15. BIBIA

Kuka oli tämä Bibia, jonka nauru herätti kauhua ihmisissä?

Hänen alkuperästään ei ollut mitään tietoa.

Milloin oli hän ensi kerran ilmaunut tänne? Meren-ajonako aalto oli hänet rannalle heittänyt? Mistä hän tuli? Mistä hän oli syntyisin? Mitenkä hän oli asettunut näille rannoille? Mistä hän oli saanut Bibian nimen, joka oli tuttu joka ihmiselle?

Siinä kysymyksiä, joihin ei vastausta saatu.

Varmaa vaan on se, ett'ei kukaan ollut kutsunut Bibiata tänne, ja yksi ainoa katsaus häneen osoitti selvään, ett'ei koti ollut hänestä huolta vähintäkään pitänyt, jos Bibialla lienee kotia koskaan ollutkaan. Hän oli kuuro ja mykkä, rujokas, tylsämielinen, sanalla sanoen, kaikki osoitti Bibiassa, että luonto oli ollut tyly häntä kohtaan. Semmoisena kuin hän oli kertomuksemme aikana, semmoisena hän oli ollut aina: järjettömyys ja muodottomuus, ne eivät vanhene. Ryysyt, jotka tuskin peittivät hänen alastomuutensa, kerjuupussi kaulassa, paksut huulet, mieletön katse, väärät jalat, pitkät, karvaiset käsivarret, jotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, takkuinen tukka ja parta — kaikki tuossa kovan onnen olennossa herätti vaan katsojan inhoa tai surkuttelemista.

Kuljeksimista hän kyllä näkyi rakastavan, mutta kunnan rajain yli hän ei kumminkaan koskaan mennyt. Hän oli ottanut varsinaiseksi olosijakseen Pouliguenin, ja siellä annettiin hänen olla, ei niin paljoa ihmisrakkaudesta kuin tottumuksesta, ja kosk'ei häntä vastaan milloinkaan kuulunut valituksia, niin ei irtolaislakikaan osannut häneen kovilla kourillaan käsiksi käydä. Veroja hänen ei tarvinnut maksaa eikä muitakaan rasituksia koskaan kantaa, ja niinpä Bibia osasi vallan hyvin selvitä taloudellisen elämän pulmallisimmistakin mutkista. Kesällä hän makasi yönsä rannan kallioiden juurella, talvella ladoissa tahi talleissa. Ympäri vuotta hän ravitsi itseään leivänpalasilla, kerjäläisenä kulkien talosta taloon, sekä kravuilla ja ruohoilla, joita hän kokoili meren rannalta pakoveden aikana. Paljain käsin hän pyysi isoja merikrapuja ja anaitsi vähän rahaa. Kävi hän toisinaan työssäkin satamassa, lastaamassa ja purkamassa, aluksia hinaamassa; ottivat joskus kalamiehetkin hänet mukaansa purjeita hoitamaan ja nuotan laskussa auttamaan. Markkinoilla hän väänsi karusellia, näyttäen itseään samalla ilmaiseksi. Saatuaan kokoon pari kolme markkaa, hän noudatti luonteensa vaatimusta kuin mikä kuljeksiva ritari konsanaankin ja katosi muutamaksi viikoksi. Silloin tuntui kuin jotakin olisi puuttunut Pouliguenista, — niin oli totuttu näkemään tuota rumaa, ryysyistä olentoa.

Tämä poloinen oli yht'aikaa koko kylän kauhistus ja pelko, mutta samalla naurun ja ivan esine. Koirat urisivat hänen lähestyessään. Pienet lapset, huomattuaan jo kaukaa hänen tulonsa, juoksivat piiloon äitiensä hameitten turviin. Lasten itkut saatiin paikalla taukoamaan, kun vaan uhattiin Bibialla. Vanhemmat lapset juoksivat hänen perässään, kirkuen ja viskellen häntä kivillä. Ei ollut sitä kujetta, jota nämä rajut pojat eivät olisi tehneet hänelle joka päivä. Myötätuntoisuutta mies parka tuskin koskaan sai osakseen. Nuoret ja vanhat, pienet ja suuret eivät säästäneet häntä vehkeiltänsä ja ilveilyiltänsä: harvoin viskattiin leipäpala hänen pussiinsa, ellei sitä seurannut paha sana. Onko ihmeellistäkään sitten, että Bibia tuli pahaksi? Bibia oli paha vaan samalla kumminkin aina sävyisä. Viha, jota oli hiljaa kasaantunut hänen sydämeensä, ei osoittaunut milloinkaan itse työssä henkeä tai omaisuutta vastaan; se tuli ilmi vain kamalassa riemussa kaikesta onnettomuudesta, kaikista kovan onnen kohtauksista, mitkä hän suinkin näki. Hän ei olisi varastanut omenatakaan puutarhasta, hän ei olisi sormellakaan koskettanut perässään kirkuilevia pahan-ilkisiä poikia; mutta kun vene ulapalla kaatui kumoon, kun tulipalo hävitti rakennuksen, kun rakeet löivät laihon pilalle, ja kun silloin kaikki kylän asukkaat olivat surussa ja epätoivossa — silloin nauroi Bibia kimmurrellen, ja tämä nauru, joka kuului sahan sähinältä kiveä vastaan, kajahteli kylän päästä toiseen. Tällä tavoin hän kosti luonnon tylyyden ja ihmisten julmuuden: nämä nauroivat hänen ruumiinvirheillensä, hän nauroi heidän kärsimyksilleen.

