17. ÄIDIT

Verkkaan — vierivät kauhistuksen hetket. Kauppalassa ei ollut enää ketään. Kaikki ovet olivat seljällään, kaikki tuvat tyhjinä, takkavalkeita ei palanut missään. Kaikki ihmiset olivat hajauneet pitkin rantoja. Merellä välähteli aluksien lyhtyjä, sinne tänne, toistensa rinnalla, toistensa ohi. Äidit eivät enää jaksaneet parkua, he voivottelivat käheällä äänellä; miehet kokoutuivat eri ryhmiin nuotioiden ympärille, keskustellen päivän tapauksesta, jopa väitellenkin sen johdosta keskenänsä. Pouliguenissa ei ollut kirkkoa. Batzin kauppalan pappi, huolimatta vanhuudestaan, oli rientänyt tänne. Hänen tulonsa vaikutti sen, että melu ja rauhattomuus hiukan tyyntyivät. Hänen pyynnöstänsä oli rouva Henry suostunut menemään kotiansa; mutta nähtyään poikansa vuoteen, nähtyään tuon hiljaisen, vilpoisen, avaran vuoteen nyt tyhjänä, hän oli äkkiä vetänyt sen uutimet kiinni ja jälleen rientänyt rannalle. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka suurta sääliväisyyttä häntä kohtaan osoittivat kaikki: olisi luullut, että hän se onkin ainoa, jolla on murheen ja tuskan syytä.

— Voi rouva kulta, — puhuivat vaimot, keräytyen hänen ympärilleen. — Kova onni on kohdannut meitä kaikkia, mutta te kumminkin olette kaikista onnettomin. Tuommoiset tapaukset, ne ovat meidän kohtaloamme ne. Meri on meille leivän-antaja, meri on meille vihamieskin. Se ottaa meiltä lapset ennemmin tai myöhemmin. Merta varten me heitä kasvatamme: tänään tai huomenna se vie heidät meiltä. Me olemme tottuneet näkemään rakkaimpamme jo aikaisin lähtevän kotoa pois. Meidän kurjassa elämässä ei ole hetkeäkään, jolloin ei meillä olisi uhka päällä. Me synnymme, elämme, kuolemme alituisessa ahdistuksessa; mutta te, mutta te, poloinen! Onnettomuus kohtasi teidät kuin varas yöllä: ette osannut sitä aavistaakaan. Ette ole ennen nähnyt veljen, isän, puolison menevän luotanne kauaksi pois. Ei teidän ole tarvinnut vavista heidän tähtensä, ei rukoilla tuska sydämessä heidän puolestansa, ei odotella heitä mökkinne kynnyksellä. Lapsukaisenne ei ole ollut luvattuna jo kätkyestä saakka altiiksi merelle ja myrskyille. Meri oli teille vaan kesä-ajan huvitus. Voi kuitenkin! Miksette jäänyt sinne, missä olitte? Mitä te läksitte hakemaan näiltä raukoilta rannoilta? Mikä kovan onnen tuuli ohjasikaan teidät tänne?

Miehet eivät tyytyneet pelkkiin valituksiin. Joko vakaumuksesta tai hyväntahtoisuudesta he koettivat osoittaa, ett'ei vielä olla kaikkea toivoa vailla. Merellähän ei nyt ole myrskyä. Eikä tuo rantalöytökään paljoa merkitse. Eihän se ole muuta kuin veneestä luiskahtanut airo; vene on oman onnensa nojassa kulkenut varmaankin paljoa turvallisemmin kuin jos tottumattomat kädet olisivat sitä käyttäneet. Tuskinpa saattaa luulla mahdolliseksi, ettei joku Pouliguenin monista kalaveneistä olisi heitä huomannut. Ihan varmaan ovat isät löytäneet poikansa: kaikki tulevat takaisin nousuveden kanssa, joka pian on ylimmillään.

Tämä oli viimeinen toivo, johon vielä kävi tarttuminen, mutta pianpa sekin raukesi tyhjiin.