita tahi pyytämässä merikrapuja. Kylään olivat jääneet ainoastaan lapset, jotka olivat liian nuoria, ulkotöihin, tusinan verta pieniä veitikoita, jotka, vanhempainsa poissa ollessa, olivat nyt itse isäntiä koko kylässä. Kaikki he olivat seitsemännen ja kymmenennen ikävuoden vaiheilla, paitsi nuorta Legoffia, joka jo kävi kolmattatoista. Hän kun oli muita vanhempi ja iäksensä koko lailla kypsynyt, niin oli muiden valvonta uskottu hänen huostaansa. Pian saamme nähdä, kuinka tämä arvoisa kaitsija teki tehtävänsä, ja millä urhotöillä hän toteutti kylän luottamuksen.

Vaikka syksyä olikin jo kappale kulunut, niin oli tänään kumminkin hyvin helteinen päivä. Meri oli tyyni, ilma tukahuttavan hiljainen, taivas oli hehkuva, aurinko paahtoi ankarasti.

Rouva Henry oli istahtanut rannalle kuusien alle. Mark oli pitkällään hänen vieressänsä. Estääkseen poikaa pujahtamasta pois, koetti äiti hyräilyllään nukuttaa häntä. Mutta poikaa nukuttaessaan, hän torkahti; raskaat silmäluomet ne painuivat kiinni, ja Mark kun näkyi myöskin olevan uneen uupumaisillaan, näytti hän hyvää esimerkkiä ja nukkui.

Poikapa ei ollutkaan nukuksissa, vaan ihan valveilla.

Hän kuuli valkamassa telmiväin lasten huutoja, ja jo hetken ajan oli hänen mieltänsä polttanut päästä joukkoon.

Nähtyään äitinsä nukkuneen, hän vielä oli tuokion aikaa paikallaan, vaan sitten hän kohosi hiljalleen, kulki hiipimällä kuusistosta ja riensi sitten juoksujalassa rannalle. Sinne tultuaan, hän äkkiä pysähtyi, huumauneena, hämmästyneenä, ihastuneena nä'ystä, joka häntä kohtasi.

Vastoin vanhempainsa käskyjä olivat poika nulikat menneet joka mies veneesen, joka oli kiinni rannassa. Heidän viisas kaitsijansa oli tarttunut airoihin ja niilläkös hän huitoi kaikella kättensä voimalla sillä välin kuin muut, potkien ja heiluen, saattoivat veneen vaappumaan ja vaarumaan niin, että nythän sitä luuli olevansa ihan keskellä valtamerta.

Nähtyään Markin, he yhdestä suusta huusivat:

— Mark! Tuoll'on Mark! Käy tänne, Mark, tänne!

Jos Mark olisi nähnyt taivaan aukeavan ja kuullut kahdentoista serafin kutsuvan häntä harppujen helyllä paratiisin iloon, niin tuskinpa hän silloinkaan olisi tuntenut enemmin viehätystä kuin nyt.

— En tule, — sanoi hän viimein — äiti on kieltänyt.

— Hui, hai — huusi Legoff, huimapäisin kaikista. — Mitäs pahaa sitten tämä tämmöinen on?

Ja siihen liittivät muut kuorossa:

— Tule pois, Mark; tule mukaan vaan!

Mark seisoi paikallaan liikahtamatta, kädet taskussa, eikä voinut kääntää silmiä kurimuksesta, joka häntä veti puoleensa.

— En minä… — jupisi hän vitkalleen.

— Hän ei uskalla! Katsokaas pelkuria! Kas Parisin herraa! Kas lellipoikaa!

Mark ei voinut enää vastustaa. Salavihkaa hän vilkaisi metsään päin ja sitten, kaksin verroin syyllisenä, antaessaan samalla kertaa perää loukatun itserakkauden yllytykselle ja kielletyn huvituksen viehätykselle, hän hyppäsi rannalta veneesen, ja käsiä taputtivat nyt kaikki nuo hirtehiset, riemuissaan siitä, että olivat saaneet yhden rikoskumppalin lisää.