Rouva Henryn olo Pouliguenissa sai aikaan muutamia muutoksia tämän poloisen kohtalossa.

Rouva Henry ei voinut liikutuksetta nähdä niin perinpohjaista viheliäisyyttä, ja sääliväisyyden silmäys viimeinkin kohtasi kurjaa miestä.

Tavatessaan Bibian kävelemässä rannalla, hän ei katsellut häntä kuin mitä kummaa ikään eikä kääntynyt inholla hänestä pois, vaan kiinnitti häneen sääliväisen katseen, aina kun raha poloisen pussiin solahti, aina sillä oli rakkauden myhäys mukanaan. Pikku Mark se useimmiten sai antaa almun: rouva Henry arveli, että almu, lapsen käden kautta annettu, on paljoa otollisempi Jumalalle ja suloisempi köyhän sydämelle. Mark oli vähitellen voittanut inhonsa, ja pian tuli hänelle tuosta almun-annosta mieluinen toimi: siten hän tottui jo nuoruudessaan tähän korkeimpaan kaikista ihmisvelvollisuuksista, siten hän oppi antamaan arvoa ihmiselle sen rumimmassakin muodossa, oppi tuntemaan Luojaansa, rakastamaan Häntä ja palvelemaan Häntä Hänen vähäpätöisimmissäkin ja mitättömimmissäkin luoduissaan.

Eräänä päivänä, ollessaan laivan lastia purkamassa satamassa, oli Bibia pahasti loukannut sormensa. Herkkä hän ei suinkaan ollut kipua valittamaan, mutta nyt hän oikein ulvoi tuskasta. Sattumalta tuli rouva Henry sinne. Koneen-omaisesti pysähtyi Bibia ja osoitti hänelle likistyneen sormensa. Hetkeäkään empimättä rouva Henry viittasi hänet tulemaan mukanansa ja vei hänet kotiinsa. Pienellä hyllyllä oli hänellä vähäinen kotiaptekki: hän, niinkuin äidit tavallisestikin, osasi hoitaa lyöttymiä, haavoja ja loukkauksia. Hän pesi sormen, oikaisi kynnen, likisti haavan laidat yhteen, kääri ne siteesen ja pani sormeen viimein nahkaisen tullon, jonka hän oli tehnyt hätäpikaa, ja sitoi kahdella, ranteen yli kulkevalla nauhalla. Ja kaiken tämän hän teki yksinkertaisesti ja sillä luontevalla sulolla, mikä asui kaikissa hänen toimissaan.

Markille, joka oli ollut tässä saapuvilla, oli tämä mitä varmin, kauniin, hedelmällisin opetus.

Nähdessään, kuinka tuota kerjäläis-parkaa toiset pilkkasivat, toiset härnäsivät, ja kuinka koko Pouliguenin lapsijoukko ajoi häntä takaa kuin mitä metsän petoa, tunsi Mark häntä kohtaan sääliväisyyttä, joka kasvoi melkein hellyydeksi. Hän ei lähestynyt Bibiata koskaan muutoin kuin lapsellisella ystävällisyydellä, ikäänkuin ymmärtäen, ettei pelkkä antaminen yksinänsä riitä, ja että almu on annettava yhtä sydämellisesti kuin lahjakin. Joka kerta hän laski pehmeän, pullean kätensä Bibian poskelle, sanoen: "Bibia parkaa! Voi Bibia parkaa!" ja silloin kerjäläinen seisoi liikkumatonna ja ikäänkuin syvissä ajatuksissa. Monastikin sai Mark esimerkillänsä tai pyynnöillänsä hillinneeksi lasten hurjat vehkeet. Huvikseen hän katseli rannalla, kuinka Bibia muitta neuvoitta, pitkillä koukkusormillaan vain, pyyteli merensaalista, eikä saata olla sen ihanampaa näkyä kuin tämä viheliäinen mies ja hänen rinnallaan tuo kaunis lapsi, joka hyrisi hänen ympärillään kuin mehiläinen, käsiään taputellen ja riemusta huutaen joka kerta kuin Bibia viskasi maalle kiinnisaamansa saaliin.

