8. JOONAAN JUTTU

Niin kertoi Macabiou kaikkien iloksi ja mielihyväksi. Kolme kertaa taputettiin hänelle käsiä, eikä itse Pornichetikaan saattanut olla siihen osaa ottamatta, vaikka olikin käynyt alle kynsin. Kilpailu oli tosin vasta alkanut, mutta pojissa nousi nyt jo aavistus että Macabiou se karamellit vie. Tämä karhujuttu oli saattanut heidät hyvälle tuulelle, kielenkannat heltivät, ja kilvan tuli nyt mitä kummallisimpia juttuja kuuluville. Kaunis oli tuo kuva tuossa: rovio, joka vielä välähteli niin kirkkaasti, nuo lapset sen ympärillä erillaisissa asennoissa, mikä seisoen, mikä istuen kalliolla, ja kaikki tarkasti kuunnellen kertojaa, saari, jonka luodevesi oli paljastanut, pienet lätäköt, joihin taivaan tähdet kuvastuivat, tuo mahtava kallio, jonka epäsäännöllisiä ja synkkiä rinteitä siellä täällä valaisi rovion tuli, kalalokit, jotka lentää lepsuttelivat huipun kohdalla ja, kuvan kehyksenä sitten kaukainen meri mainingeissa, — tuo näky, niin omituinen, niin viehättävä, olisi kyllä ansainnut kuvaajaksensa van der Neerejä tahi Isak van Ostadeja.

Kaikkea, mitä tänä ihanana iltana tuli kerrotuksi, on mahdoton panna kirjaan; se täyttäisi suuret nidokset. Kaikki nämä kertomukset olivat pohjaltaan toistensa kaltaisia: kaikissa niissä kerrottiin merimiehistä, jotka olivat joutuneet mitä pulmallisimpiin tiloihin ja viimein päässeet niistä kunnialla.

Niinpä oli Jambonneaun vaarinvaari eräänä päivänä uimassa Mozambikin salmessa. Äkkiäpä hän huomasi kaksi hirmuista lohikäärmettä, jotka uivat häntä vastaan kidat ammollaan. Mutta osasipa hän — peiakas kuin oli sukkela! — ärsyttää pedot toistensa kanssa tappelemaan, ja taistelu päättyi siihen, että lohikäärmeet nielaisivat toinen toisensa: pyrstöt vaan jäivät jäljelle, ja niitä säilytetään tänäkin päivänä muistoina Jambonneaun perheessä.

Pikku Guilleminin vaarin oli käynyt vieläkin paremmin. Ollessaan Jäämerellä valaskaloja pyytämässä, hän kerran iski väkäkeihäänsä valaskalan niskaan, mutta samassa löi valaskalakin pyrstöllänsä veneen kumoon. Vaari pulahti silloin veteen hänkin, mutta ennätti tarttua keihään nuoraan kiinni; ja kun peto, sukellettuansa veden alle, jälleen nousi pintaan, hyppäsi hän, vaari, pitkittä puheitta sen selkään ja asettui siihen kuin mille laivan kannelle ikään. Ja sillä kurin hän sitten matkusti kolmattatoista sataa peninkulmaa, juoden sadevettä ja leikaten pekunansa seljästä aina väliin viipaleen, mitäpä kaksikin rasvaista läskiä, ja sammutti aina sillä tavalla nälkänsä. Aina kun valaskala sukelsi veteen, antoi hän sen hinata itseään, puksierauksen viisiin, ja asettui jälleen entiselle paikalleen, kun eläin nosti hirmuisen selkänsä kuin minkä laiturin Valtameren vedenpintaan. Viikon verran hän vehtaili tuolla lailla valaskalan kanssa, mutta sittenpä hän saikin sen tottelemaan itseänsä aivan hyvästi, sillä keihäs näet oli yhä vaan kiinni eläimen niskassa. Ja niinpä hän vihdoin, monien mutkain ja vaarain perästä, tulee kerran koreasti Brestin satamaan: ylpeästi hän seisoo suunnattoman valaskalan seljässä, ja peto ruiskuttaa vettä kitusistaan korkealle ilmaan suureksi ihmeeksi kaupunkilaisille, jotka ensi kertaa elämässään näkivät mokoman näyn. Se oli Joonaan retken vastakohta se.