Vaan tähän ei asia vielä päättynyt. Jos on totta se sananparsi, että ruokahalu tulee syödessä, niin on se varsinkin totta kiellettyä hedelmää syötäessä. Kukin hairaus tuo mukanaan toisenkin; pahanteko on hammasratas, joka, saatuaan kiinni vaatteistamme yhdellä hampaalla, ei enää päästä meitä irti. Meri oli alallaan: rasvatyyni, äänetön. Tunnin verran he olivat jo pitäneet pakanallista pauhuansa veneessä, joka ei paikaltaankaan liikahtanut; he rupesivat jo pitkästymään tuohon leikkiin, joka tosin oli huimaa, mutta joka ei saanut heitä tuumaakaan kauemmaksi. Silloin Legoff, ylpeänä siitä, että hän nyt muka on itse airomestari, esitti ystävilleen, että lähdettäisiin pienelle huviretkelle lahdelle: ei muuta kuin soudellaan rantaa pitkin ja lasketaan sitten hiljalleen rannan hiekkaan tuolla lahden toisella puolella.

Tämä verraton esitys nosti sanomattoman riemun. — »Eläköön Legoff!» huudettiin esittäjälle. Mark oikein kiehahteli ilosta. Tottelemattomuus oli huumannut hänet, ja hän se onneton juuri päästikin auki nuoran, jolla vene oli sidottu rantaan.

Ja nyt sitä lähdettiin. Voi juhlahetkeä kuitenkin!

Kristoffer Kolumbo, laskiessaan niemen nenään uudessa maailmassa, ei ollut heitä riemullisempi eikä ylpeämpi.

Tämä valkamasta lähtevä vene, tämä meri, pinnaltaan nyt niin tyyni, nämä lapset, niin riemuissaan lähdön hetkenä, kaikki tuo, Paul poikani, näyttää sinulle selvän kuvan ihmisen ponnisteluista, niin nuoren kuin vanhankin. Luulisi aina voivansa pysähtyä oikeaan aikaan, aina osaavansa laskea maihin lähimmäisellä rannalla. Eihän ole aikeissa kuin huviretki lahdelmalle vain, ja niinpä, pahaa varomatta, antautuu virran valtaan, joka vie pohjattomuuteen.

Tuskin he olivat päässeet valkaman suusta, niin jo joutui tuo huonosti ohjattu vene pakoveden valtaan ja rupesi ajaumaan ulapalle päin. Sitä eivät pojat kumminkaan huomanneet; he nauroivat, kirkuivat, lauloivat aivan rajuina ilosta. Legoff, kaitsija, paisuneena oman tärkeytensä tunnosta, loiskutteli airoilla kaiken maailman suuntaan, mutta vene, niinkuin olivat näkymättömät kahleet sitä vetäneet, joutui yhä kauemmas kauemmas rannasta.

Tottuneen merimiehen silmä se yksin saattaa laskea välimatkoja merellä. Pojat luulivat olevansa vielä lahdella, mutta olivatkin jo kaukana siitä. Se kohta, jossa he olivat aikoneet laskea maihin, jäi yhä taemmaksi. Särkät, kalliot, kylä, kaikki esineet rannalla alenivat ja vähenivät heidän takanansa.

Äkkiä laulut ja naurut taukosivat: mitä kauemmas ulapalle he tulivat, sitä avarammaksi kävi meri; maininki kuohui heidän ympärillään.

Kummastus, hämmästys, kauhu kuvautui pian heidän kasvoillaan.

Legoff oli väsynyt ja turhaan ponnisteli enää; muut karkasivat nyt kiinni airoihin ja osasivat käyttää niitä niin hyvin, että muutaman tuokion kuluttua olivat meressä, josta oli mahdoton saada niitä takaisin. Vahinko ei ollut iso, koskeivät kumminkaan osanneet käyttää niitä, mutta heidän pelkonsa kävi kuitenkin suuremmaksi, sillä nyt huomasivat he kadottaneensa ainoan pelastuskeinonsa.

Pojat parkuivat epätoivoissaan; mutta he olivat nyt aavalla merellä, ja Jumala yksin voi kuulla heitä.

