22. TULO PARIISIIN

Siinä nyt, armas Paul, kertomus, jonka olin luvannut sinulle. Tähän saattaisin jo pysähtyä; mutta luulenpa haluavasi tietää, kuinka pikku Markin kävi, kun hän oli kasvanut suureksi. Mieltäsi noudattaakseni, kerron hänestä siihen päivään saakka, jolloin hän, silloinkin vielä hyvin nuorena, astui isänmaalle hyödyllisten miesten joukkoon. Älä odota enää näiltä viimeisiltä sivuilta Lokkiluodon mieltä-jännittäviä seikkailuja; ne loppuivat jo, nuo kovat liikutukset. Astumme rauhallisten tapausten alalle; siellä on sinun entisiä tuttaviasi: isä, kunnollisuutta ja rehellisyyttä päänänsä; hellä äiti, uskollinen puoliso, jolla ei ole muuta riemua, kuin riemu kotilieden ääressä.

Matka Pouliguenista Parisiin oli yhtämittaista uuden näkemistä ja riemun aihetta. Syksy oli tavattoman kaunista; sen vuoksi he pitensivät matkaansa: poiketen tuon tuostakin pienille huvimatkoille. Clissonissa he viipyivät moniaita päiviä Sévren rannoilla; sieltä jatkettiin jälleen matkaa ylös Loire virtaa, ja poikettiin Chenonceauxhon, Ohambordiin, Amboiseen, katsomaan vanhoja linnoja ja raunioita. He tulivat viimein Parisiin, ja vaikka entisiin oloihin ja oman kotilieden luokse palajaminen aina on mieluista, niin ei heidän takaisintulonsa hetki sittenkään ollut kaikkea murhetta ja kaipausta vailla. Muistettanee vielä, mitä rouva Henry oli viime kirjeessään kirjoittanut miehelleen Markista. Miten tulee heidän menetellä tuon merentakaisen pääskysen kanssa kaupungin ahtaassa asunnossa? Ja tosiaankin, heti kotiin tultuansa, Mark säpsähti, kuni häkkiin pantu lintu. Rouva Henry oli hänkin tottunut kirkkaasen taivaasen ja avaroihin näköaloihin; mutta hän oli niitä ihmisiä, jotka elävät ainoastaan toisten hyväksi: hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Seuraavana päivänä hän jo ilmoitti huolensa miehelleen, mutta tämä ei näkynyt asiata liian paljon laskevan sydämelleen.

— Turhaan sinä hätäilet, — sanoi hän. — Mark on nyt pelastettu, hän on terve ja vahva ruumiiltaan. Luksemburg ja Tuilleriat eivät tosin palkitse hänelle Bretagnen merenrantoja, mutta, kun tarkemmin ajattelee, eihän Parisikaan ole mikään kolkko korpi. Poika tottuu kyllä vähitellen ympäristöönsä; siihen ei mene kuin moniahta viikko. Sitä odottaessamme lähdemme ensi sunnuntaina, niinkuin kunnon porvarit konsanaankin, kävelemään Meudonin metsään, ja tällainen pieni huvi uudistukoon aina viikon päästä niinkauan kuin vuoden-aika sallii.

Rouva Henry arveli kumminkin miehensä ottavan asian liian helpolta kannalta. Mark ikävystyi ikävystymistään. Kuinka nuo kadut ja bulevardit, joilla häntä käytettiin hänen huviksensa, näyttivät hänestä ahtaille, umpinaisille! Mikä puron pahainen tuo Seinekin! Mitä viheliäisiä kiviä nuo Boulognen metsän kalliot! Kuinka vähän hän piti väliä huvituksista, joita hänellä oli kirjona! Kuinka kernaasti hän olisi vaihtanut kaikki nuo kauniit lapset, jotka leikittelivät yleisissä puistoissa, pariin kolmeen paljasjalkaiseen Pouliguenin kylän poikaan! Pornichet, Jambonneau, Macabiou, Mascaret — kaikki nuo nimet suhisivat hänen muistossaan kuin mehiläiset pesässä. Hänen mielestään ei ollut maailmassa muita sankareja kuin yksi, nimittäin nuori Legoff. Kaikkia hän kaipasi, yksin köyhää kerjäläistäkin. Olisi luullut Lokkiluodon tapausten karkoittaneen hänestä iäksi päiväksi hänen kiihkoisan rakkautensa merta kohtaan. Kaikkea muuta! Muisto tästä kamalasta yöstä säilyi hänen mielessään jonakin ihmeellisenä, tenhoisana seikkana! Alinomaa hän muisteli sitä, muistelipa innolla, joka kauhistutti rouva Henryä.

— Voi sentään, — sanoi hän pojalleen eräänä iltana, kun tämä jo kahdettakymmenettä kertaa innoissaan oli kertonut äidilleen illanvietosta luodon juurella, huipulle kipuamisesta ja Legoff ystävänsä urotöistä, — jospa olisit nähnyt epätoivon, johon sinun kujeesi oli minut saattanut, niin etpä vainonkaan noin huviksesi kertoisi kaikista noista lärveistä asioista, et kertoisi niistä tuollaisella tavalla.

Mark tunsi ansainneensa tämän nuhteen. Hän heittäytyi äitinsä syliin, eikä hän sen koommin enää milloinkaan puhunut Lokkiluodosta.