Vaikka tämän jutun todenperäisyys olikin vähän epäiltävää laatua, niin viehätti se kumminkin, hyvin kerrottuna, kuulijoita, ja pikku Guilleminin valaskala taisi jo panna pussiin Macabioun karhut.

Mark vuorostansa kertoi Robinsonista autiolla saarella, mutta, se täytyy tunnustaa, pienen ystävämme kertomus ei juuri sanottavaksi miellyttänyt. Pojat olivat toisillensa tarjoilleet sellaisia makupaloja, että Robinson Crusoe papukaijineen, päivänvarjoineen ja karvalakkeineen tuntui heistä kuin vesivelli herkkuja syöneelle. Itse Perjantaikaan ei herättänyt suurta osan-ottoa. Tämän kertomuksen, josta Mark ei kyennyt antamaan kuin yleiset piirteet vain, tämän kertomuksen olet sinä, armas Paul, kerran lukeva sellaisena kuin se on kerrottu tuossa kuolemattomassa kirjassa, josta lapselle on riemua ja vanhallekin vielä oppia, ja joka on parhaimpia, mitä ihmisjärki on luonut. Siinä kirja, jossa ei ole koristeita eikä haetuita helyjä, siinä kirja, jolla ei ole muuta viehätystä kuin viehätyksistä parhain, nimittäin totuuden viehätys, — ja sen sinä luet ensin huviksesi ja luet sitä uudestaan opiksesi. Siinä ystävä niin nuorten kuin vanhainkin. Siitä, mikä meitä nuoruuden päivinä on ihastuttanut, siitä on meille, tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa koettelemuksissa. Se antaa meille, tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa koettelemuksissa. Se antaa meille miehuutta, kärsivällisyyttä ja uskoa Jumalaan; se osoittaa meille kaikki apuneuvot, mitä sillä ihmisellä on, joka on jäänyt oman onnensa nojaan; se osoittaa, kuinka ihmisen kyvyt kehittyvät epätoivoisessa asemassa, ja kuinka sielu, jäätyän yksikseen luonnon helmaan, välttämättömästi kohoaa Luojan luo. Paitsi pyhiä kirjoja, en tiedä mitään toista, jossa olisi enemmän lohduttavaa voimaa, josta tuoksuaisi enemmän inhimillistä, enemmän uskonnollista filosofiaa, yksinkertaisempaa ja ylevämpää siveys-oppia. Omituinen kohtalo tuon kirjan tekijällä! Mikä hän oli, kukapa sitä tiedustelisi? Kuka huolisi kysyä, onko häntä ollutkaan? Hän on kadonnut teoksensa maineesen. Tietäkööt kumminkin lapset hänen nimensä, ja pysyköön se nimi iäti siunattuna heidän muistossaan: hänen nimensä oli Daniel de Foë. [Daniel de Foë eli Defoë (lue: Denjel difoo) englantilainen kirjailija 1661 — 1731, julkaisi v. 1719 maailmankuulun teoksensa: »Robinson Crusoen (lue: Robinson Kruuso'n) elämästä ja onnen vaiheista». Se on ilmestynyt suomeksikin. — Suom. muist.] Niinkuin monet muutkin ihmiset, jotka ovat työtä tehneet lähimmäistensä hyödyksi, niin hänkin kuoli puutteen-alaisena, vainottuna, onnettomana.

Kertomiskilpa oli päättymäisillään. Kaikki tahi melkein kaikki olivat kilpailleet palkinnosta, ja vaikka valaskala oli saanutkin pojat hetkiseksi kahden vaiheille, niin näkyi voitto sittenkin kallistuvan karhujen puolelle. Macabiou, ikävä kyllä, ei osoittanut niin kainoa maltillisuutta kuin voittajan tulee ja sopii. Hän näki jo ominansa tusinan karamelleja, huolellisesti käärittyinä harmaasen paperiin, vesi kihahti jo hänen suuhunsa, hän lipoi jo kieltänsä, mutta silloinpa kapteeni Legoff, oltuaan tähän saakka vaan palkintotuomarina, astui itse kilpatantereelle.

Hän rykäisi kolme kertaa, ei juuri ääntänsä selvittääkseen, vaan kehoittaakseen herroja ja kuulijoita vaitioloon.

Mielistelevä hyminä kulki koko joukossa.

— Hiljaa, hiljaa!

Macabiou yksin vaaleni ja vavahti.