Ilta oli tulossa, aurinko oli mailleen menemässä eikä yhtään purjetta taivaan rannassa, ei ainoatakaan kalasumppua näkyvissä, ei soimaa, ei verkkovenettä! Äärettömyys oli heidän ympärillään: vettä ja taivasta vaan. Niinkuin ainakin ihmiset, jotka ovat yksin neuvoin tehneet jonkun tuhmuuden, olivat he alussa syytelleet toinen toistansa; mutta tieto yhteisestä vaarasta, joka kasvoi hetki hetkeltä, palautti pian sovun heidän välillensä. Hyyristyneinä yhteen ryhmään ja suoden suojaa toisillensa, kalpeina, hämmästyneinä, tuijottavin silmin, he eivät enää huutaneet, eivät itkeneet enää. Kauhistus oli tukahuttanut heiltä äänen. Milloin keikkui vene aallon harjalla, milloin taas vaipui ja katosi aaltojen väliin, jotka ulvoivat heidän ympärillään kuni lauma nälkäisiä susia. Mark ja Legoff olivat ainoat, jotka eivät olleet suunniltaan. Legoff oli uppiniskaisen rohkea, kuin mikäkin muinais-ajan Ajax, joka vaati jumalia kaksintaisteluun kanssansa. Markista täytyy sanoa, että tämä näky herätti hänessä vähemmin hirmua kuin uteliaisuutta. Hän oli kuullut kerrottavan Robinsonista ja näki jo itsensä autiolla saarella, eikä se olisi ollutkaan hänestä yhtään vastenmielistä. Pianpa hänen toivonsa täyttyikin: samassa Kuin aurinko laski lännen mereen, törmäsi vene kivikarille, jonka luode oli paljastanut vedenpintaan.

Kova täräys viskasi pojat huiskin haiskin rannalle. Vähitellen he nousivat ylös, nivusiansa koetellen. Muutamilla mustelmilla he olivat päässeet koko leikistä: mutta vene oli palasina.

6. LOKKILUOTO

Kari, jolle he olivat käyneet, ympäröi isoa, yksinäistä, röyheätä luotoa. Aaveen-omaisena, muodoilleen kummallisena se kohosi kuin mikä jättiläislinna karin keskeltä. Meri ei ulottunut milloinkaan sen huippuun saakka, ja siinä näiden vesien kalalokit yötänsä viettivät. Sen vuoksi se oli saanut nimen Lokkiluoto. Merenkulkijoille on Lokkiluoto varsin hyvin tunnettu, sillä aavalta mereltä tuleville aluksille se osoittaa ympärillänsä olevat karit ja on johtona heille, heidän kulkiessaan kahden vaarallisen Four ja Blanche nimisen karin ohitse vähän matkan päässä Loiren suusta.

Tila oli todellakin kaikkea muuta kuin viehättävä. Mutta niin hirveä kuin se olikin, valtasi pojat kumminkin jonkunlainen helpotuksen tunne, heti kun olivat päässeet jaloilleen. Äskeinen retki oli herättänyt heissä semmoisen vastenmielisyyden tuota kosteata elementtiä kohtaan, että oikein he hytkähtivät ilosta, tunnettuaan jalkainsa alla jotakin lujaa.

Mutta eipä tätä iloa kauan kestänyt. Yö oli tulossa, mitenkäs heidän käy? Ja nälkää voivotti jo joka mies.

Huimapäisiä nuo pojat olivat, mutta hyväsydämisiäkin. Kellä vielä oli välipala taskussa, ne panivat muonansa yhteen joukkoon, jotka sitten jaettiin tasan kaikkien välille, ja kukin sai osansa.

Pian oli pöytä katettu. Särpimeksi, — nyt, jos koskaan, oli tämä sana paikallaan, — keräsivät he meriruohojen välistä illan viimeisissä hämärissä raakkuja ja simpukoita.

Mark laittoi jälkiherkut: jalomielisesti hän jakoi tovereilleen suklaatin, jota hänellä oli mukanaan.

Muiden sirpaleiden seassa, joita vene särkyessään oli heittänyt rannalle, löysivät he kurpitsapullon, joka oli puolillaan veden ja rommin sekoitusta. Kukin otti siitä pienen kulauksen.

Ei ollut enää muuta jäljellä kuin laittautua yöpuulle. Yö on pian maattu, sanotaan. Hyvä on sitä niiden sanoa, joita odottaa kelpo vuode vedenpitävän katon alla ja tuulelta suojatussa kammiossa; mutta kenties sallittanee asiasta olla toista mieltä, kun ei patjana ole muuta kuin meren ajokkaita ja makuukammiona pelkkä kivinen luoto.

Päivä oli ollut helteinen; ilta tuli kolakka.

Hyyristyneinä yhteen kallion juurella, he värisivät ja itkivät pimeässä. Jopa rupesi Markikin, hienossa puserossa ja kesähousuissaan, tuntemaan, ett'ei ne autiot saaret olekaan niin mieluisia olopaikkoja kuin hän oli tähän saakka luullut. Legoff riisui päältään mekkonsa ja kietoi hänet siihen: itse Pyhä Marttikaan ei olisi antanut enempää kuin puolet.

