23. KASVATUS

Täällä pikku paratiisissa he viettivät syksyn. Ne, jotka ovat sen talon omistajia, missä ovat syntyneet ja kasvaneet, eivät käsitä, kuinka hurmaavaa on ajatus, että on saatu jotakin omaksensa. Sitä eivät käsitä muut kuin ne, jotka uutteralla työllään, mielen lujuudella ja älyllä ovat, niinkuin herra ja rouva Henry, tulleet siihen tilaan, että ovat itse hankkineet omaksensa majan, mikä heillä on, olipa tuo maja sitten kuinka vähäinen ja yksinkertainen tahansa. Hauskaa on ajatella noin hellällä rakkaudella sidottua avioliittoa. Pitkät vuodet täynnä koetuksia olivat vaan kireemmälle vetäneet nuo siteet, ja heidän nauttimansa onni oli sitä sydämellisempi, mitä selvemmin he muistivat ennen itkettyjä kyyneleitänsä.

Lokakuu oli runsas kauniista päivistä. Raikas ja puhdas ilma näillä ylänteillä oli Markin rinnalle kuin lempeät tuulahdukset valtamereltä; metsät, päivän kirkastamat puistot purppurassa ja kullassa olivat hänelle korvauksena hänen kaipaamastansa merestä, palkitsivat hänelle kaukaisen ulapan. Rouva Henry oli jo ensimmäisestä hetkestä saakka emäntänä ja järjestäjänä talossa. Hän istutti ruusupensaita, leikkeli liikoja oksia, suunnitteli polkuja, tasoitteli siellä täällä liian jyrkkiä epätasaisuuksia eikä väsynyt, samoillessaan ristiin rastiin ihanata valtakuntaansa. Se oli kiirehtimättä kuljettu ympäri muutamassa minutissa, mutta koska hän joka kerta löysi siinä uutta huvitusta, niin ei hän voinut muuta kuin luulla valtakuntansa olevan aivan ääriä vailla. Niinkuin kauppamaailmassa yleensä on tapana, siitä saakka kuin kulkuyhdistykset ovat tulleet niin helpoiksi ja nopeiksi, läksi herra Henry joka ilta Parisista rakkaittensa luo. Silloin he söivät päivällistä, niin iloisina yhteentulostansa, ikäänkuin eivät olisi eilen illalla yhdessä olleetkaan. Marraskuu toki lopun tästä onnellisesta elämästä. Pohjatuulet alkoivat puhaltaa. Perhe muutti talvimajoillensa, ja heidän täytyi tunnustaa, että heidän asunnossansa Bac kadun varrella, kun takassa tuli illalla paloi, oli monta hyvää puolta sielläkin.

Rouva Henry puhui jo täydessä totuudessa siitä, että hän jälleen ottaa huolekseen entisen osansa kauppa-asiain hoidossa, joita hänen miehensä kauan aikaa oli saanut toimittaa yksin; mutta herra Henry ei sallinut hänen puhua loppuun.

— Armas vaimoni, — sanoi hän, — sinulla on toiset toimet huolenasi. Kaiken, minkä olet voinut tehdä talomme onneksi ja menestykseksi, olet tehnyt ja hyvin tehnytkin: sinun ansiotasi meidän toiminimemme maine on. Vastedeskin olen kysyvä sinun neuvoasi; mutta itse asiain hoidosta olet tästä lähin vapaa. Sinulla on nyt suurempi työ tehtävänäsi: tästä puolin sinä toimit yksinomaa poikasi eduksi. Mark kasvaa. Vielä joku vuosi, niin on meidän eroaminen hänestä, hän alkaa koulunkäyntinsä; mutta on olemassa ensimmäinen kasvatus, ja sitä ei voi antaa muu kuin äiti. Heillä yksinänsä on salainen keino, jolla voivat muodostaa lapsen sydäntä ja istuttaa siihen liikutuksia, jotka eivät ikinä haihdu. Ken voisi paremmin kuin sinä täyttää tämän velvollisuuden? Sinun lempesi, kärsivällisyytesi, hellyytesi kantavat hyviä hedelmiä. Pojalla on hyvät luonnonlahjat, sinun maksaa vaan kehittää niitä. Sinä saat helposti istutetuksi häneen rakkautta kaikkeen, mikä hyvää ja oikeata on, ja sinun hoitosi evästää hänet maailmaan täysin valmistuneena.

Talvi oli tuima, mutta lyhyt. Huhtikuun alussa muutti äiti poikinensa maahoviin, jonne maaseutujen suuri juhlamestari, kevät, oli mennyt valmistamaan heille juhlallista vastaanottoa. Korkeasukuinenkaan rouva, tullessaan maatilalleen herran poikansa kanssa, ei ole milloinkaan saanut osakseen komeampaa, loistavampaa tuliaisjuhlaa. Leppäkerttujen kuoro tervehti heitä heti alussa. Kaksi kastanjapuuta muodostivat luonnollisen kunniaportin. Rastas piti tervehdyspuhetta. Kaikki ympäristön peipposet ja kuhankeittäjät kilvan lauloivat heitä tervetulleiksi, ja tuulen huhahdellessa syrenit tuudittelivat tuoksuvia terttujansa. Puutarha levittelihe ihastuneen katsojan edessä valkoisissaan ja punaisissaan. Mehiläiset hyristen hääräilivät apilaittensa ympärillä, orvokit ja esikot koreilivat lehtokujain varsilla: kaikkialla elämän hurmausta. Nämä Sévresin ja Bellevuen ylänteet, autiot ja yksinäiset talven kuluessa, ottavat keväällä taas yllensä viheriän pukunsa, jota on riennettävä ihailemaan, ennenkuin kaupunkilaiset ennättävät turmella sen neitseellisen sulouden.