Tuli sunnuntai, joka heidän oli määrä viettää Meudonin metsässä. He läksivät sinne iloisina kolmen kesken kirkkaana lokakuun aamuna. Mark oli onnellinen, kun jälleen sai edes moniaaksi hetkeksi uudistaa samoilemisiansa, jotka niin äkkiä oli keskeytetty, ja rouva Henry puolestaan nautti paljon tästä kävelystä, joka muistutti hänelle hänen nuoruutensa ihania päiviä. He tulivat alas Bellevuehyn, söivät päivällistä aseman ravintolassa ystävällisen isäntäväen luona, ja kulkivat sitten jalkaisin metsän kautta, jossa syksy oli täydessä komeudessaan. Tänään oli yksi niitä päiviä, jolloin aurinko sanoo jäähyväisiänsä. Linnut lauloivat kuin keväällä. Tammet olivat vielä viheriäisinä. Hiljainen tuuli heilutteli koivujen ja haapain kullankeltaisia lehtiä. Markin juostessa kuni nopea hirvenvasikka mättäillä ja kanervikoissa, astuivat herra ja rouva Henry hiljalleen lehtokujia myöten. Nämä paikat, joissa he ennen niin usein olivat yhdessä kulkeneet, herättivät heissä koko sarjallisen muistoja, vakavia ja sittenkin mieluisia. He johdattivat toistensa mieleen entisiä aikoja, yhteisen, rehellisen työn ja vaivannäön aikoja. Puheskellen he olivat saapuneet Sévren rinteille. He eivät malttaneet olla heittämättä silmäystä tuohon armaasen asuntoon, jossa he joku aika sitten olivat käyneet, ja jonka omistajia he olivat haaveilleet olevansa kokonaisen iltapäivän. He avasivat pisteaidan veräjän. He kävivät hämille, samassa huomatessaan puutarhurin, joka siis oli nähnyt heidän uteliaisuutensa. Mutta kohteliaasti tämä pyysi heitä astumaan sisään; isäntäväki muka on matkoilla.

Rouva Henry vitkasteli kumminkin.

— Käykää sisään, rouva, — sanoi puutarhuri, — älkää peljätkö olevanne vastuksina. Vaikkei tila ole vuokrattavana eikä myötävänäkään, niin herrasväki lähtiessään käski minun laskea sisään kaikki, jotka vaan tahtovat sitä katsella.

— Mennään sitten sisään, — huudahti rouva Henry iloisesti: — sopiihan meidän vielä kerta luulotella itseämme, että meilläkin muka on maahovi.

Aika ei ollut tehnyt mitään muutoksia tässä runollisessa huvilassa. Talo oli sellainen kuin rouva Henry sen oli kuvaillut kerran kirjeessänsä. Litteä katto, terassi ja balkonit, ruusupensastot ja metsä-viinapuiden köynnökset — kaikki siinä muistutti italialaista kasinoa. Sisältä oli huoneet vasta laitettu: huonekalut ja koristukset olivat yhtä sirot kuin yksinkertaisetkin. Huoneet tosin eivät olleet avarat, mutta rouva Henry arveli onnen tyytyvän vähäisiin sijoihin, ja kaikki, mitä hän täällä näki, oli niin hänen makunsa mukaista, että hänestä näytti, ikäänkuin hän itse olisi ollut täällä johtamassa järjestelemistä ja koristamista pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Jokaiselta balkonilta levisi katsojain eteen näköala Parisin ympäristöille, niin omituisen kaunis, että ihanimmatkin seudut olisivat voineet kadehtia sitä: kahden viheriöivän niemen välissä Saint-Cloud amfiteatterina; sen takana uljas linnanomainen Mont Valerien; laakson pohjalla Seine ja kauempana taivaan rannassa Saunoisin ja Montmorencyn metsäiset kukkulat — mestarillinen kuva! Ilta oli tullut, ja he menivät saliin, kunnes junan lähtöaika oli lähenevä. Markia tämä paikka miellytti suuresti, eikä hän enää olisi sieltä pois lähtenytkään. Rouva Henry tunsi väkisinkin vähäisen kaihon sydämessään. — Kuinka suloista olisi asua täällä! — huokasi hän. Hän kääräysi shaaliinsa, mutta samassa avautuivat salin kaksoisovet ja puutarhuri, nyt palvelijan puvussa, lausui:

— Rouva, pöytä on katettu.

Hämmästyen, sanaakaan sanomatta katsahti rouva Henry kysyväisesti mieheensä. Tämä myhäili vain.

— Niin, rakas vaimoni, — sanoi hän, ottaen häntä kädestä, — sinä olet omassa talossasi. Asiamme ovat käyneet paremmin kuin olisin voinut odottaakaan. Aina paloi mielesi, saada asua lähellä metsää, ei kaukana Seinestä. Tämä pieni asunto osasi miellyttää sinua, sen kuva pysyi alinomaa sydämessäsi, ja minun salaisena toivomuksenani oli saada se omaksesi. Sinun toiveesi on toteutunut, minun kunnianhimoni on täytetty. Kaikki tämä on omaasi, täällä olet haltijatar ja valtijatar. Käydään nyt ruualle, armaat: nyt on meillä oma kattila hahloissa, ja minulla onkin ankara ruokahalu.

Näin sanottuaan hän astui ruokasaliin vaimonsa ja poikansa kanssa, jotka syleilivät häntä, — riemuisa hetki!