Legoffin arvo se oli kohoava satakertaisesti tänä merkillisenä yönä; hän oli sen kuluessa osoittava, mitä lapsikin voi toimeen saada neuvokkaisuudella, rohkeudella ja päättäväisyydellä Suurimmissakin pulissa.

— Niistäkää nenänne, — sanoi hän, — ja kuulkaa. Häpeäisitte toki tuolla lailla ruikuttaa. Ettehän te enää ole lapsia, koira vieköön! Sinä, Jambonneau, täytit seitsemän vuotta viimeisen sardiininkudun aikana. Sinä, Pornichet, täytät kahdeksan, kun silli ensi kerran kutee. Entäs Macabiou, — kymmenen vuotta vanha äijä! Sinä, Mascaret, saisit jo vetää jalkaasi vanhemman veljesi kalasaappaat, vallan hyvin. Tuossa sitä nyt istua kökötetään yhdessä ryhmässä kuin lampaat raju-ilmalla; — muistakaahan, että me ollaan merimiesten poikia, ja että meistä tulee kerran merimiehiä meistäkin. Tekeekö mieli vielä päästä Pouligueniin, nähdä jälleen vanhempanne ja vielä kerran syödä rokkaa silavan kanssa? Minä vastaan teistä, jos vaan minua tottelette kuin miehet!

— Totellaan, totellaan! — huudahtivat toiset, joihin tämä loistava puhe oli vaikuttanut kuin sähkövirta. — Käske vaan! Sinä, Legoff, olet meidän kapteeni!

Jo pienestä pitäin, miltei kätkyestä asti, olivat he kukin kuulleet kertomuksia haaksirikoista ja rannoille ajauneista laivamiehistä. Heidän kuvausvoimansa oli jo aikaisin perehtynyt valtameren murhenäytelmihin; heillä oli, jos kohta epäselviäkin, tietoja siitä, mitä merellä tällaisissa pulmissa tehdään.

— No niin, — sanoi Legoff, — minä olen kapteeni, te olette alapäällystö. Pidetäänpäs neuvoa nyt. Koetetaan keksiä paras keino tässä ahtaassa tilassa. Sanokoon kukin ajatuksensa; sitten päätetään. Niin sitä aina tehdään haaksirikossa. Neuvottelu alkaa! Jambonneau, puhu sinä ensiksi.

— Minä arvelen, — vastasi Jambonneau miehekkäästi, — että meidän tulee ampua tykillä, kunnes joku ohitsekulkeva laiva kuulee ja tulee ottamaan meidät täältä.

— Mistäs ne tykit otetaan? — sanoi Pornichet.

— Entäs kruuti sitten? — virkkoi Mascaret.

— Viis minä siitä, — arveli Jambonneau. — Minulta kysyttiin, ja minä vastasin. Ei ole pakko noudattaa minun mieltäni.

Otetaan huomioon sekin, — sanoi Legoff. — Macabiou, sinun vuorosi.

— Minusta nähden, — lausui Macabiou — meidän pitäisi kiivetä tämän ison kallion huipulle saakka ja huutaa siellä, minkä jaksamme, ja heiluttaa nenäliinoja.

— Entäs sinä siellä muiden takana, François Guillemin! Matala olet kuin veneen talka, mutta niinhän sitä sanotaan, että »pieni, mutta pippuria». Mitäs arvelet?

— Minä sanon, kuului hento ääni, — että pitäisi kirjoittaa kirje ja panna se puteliin ja viskata puteli mereen.

— Onkos sulla, parisilainen, mitään sanomista?

— Minä arvelen näin, — vastasi Mark: — otetaan ja kaadetaan maahan iso honka, koverretaan se puukoilla ja lähdetään siinä takaisin Pouligueniin.

— Se nyt ei käy laatuun ollenkaan, — sanoi Pornichet. — Mutta tehdäänpäs lautta veneen laudoista ja heitetään sitten arpaa, kuka meistä ensin tulee muiden syötäväksi.