Onnen päivillä ei ole historiaa. Kuukausi kului kuukauden perästä, vuosi seurasi vuotta. Mark kasvoi äitinsä siipien suojassa. Tuskin on ensimmäinen kasvatus koskaan ollut niin helppoa kuin hänen. Markissa oli syntyperäistä myötätuntoisuutta luonnon sointuihin ja kauneuteen; helposti hän oli oppinut isosta luomisen kirjasta tavaamaan Jumalan nimen. Esimerkit hänen silmäinsä edessä olivat hänelle enemmän kuin koko kurssi siveys-opissa. Hänen vanhempainsa molemmanpuolinen rakkaus, hellyys, kunnioitus, jota he alinomaa osoittivat toisiansa kohtaan, puhuivat hänelle selvemmin kuin luonto perheellisestä elämästä ja sen velvollisuuksista. Onnellisia ne lapset, jotka ovat kasvaneet hellyyden ilmassa! Sitä imeytyy heihin koko heidän elin-ajakseen. Kymmenen vuoden iässä Markilla tosin ei ollut suuria tietoja; mutta hyvä siemen hedelmöitsi jo hänen sydämessään, ja kaikki ennusti pojassa rehellistä, vilpitöntä miestä. Koti-ikävän tapainen kaipaus, jolla hän oli kiintynyt Pouligueniin, katosi vähitellen. Mutta sittenkin metsäin humina illan tullessa, aaltoileminen niityillä ja pelloilla, usmat aamuin tai illoin taivaan rannassa, etäällä välkähtelevä purje, kaikki tämä saattoi hänet omituiseen uinailuun, ikäänkuin nuo äänet ja näyt olisivat olleet hänelle kaikuja, heiastuksia, kuvia valtamereltä. Hän ei puhunut enää Lokkiluodosta, mutta sen sijaan hän usein haasteli Pouliguenista ja sen asukkaista. Hän toivoi vielä pääsevänsä sinne. Sinne piti hänen hartahin halunsa; mutta vaikka tietty onkin, että ne seudut, missä olemme kärsineet, myöhemmin viehättävät meitä, niin helppo on kumminkin ymmärtää, ett’ei rouva Henryllä ollut vähääkään halua nähdä uudelleen tuota merenrannikkoa, jonka pelkkä muistokin oli hänelle kauhistus. Sitä paitsi ei Henryn perhe ollut kaikkea yhdistystä vailla tuon pienen kylän kanssa. Batzin pastori antoi sieltä tuon tuostakin tietoja. Hänen kauttaan oli myös sanoma saatu Bibian kuolemasta. Eräänä aamuna oli mies parka löydetty kuolleena sen talon kynnyksellä, jossa rouva Henry oli asunut. Ne hyväntahtoiset ihmiset, jotka olivat ottaneet haudatuksensa hänet, löysivät nahkaisen sormitullon, joka nauhasta riippui hänen kaulassaan. Bibia parka! Bibia parka!

Kymmen vuotisena läksi Mark kotoa pois ja meni oppilaaksi Sainte-Barbe-des-Champs nimiseen opistoon. Parin vuoden jälkeen muutettiin hän Sainte-Barben kouluun Parisissa.

Näyttää siltä kuin nuori Mark Henry ei olisi ollut mikään tiedoillansa loistava oppilas. Minä olen selaillut opiston kultaista kirjaa, mutta en ole löytänyt hänen nimeänsä siinä. Ei kukaan muista hänen tehneen itseänsä syypääksi liialliseen työhön, eikä myöskään, että hän olisi ollut mikään kiihoitin opettajille ja muille oppilaille. Mutta sen saattaa varmuudella vakuuttaa, että kaikki, niin opettajat kuin toveritkin, rakastivat häntä. Jalomielinen hän oli, aina altis jakamaan omaansa muille ja aina valmis vaikka nyrkkisille, kun tuli heikkoa ja ahdistettua puolustaa. Hänellä oli vilkas mieli, vilpitön luonne, rohkea ja uljas sydän. En sano mitään hänen taipumuksistaan. Vanhoja kieliä hän ei kärsinyt, taipuvaisempi oli hän suure-tieteisin. Maantieto se kumminkin oli hänen lempiaineensa; mieluimmin hän aina luki matkakertomuksia. Epäilemättä hän oli aikoinaan huvittanut tovereitansa kertomuksilla Lokkiluodosta, koskapa tänäkin päivänä vielä Sainte-Barben koulussa kerrotaan Huippuvuorten karhuista ja Tambulinan saaresta.