Bibiassa nämä hyvyyden osoitukset sekä äidin että pojan puolelta eivät näkyneet herättäneen muuta kuin pelkkää typerää kummastelua, joka tuskin ensinkään erosi hänen luontoperäisestä tylsyydestään. Lieneekö hän niitä ymmärtänyt vai pitänyt vain jokapäivisenä asiana, sitä ei olisi kukaan saattanut varmaan sanoa. Vähitellen huomattiin kumminkin, ett'ei hän milloinkaan kulkenut rouva Henryn asunnon ohitse, nostamatta sormea huulillensa, ja sillä välin kuin Mark äitinsä kanssa oli Roche-Bernardissa, oli Bibia tähystellen ja haeskellen kuljeksinut sinne tänne.

Sellainen oli Bibia. Viha yksinänsä heitti hiukan valoa siihen kätköön, jossa hänen järkensä piili; lähimmäisensä onnettomuuden näkeminen — se yksistänsä saattoi herättää hänet hänen tylsyydestään ja eläyttää hänen sieluansa. Hän vihasi ihmiskuntaa, jonka hylky ja inho hän oli. Liiatenkin vihasi hän lapsia, joiden pilkan-esine ja marttyri hän oli.

Ja pahemmin kuin koskaan ennen olivat nuo pahan-ilkiset pojat ahdistaneet Bibiata juuri sen onnettoman päivän koittaessa, jolloin he vanhempainsa poissaollessa olivat herroina kylässä. Markia ei ollut silloin heidän joukossaan; he saivat siis oikein halustansa kiusata ja härnätä Bibiata. Päästäkseen heistä, oli Bibia paennut eräälle kalliolle, ja sieltä hän sitten oli katsellut näkyä, mieluisinta, mitä hänen silmänsä milloinkaan olivat nähneet: vene lähtee valkamasta, ja pian senjälkeen vetää valtameri mukanansa poloisen kiusanhenget.

Ymmärrätkö nyt, kuinka suuri oli säikähdys Pouliguenissa, kun keskellä hätää, joka kasvoi joka silmänräpäys kuului Bibian nauru, tuo nauru, joka aina oli jonkun turmion enteenä ja kajahteli nyt kuni huuhkajan huuto keskellä yön hiljaisuutta?

Taivas oli kirkas, meri tyyni: ei niinmuodoin ollut mitään vaaraa peljättävissä, mikään onnettomuus ei siis nähtävästi uhannut.

Ja kumminkin oli Bibia nauranut!

Yksi ajatus valtasi kerrassaan kaikkien mielet: lapset ovat joko hukkuneet tai surman suussa!

Tällä välin palasivat ne, jotka oli hakemaan lähetetty. Lapsia ei ollut näkynyt missään, ei Batzin kauppalassa, ei kylissä eikä maatiloilla. Suolankaivajat viipyivät vielä Guérandessa. Kauan saatiin odottaa heitä He palasivat viimein hilpeinä ja hyvillään. He olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja huvitelleet itseänsä Guéranden markkinoilla. He olivat käyneet kaikissa huvikojuissa ja nähneet ihmeellisiä asioita: kaksipäisen vasikan, jättiläisnaisen, hylkeen, joka osasi puhua kaikkia maailman kieliä, kuusijalkaisen lampaan, nuoralla tanssivan vuohen, apinoita, jotka osasivat äksierata kuin sotamiehet, koiria, jotka osasivat hyppiä renkaiden lävitse. Mitä taas lapsiin tulee, niin ei heistä ollut kuulunut mitään.

Ei ollut enää muuta neuvoa kuin haeskella rannat tyyten tarkoin, ja — ihmeellistä! — kukaan ei ollut vielä osannut kohdalleen arvata, minne lapset olivat joutuneet; mutta silloinpa, mukaan otettujen tulisoihtujen valossa, nähtiin Bibia kallion huipulla käsi ojennettuna ulapalle. Sitä suuntaa olivat siis lapset lähteneet: sieltä päin heitä niinmuodoin on lähdettävä hakemaan.

Parku pääsi kaikilta. Mentiin valkamaan. Luettiin veneet siellä. Yksi niistä puuttui.

Lapset olivat merellä!