Neuvoskunnan jäsenet hämmästyivät ja säikähtivät: mointa lausuntoa ei ollut kukaan odottanut, ei kenenkään mieleen ollut johtunut sellainen epätoivon keino. Äänetönnä istui joka mies alla päin ja huulet hölpällään, yksivakaisissa ajatuksissa ihmis-elämän vaihtelevaisuudesta. Legoff oli menettää palasen rohkeuttansa hänkin. Hän yritti jo muistuttamaan kunnioitettavalle neuvoskunnalle, ettei kapteeni tällaisissa tapauksissa ole arvan alainen Mutta äkkiä nousi kokouksessa kova liike. Yht'aikaa pääsi joka mieheltä suuttumuksen huutoja:

— Ei se kelpaa! Ennen kuollaan nälkään! Suu kiinni, Pornichet!

— Vai niin vainen! — lisäsi tämä, kovinkaan hämmästymättä, — mutta silläpä tavalla meidän vaari joutui syötäväksi »Medusan» lautalla.

— Nyt on sinun vuorosi puhua, Mascaret, — sanoi Legoff, saadakseen mielet niin pian kuin mahdollista toisaalle.

— Minä, — huudahti Mascaret päättävästi — minä pusken suoraan, minä. Minun tapani ei ole pieksää tuulta, toisin sanoen: puhua joutavia. Minun mielestäni on parasta, että lähdetään täältä pois kiiruimman kaupassa, mennään kotia, ennenkuin alkavat meitä kaivata, hotkaistaan hiukan verran ja mies kaattuvan alle maata. Jos jollakin olisi parempaa keinoa mielessä, niin anna tulla vaan.

Yhtä paljon kuin Pornichetin ehdotus oli herättänyt vastustusta, yhtä paljon Mascaretin ehdotus nosti riemua. Tämä niin yksinkertainen ja niin suoraan lausuttu ajatus kevensi kaikkien mielet, saattoi kaikki yksimielisiksi.

— Eläköön Mascaret! Se se puhui kuin poika. Siinä neuvo, joka kelpaa. Eläköön Mascaret!

Nähtyänsä tämän odottamattoman riemastuksen, kävi Legoff totiseksi; häneen jota nuo suupaltit moniahta silmänräpäys sitten olivat ylistelleet, häneen nousi nyt katkeria ajatuksia kansan suosion horjuvaisuudesta. Hän rupesi jo pelkäilemään, että mitenkähän sen kapteenin-arvon tässä mahtanee käydäkään. Nyt oli siis ryhdyttävä päättävään keinoon ja yhdellä rohkealla iskulla anastettava takaisin se valta, joka jo vähällä oli häneltä kadota. Hän päätti senvuoksi kauniissa puheessa uudestaan esille ottaa ja juurta jaksain osoittaa, kuinka epäkäytännöllinen, kuinka sanomattoman sopimaton, kuinka peräti naurettava tämä viimeinen ehdotus oli. Siten hän ihan varmaan saa Mascaretin kiinni ihan Kapitolion portailla, raastaa hänet Tarpeion kalliolle [Tarpeion kallio on jyrkkä vuori lähellä Kapitoliota (Rooman linnaa) Sen kukkulalta syöstiin valtionkavaltajat alas.] ja syöksee hänet yhdellä käden käännähdyksellä alas.

— Kyllähän tuon tietää joka mies, luullakseni, — sanoi hän, — että meidän pitää lähteä Mascaret on unohtanut vaan erään pienen seikan: hän ei ole sanonut, millä keinoin sitä lähdetään.

— Mitenkä! mitenkä! — huudahti Mascaret, joka jo alkoi horjahdella.

— Jos Mascaret on tahtonut tehdä meistä pilkkaa, niin uskallan sanoa, että häh on valinnut siihen varsin sopimattoman ajan. Jos hän on puhunut täyttä totta, niin rohkenen hänelle muistuttaa sillä kunnioituksella, jonka hän ansaitsee, että kaikista tähän saakka annetuista neuvoista juuri hänen on kaikista typerin.

— Sopisihan kuulla sitten sinun neuvoasi, — vastasi Mascaret uhkeasti.

— Kuulkaa sitten, — lausui Legoff, korottaen äänensä. Tutkikaapas taskujanne, pojat. Onko kellään tulitikkuja?

Poikia oli niin usein ja niin kovasti kielletty käsittelemästä tulitikkuja ja pitämästä niitä taskuissaan, että melkein jok'ainoa nyt veti taskunsa pohjalta pari kappaletta.

