18. KELPO MERIMIES

Kalaveneitä alkoi laskea rantaan yksi toisensa perästä. — Surkea kotiatulo! Jok'ainoa vene lisäsi raivoa ja epätoivoa. Isät kiivastuivat, vihastuivat. Pastori koetti heitä rauhoittaa, ja vaimot ne kyynelsilmin nyt puhuivat lastensa puolesta, lastensa, joita he itse olivat toruneet moniahta hetki sitten. Ukko Legoff laski viimeisenä rantaan. Hän oli kylän pulskin mies, Tuomas I:n ansiollinen poika, oikea merikarhu, joka ei aaltoja peljännyt, ja joka jo aikoja sitten tarkoin tunsi kaikki Vellamon oikut. Muut, valmiina lähtemään jälleen merelle, odottivat vaan hänen käskyjänsä. Tuskin hän oli astunut maalle, niin jo hyökkäsi koko joukko hänen luokseen. Häneen yksin enää toivottiin: jos enää mitään pelastuksen keinoa löytyy, niin ukko Legoff sen yksin voi keksiä.

— Joudu, Legoff, joudu! Onpa jo jotakin tapahtunut meidän poissa ollessa! Meillä ei enää ole poikia! Poissa jok'ainoa! Joudu! Sinä yksin voit ne tuoda meille takaisin!

Silloin suuttui Legoff silmittömäksi.

— Niitä junkkareita! — kiljaisi hän. — Luuletteko te, että niin minä vaan lähdenkin ulapalle hakemaan tuota lapsiliutaa! Mistä minä ne teille hankin? Menkööt mereen niin pitkälle kuin tietä piisaa; heistä minä viis! Onpahan vain leipärottia entistä vähemmin. Tupaan, eukot! Läpimärkä minä olen, ja nälkä minun on. Minä tahdon syödä ja käyn levolle sitten.

— Mene vaan, ukkoseni, — sanoi Legoffin vaimo itkien. — Siellä on illallinen pöydällä, siihen ei ole vielä kukaan kajonnut. Koska sinun on niin nälkä, niin syö minunkin osani, syö lapsen osa myös. Minun ei ole nälkä, ja poika kenties on surman suussa.

— Sitä parempi, — kertoi tuima kalamies — sillä jos minä saisin sen lurjuksen kynsiini, niin!… Senkin hylyt!… Tuli ja leimaus!

Legoff, — puuttui pastori puheesen. — Minä olen sinut kastanut, minä sinut otin ensi kertaa Herran Ehtoolliselle, minä sinut myös olen vihkinyt. Kuule siis minua, onneton! Etkö sinä pelkää tuolla tylyydellä saavasi taivaan vihan lapsiraukkain ylitse?

— Pelasta heidät, pelasta! — huusivat äidit, tarttuen hänen nuttunsa liepeisin.

— Pelasta… hyvä on sanoa niin… Vielä kerran kysyn teiltä, mistä minä ne nyt otan!

— Mene etsimään, ukkoseni, sinä kyllä löydät heidät. Välkkyyhän rinnassasi sunnuntaisin kahdeksan hopeaista kunniamerkkiä, jotka olet saanut ihmishengen pelastamisesta. Ne olivat ihan ventovieraita sulle, sallisitko nyt oman lapsesi ja kotikylän lasten mennä perikatoon?

— Säälikää meitä, Legoff; säälikää minua! — sanoi rouva Henry, ottaen häntä kädestä.

— No niin, malttakaas toki, — virkkoi Legoff, pyyhkäisten hihallaan silmäänsä. — Älkää nyt kaikki yhtä haavaa puhuko. Mihinkä aikaan päivästä ne kakarat läksivät valkamasta? Vai niin, puolenpäivän jälkeen. Vesi oli paolla silloin ja vei heidät mukanaan. Tultuaan kerran ulapalle, ovat he pakoveden mukana ajautuneet Lokkiluodon kareille. Kaunis alku! Kalastikos kukaan teistä siellä päin Jambonneau, Mascaret, Pornichet, Macabiou, huomasiko kukaan mitään erinomaista, mitään merkkiä?

— Jaa mutta tosiaankin, — sanoi ukko Pornichet, — noin tunti auringon laskun jälkeen minusta näytti niinkuin olisi ollut jotain roviotulen tapaista siellä luodolla päin.

— Etkä lähtenyt oitis sinne? Mitäs sä luulit sen olevan? Häitä muka vietettiin ja ilotulia poltettiin, häh!

— Siltä se näytti kuin ois ollut tulta, ja minä meinasin, että kai se tulta on, — vastasi Pornichet tyyneesti.

— Vai niin vainen! Ja sillä se muka oli tehty! Voi sinä, pässinpää! Etkös ymmärtänyt, että pojat olivat sytyttäneet veneen palamaan? Ymmärrättekö te muutkaan, että vene on särkynyt kareihin? Siitä ei siis enää ollut mihinkään, ja senvuoksi he tekivät siitä rovion, saadakseen apua. Siinä se. Mutta maltas, millähän veneellä pojan nulikat ovat lähteneet? — lisäsi Legoff, iskien terävän katseen vaimoonsa, — se vielä puuttuu, että olisivat ottaneet minun veneeni!