— Hyvä on, — huudahti Legoff arvokkaasti, niinkuin päällikkö konsanaankin. — Ei tässä ruveta lauttoja rakentelemaan, vaan rovio meidän täytyy tehdä veneen laudoista. Meidän pitää sytyttää valkea, joka leimuaa niin korkealle, niin korkealle, että se näkyy peninkulmain päähän merelle. Kun sitten jollakin laivalla huomataan se, niin hoksaavat he kyllä, ettei mokoma liekki ole mikään takkavalkea; he käsittävät paikalla sen hätämerkiksi, eikä meidän huoli tanssia kengänpohjia piloille, lämmintä saadaksemme, ei! Käydään vaan koreasti valkean ympärille rinnatusten, niinkuin hailit vartaalle, ja siinä lämmitellään ja odotellaan, kunnes tulevat poikia hakemaan.

Ken voisi kuvata sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät? Jambonneau, Macabiou, Pornichet notkistivat polvensa Legoffin neron edessä; pelkkä ajatus kelpo roviosta saattoi hänelle entisen yleisen suosion jälleen.

Mascaret se vaan pysyi entisessä ajatuksessaan, jankuttaen yhä edelleen, että muka täältä pitäisi kiiruimman kaupassa lähteä pois.

Hallo! — huusi Legoff sitten, — kannelle joka mies!

Ja tähtien valossa hän kulki joukkonsa etunenässä veneen luokse, jota hän oli niin hyvästi ohjannut, ja joka nyt oli matalikolla laidat ammollaan. Legoff oli jo usean kerran haeskellut veneen sisuksen, löytääkseen jotakin syötävää, mutta siellä ei löytynyt muuta kuin vähä tappuroita, muutamia riepuja tervattua kangasta, kirves, nuoria ja purjelankaa. Mutta kaikkihan matkalla kelpaa. Näistä esineistä joita hän ensi alussa ei ollut pitänyt savikukonkaan veroisina, tuli hänelle vielä jok'ainoa tarpeen. Kirves kädessä hän kävi päättävästi veneen avonaisia laitoja särkemään; muut sillä välin keräsivät pilkkeitä ja kantoivat niitä röykkiöön Legoffin osoittamalle paikalle.

Ei ole maailmassa niin surkeata tilaa, ett'ei yhteinen työ toisi siihen hauskuutta.

Lautain pilkkominen, palasien kokoaminen, joita pimeän tähden täytyi kopeloimalla hakea, ja löytäjäin keskinäinen kinailu, tuleminen ja meneminen, työskenteleminen oikein kilvassa, muurahaispesän tapainen kihisevä toimeliaisuus, joka nyt syntyi tällä luodolla, yksin kuperkeikatkin, joita he saivat joko märjillä ajokkailla liukastuessaan tahi toisiansa vastaan törmätessään, — kaikki tuo piti pojat toimessa ja lopuksi ilahduttikin heitä.

Rovio kasvoi kasvamistaan.

Voi sitä hetkeä, jolloin kapteeni Legoff, alapäällystö ympärillään, raapaisi tulitikkua housuihinsa ja pisti valkean tervakankaasen ja tappuroihin, jotka hän oli pannut puiden väliin!

Kukin pidätti hengitystänsä, sykyttävin sydämin odotellen.

Alussa näkyi vaan savupilvi, paksu ja synkkä kuin yökin.

Muutamia minutteja kului sanomattomassa sydämen ahdistuksessa.

Pianpa rupesi kuulumaan tulen räiske.

Savun keskeltä välähti punainen liekki, säihkyvät tulikielet alkoivat nuoleskella ensimmäisiä halkokerroksia, nopeasti kohosi tuli rovion päähän saakka ja pian leimusi suunnaton tulipatsas, punaten merta ja taivasta.

Juhannus-yön kokkovalkeat eivät ole milloinkaan ansainneet ilotulien nimiä paremmin kuin nämä palavat laudat hätämerkkinä. Onnellisempana kuin Mascaret, nautti Legoff nauttimalla hyvin ansaitsemansa yleisen suosion suloutta. Varmaa, aivan varmaa on, että tämä niin korkealle leimuava ja kirkas valo tuo heidän avukseen kaikki laivat, joita vaan liikkuu kymmenenkin peninkulman päässä. Kaikki olivat vakuutetut pikaisesta pelastuksestansa ja tervehtivät sitä jo meluten ja huutaen. Mutta kalalokit kallion huipulla heräsivät säikähtäneinä ja lentelivät majansa päällä, koleita huutoja päästellen.