Legoffin eukko loi silmänsä arkana maahan.

— Kas niin, arvasinhan sen!… Voi konnia kuitenkin! Uuden uutukaisen veneeni! Viisisataa markkaa poltettu kuin kimppu tulitikkuja! Tämäpä vasta päivä on!

— Niin se on, isäntä, — sanoi hänen renkinsä. Semmoinen lurjus kuin se teidän poika, niin se se on valmis tekemään vaikka mitä; mikäpäs sen hattua haittaa!

Sanopas se vielä kerta! — kiljaisi Legoff, nostaen kätensä sellaiseen asemaan, ett'ei ollut epäilemistäkään, mitä mies moisella tarkoittaa.

Mutta äkkiä hän muutti äänensä:

— Kyllä minä pojan löylytän; se on vissi se. Sauna hänen saada pitää, sauna semmoinen kuin koskaan on lähtenyt tällaisista käsistä. Mutta paina sinä, tuhma suupaltti, mieleesi, ettei semmoiselle pojalle kuin minun vedä vertoja sata eikä tuhatkaan tuommoista retkaletta kuin sinun isäsi poika. Mokomakin moukka, tyhjäntoimittaja, rupeaa tässä viisastelemaan koko kylän älykkäimmästä ja uljaimmasta pojasta! Veneen polttamisella oli heillä tarkoitus, ja kenties sinunkin kalloosi mahtuu, että tuo tarkoitus oli hyvä, sillä nyt he olisivat pelastettuja, jollei tuo pölkkypää Pornichet olisi tänä yönä laiminlyönyt kaikkia merimiehen velvollisuuksia. Maata, nahjus, ja pian!

— Mutta sitten, Legoff, mutta sitten? Miten on poikain käynyt?

— No sitä ei ole vaikea arvata. Meri on noussut ja huuhtaissut pojat mukanaan. Siinä koko juttu… elleihän vaan tuo minun poikani, se lurjus, joka on valmis tekemään vaikka mitä, ole keksinyt keinon kiivetäksensä Lokkiluodolle ja vienyt muitakin mukaansa.

Kyllä hän on keksinyt sen, ukkoseni, kyllä hän on kiivennyt! huudahti Legoffin äiti vakaumuksella.

— Jos hän vaan on päässyt kiipeämään tuolle aimo kivelle…

— Kyllä hän on päässyt, ihan varmaan! Hän on näyttänyt merelle pitkän nenän. Sen minä takaan, ja takaanhan minä sinun poikasi.

— Jos vaan tuo marakatti osasi kynsin hampain kavuta viimeiselle paltaalle…

— Osasi hän, osasi niinkin, ukko kulta! Minä näen hänet siellä! — huusi eukko, ikäänkuin äidinrakkauden kirkastamana.

— Entäs toiset, entäs toiset? — kyseli rouva Henry hädissään.

— Olkaa rauhassa, rouva kulta! Ette tunne poikaani. Jos hän on viimeisellä paltalla, niin siellä ovat muutkin. Luulenpa näkeväni pojat siellä. Tänne he kurottavat pieniä käsiänsä… He huutavat apua… Jo tullaan, rakkaat, jo tullaan!

— Matkaan! — huusi Legoff sitten riemuitsevalle joukolle. — Macabiou, Jambonneau, Mascaret, kaikki isät merelle minun kanssani. Työ ei ole helppo, kyllä siellä miestä tarvitaan. Jos he vielä ovat siellä, jos vesi on pysähtynyt siihen eikä ole vienyt heitä mukaansa, niin on pojat koreassa tilassa! Ruokavaroja, muijat! Sokeria, viinaa, viiniä ja vaippoja! Joutukaa! Ei saa hetkeäkään enää menettää. Te, herra pastori, rukoilkaa Jumalaa heidän ja meidän puolesta.

Muonat tuotiin, ja pursi oli jo valmiina lähtemään. Legoff oli astumaisillaan siihen, kun tunsi jonkun pidättävän häntä käsivarresta.

— Legoff — sanoi rouva Henry, antaen hänelle virvoitusrohtoja ja vaipan, jonka hän oli kiireesti käynyt kotoansa, — minä jätän lapseni teidän huostaanne. Pitäkää hänestä hyvä huoli, isäntä. Hän on pienin kaikista, hän ei ole tottunut tämmöisiin. Hän se on saanut pahinta kärsiä. Sitä paitsi hän on ainoa, jonka isä ei tule häntä hakemaan. Saanko minä tulla mukaan?

— Tekö mukaan, rouva kulta! Mitäs ajattelettekaan? Luottakaa minuun, luottakaa meihin kaikkiin. Kyllä me pidetään huolta teidän pojastanne, niinkuin omistammekin: yhden isän asemesta tulee häntä pelastamaan kaksitoista, ja Jumalan avulla, me tuomme teille kyllä enkelinne takaisin.

Legoff astui purteen ja käski heittää köydet irti. Mannertuuli paisutti purjeet. Alus keikahti aalloilla ja läksi kyntämään meren pintaa.